Isä Raunon blogi

Myös kirkon piirissä kuulee usein sanottavan, että ”ihmiset puhuvat” sellaista tai tällaista. Saatetaan myös kysellä, että mitähän ihmiset tuostakin sanovat. Edelleen esiintyy ilmauksia, kuten ”ihmisten mielestä sellainen ei sovi”. Kysymyksessä ei ole vain kirkollinen ilmiö, vaan ainakin maaseudulla tuttu anonyymin hiillostuksen muoto.

Kirkkomme tarjoaa ”ihmisten puheille” otollisen maaperän siksi, että traditio on meille niin tärkeä. On kuitenkin huomattava, että tradition ja Tradition erottaminen edellyttää teologista tietämystä ja hengellistä kokemusta. Langenneen maailman todellisuudessa traditio pyrkii aina tallaamaan Tradition alleen. Niinpä harva kummasteli liturgioita silloin, kun pääsääntöisesti kukaan kirkkokansasta ei osallistunut ehtoolliseen. Toisaalta Herran rukouksen lukeminen yhteisesti (kuten nuorten leireillä usein tehdään) seminaarin kirkossa saa vierailijat joskus ihmettelemään asiaa.

Papit saavat eri kanavia pitkin näitä ”ihmiset puhuvat” -viestejä. Toki niitä on kuunneltava eräänlaisina hiljaisina signaaleina, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Kun ihmisten puheet vaativat Vapahtajan ristille, ei näistä puhujista lopulta yksikään ollut vastuuta kantamassa. Kun kunnalliset päättäjät lähtevät syyttämään kunnanjohtajaansa lukuisista rikoksista ja kun tämä sitten kaikissa oikeusasteissa vuosien kuluttua todetaan syyttömäksi, ei löydy enää yhtään ”ihmistä” ottamaan vastuuta siitä mittaamattomasta kärsimyksestä, jota syyttömälle ja hänen perheelleen on aiheutettu. (Tarkoittamassani konkreettisessa tapauksessa vielä seurakuntakin antoi todistuksensa oman jäsenensä ”kelvottomuudesta”.) Tai jos jonkin seurakunnan toiminta alkaa vilkastua, alkaa kohta kuulua ihmisten puheita, että nyt on kaikkea liikaa, kun ei ole ennenkään tarvittu. Tai lasten äänet kirkossa, mistä ”nuo toiset ihmiset” närkästyvät; ja vielä kun ihmiset puhuvat, että seurakunnan kaikki rahat tuhlataan… Loputonta kaiken tavallisuudesta poikkeavan nostattamaa valitusta, närkästystä ja hämmästelyä.

Yhteistä tälle kaikelle on se, että kun joku vaivautuu selvittämään asiaa, ei niitä ihmisiä enää löydykään. Asia olisi aivan toinen, jos todistajia löytyisi ja oikeisiin vääryyksiin puututtaisiin. Mutta uudelleen ja uudelleen he haihtuvat kuin savuna ilmaan, jolloin herää kysymys: oliko heitä lainkaan olemassa? Mihin katosi tuo syyttäjä, joka kylvi niin paljon pahaa, mutta jota ei sitten oikeasti ollutkaan? Kuka tai mikä voisi olla se, mikä paitsi ei tunne totuutta, ei myöskään tahdo kohdata Totuutta? Sitä ei ole, mutta sen toiminta aiheuttaa suurta surua ja kärsimystä. On vain pyydettävä, että taivaallinen Isämme päästäisi meidät pahasta.

Isä Rauno Pietarinen

En esittele väitöskirjan sisältöä, koska hyviä yhteenvetoja löytyy valmiinakin: http://www.teologia.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=293&Itemid=59

Kirjasta jäi mieleeni asioita, jotka eivät ehkä ole tieteelliseltä kannalta keskeisiä, mutta kuitenkin itseäni sävähdyttäviä.

Ensinnäkin Venäjän kirkolla oli toisen maailmansodan jälkeen Stalinin antama tehtävä koota ortodoksiset paikalliskirkot Moskovan alaisuuteen erityisesti Vatikaanin vaikutuksen torjumiseksi. Tästä ajattelin, että Rooman pelko ei ollut aiheeton kun muistamme katolisen kirkon taustatyön Puolan ja lopulta koko itäblokin kommunistisen vallan romahduksessa.

Toiseksi on ymmärrettävää, että heti sodan jälkeen piispamme ja osa papeista omaksui alistuvan asenteen suhteessa Moskovan vaatimuksiin palata äitikirkon helmaan. Venäläisten kirkonmiesten ja suomalaisen tiedonvälityksen toistamat valheet kristittyjen hyvästä osasta Neuvostoliitossa näyttivät uppoavan moniin. Siirtolaisuudessa kouluilla liturgioita toimittaneita ja kirkkomme ulkoisista oloista vielä epätietoisia ortodokseja saattoivat kiehtoa kertomukset Neuvostoliiton suurista kirkoista ja kauniista jumalanpalveluksista. Juha Pohjonen on kirjassaan ”Maanpetturin tie” (2000) kuvannut kuinka jotkut Neuvostoliitossa vierailleet ikään kuin romahtivat sisäisesti maan valtavat mittasuhteet nähdessään. Heistä tuli neuvostojärjestelmän ihailijoita ilman aktiivista värväystäkin. Kirkkomme piirissä saattoi tapahtua vastaavaa.

Kolmanneksi kiinnitin huomiota kirkossamme olleisiin ”säröihin”, millä tarkoitan Venäjän kirkkoon kallellaan olleita miesluostareita ja muita piirejä, joille ainakin ajanlaskusta oli tullut pakkomielle. Poikkeustilanteessa hajaannus voi alkaa tuollaisista fraktioista, ainakin jos ei nähdä toisen puolen todellisia motiiveja.

Vielä itselleni jäi kuva, että monet kirkkomme jäsenet ahdistuivat kun kirkollinen yhteys Moskovan kanssa katkesi. Puhtaasti poliittisessa pelissä käytettiin hyväksi hengellistä syyllistämistä. Sama vaara on olemassa edelleen kirkon kaikilla tasoilla.

Mitä tästä kaikesta on ajateltava nyt kun Venäjän kirkko on jälleen voimansa tunnossa? Presidentti Putin sanoi viime helmikuussa, että Venäjän perinteiset uskonnot (=ortodoksinen kirkko) ovat verrattavissa maan ydinasekilpeen, koska molemmat vahvistavat Venäjää ja suojaavat sitä sisäisiltä ja ulkoisilta uhilta (TIME 17.5.2007). Putin on myös vuodesta 2004 toiminut taustalla, jotta Venäjän kirkon ja nk. pakolaiskirkon (ROCOR) yhdistyminen toteutuisi, kuten tapahtuikin kuluneena syksynä. Pakolaiskirkolle luvattiin, että sen sisäinen itsehallinto USA:ssa säilyy, mutta asiantuntija-arviona on esitetty, että itsenäisyyttä heille jää saman verran kuin kansandemokratioille neuvostoblokissa (TIME 17.5.2007).

Uuden Venäjän mahtavat katedraalit tekevät jälleen vaikutuksen moniin ortodokseihin, joista osa on lukenut Samuel Huntingtonin ”Kulttuurien kamppailun” (1993, 1996). Siinä esitetään maailman jakaantuvan kahdeksaan ydinsivilisaatioon, joista yksi olisi Moskovan johtama ortodoksinen sivilisaatio.

Kirkkomme autonomisen aseman haastaminen, luostarien irtaimiston kyseleminen Venäjälle, uusien venäläisten seurakuntien perustamissuunnitelmat, Venäjälle menneet pyynnöt ”oikeiden jumalanpalvelusten” järjestämiseksi Suomessa ja puheet venäläisen piispan sijoittamisesta Suomeen ovat kaikki lähihistoriaamme – eivät suinkaan vain 50 vuoden takaista. Osa on jään kokeilua kepillä. Historiallisten linjojen hahmottaminen ja myös poliittisten vaikuttimien näkeminen ovat jatkossakin edellytyksenä kirkkomme monipuolisten kansainvälisten suhteiden hoidolle. Valikoiva tiedottaminen voi olla joissakin tilanteissa perusteltua, mutta siitä voi tulla myös osa vallan käyttöä, kuten Riikosen tutkimus osoittaa.

Juha Riikonen on tehnyt akateemisesti vahvaa työtä ja samalla kirkollemme suuren palvelukseen tutkiessaan historiamme tärkeää vaihetta. Hieman jäi vaivaamaan kysymys valtiovallan osuudesta. Tutkimus vierittää siltä osin vastuun yksittäisille ministereille ja virkamiehille antaen ymmärtää, että virallinen Suomi pysyi kiistan ulkopuolella. Lisäselvitystä jäin kaipaamaan nootittamattomaan toteamukseen sivulla 262: ”Opetusministeriön suhtautuminen noudatteli kesällä 1946 hallituksen iltakoulussa tehtyä periaatepäätöstä, jossa kirkkojen yhdistymistä tuettiin.”

Isä Rauno Pietarinen

Joillekin ortodokseille jumalanpalveluksen oikeellisuuden mitaksi on tullut sen pituus. Edelleen on alettu ajatella, että Suomen kirkossa toimitettavat palvelukset eivät olisi yhtä oikeita kuin jossakin toisessa maassa toimitettavat palvelukset. Perusteluna on esitetty, julkisestikin, että Suomessa palveluksia lyhennetään liikaa.

Tässä on ilmeinen väärinkäsitys. “Ohjeen mukaan” toimittamisessa on ensin kysyttävä mistä ohjeesta puhutaan. Aivan niin, typikonista, nimenomaan venäläisestä typikonista. Siitä kirjasta, joka määrää mm. joulupaaston aikana luettavaksi Efraim Syyrialaisen paastorukoukset ja toimitettavaksi muutenkin palvelukset kuten suuressa paastossa. Näin ei kuitenkaan tehdä, ei myöskään muissa maissa.

No sitten se vigilia; siinähän me suomalaiset muka lyhennämme aivan hervottomasti ja epäortodoksisesti. Olen seurannut vigilioita toisen ja kolmannenkin maan seurakunnissa. Kyllä, ne kestävät 2-3 tuntia, mutta eivät sen takia, että siellä otettaisiin kaikki tekstit vaan siksi, että siellä luetaan ja lauletaan niin hitaasti. Nyt voi kysyäkin, onko palveluksen pituudella sellainen itseisarvo, että sisällöstä riippumatta se riittää tekemään vigiliasta “oikean” ? Liturgisen teologian kannalta ei ole vaikea perustella miksi runsaan tunnin pituinen vigilia voi olla jopa “oikeampi” palvelus kuin kaksinkertaiseen pituuteen venytetty jumalallinen teatteriesitys. Ilman mahtipontisuutta toimitettu ja perustellusti lyhennetty vigilia on aivan hyvä palvelus. Ja aivan oikea.

isä Rauno