Lauantai, Marraskuu 22, 2008
Kirkko ja johtaminen
Viime vuosina kirkossamme on alettu puhua myös johtamisesta ja sen opiskelusta. Asia on tärkeä ja liikkeelle pitäisi lähteä johtamistaidon perusteista ja käsitteistä. Kirkkoherrat ja muut kirkon johtotehtävissä toimivat eivät nimittäin pätevöidy johtamiseen pelkästään työkokemuksella. Vasta perusteiden jälkeen on mahdollista siirtyä jatkokursseihin, joilla paneudutaan itse johtamiseen.
Yksi mahdollisuus kirkon johtamiskoulutuksessa on keskittyä ihmisten johtamiseen pikemminkin kuin asioiden johtamiseen. Ihmisten johtamisessa yhteiset tavoitteet ovat kaiken a ja o. Hyvä paimen ja johtaja osoittaa seurakunnassa suunnan kohti yhteistä päämäärää ja saa työntekijät ja seurakuntalaiset kulkemaan (edes) sinne päin. Kirkossa tämä luonnollisesti merkitsee kulkemista kohti pyhittymistä ja Jumalan valtakuntaa, mutta on matkalla välietappejakin. Niitä kohti johtaja sitouttaa ja innostaa väkeään. Matkalla maisemat vaihtuvat ja moni muukin asia kuin kulkijan sielu muuttuu. Johtaja pitää yllä myönteistä ilmapiiriä myös muutoksen keskellä. Erityispiirre kirkon elämässä on se, että vaikka olemme vielä yksittäisinä jäseninä matkalla, olemme Kristuksen kirkkona samalla jo perillä!
Niin kauan kuin teologikoulutukseen yliopistolla ei sisälly johtamiskoulutusta, pyrkii Ortodoksinen seminaari sellaista tarjoamaan – vaikka se onkin vapaaehtoista opiskelijoille. Viime lukuvuonna pidetyssä seurakuntaelämän kehittämiskoulutuksessa tutustuttiin mm. oppivan organisaation käsitteisiin (P.Senge), systeemiajatteluun (P.Senge), ilmiöiden leviämiseen (M.Gladwell) ja organisaatioiden elinkelpoisuuteen (S.Beer). Painopiste oli siinä, että ihmisyhteisöt eivät toimi koneiden lailla ennustettavasti vaan ne kykenevät yllättäviinkin suorituksiin jos keskeiset toimijat hahmottavat pienten muutosten merkityksen suuriin korjauksiin pyrittäessä. Tällä kurssilla tietoisesti keskityttiin organisaatioteorioihin, mikä on yksi tapa lähestyä johtamisen kysymyksiä. Systeemiajattelu taas tarjoaa nimenomaan kirkon työntekijöille erinomaisia työkaluja hahmottaa evankeliumia, alkukirkon toimintamalleja ja nykyistä papiston ja maallikoiden yhteistyötä kirkon hallinnossa.
Kuluneena syksynä sitten esittelin seminaarilla W.R. Bionin 1960-luvulla hahmottelemia ryhmien perusolettamustiloja, joihin ryhmät (myös seurakunnissa) ikään kuin itsestään vajoavat. Perusolettamustila viittaa siihen, että ryhmät irtaantuessaan todellisuudesta alkavat olettaa enemmän ja enemmän jolloin ne tietävät vähemmän ja vähemmän. Perusolettamustilat ovat messiaan odotus, parinmuodostus ja taistelu/pako. Ensin odotetaan täydellistä johtajaa, joka ratkaisee kaikki ongelmat ja päästää muut vastuusta. Kohta arki palaa ja ryhmän sisällä jäsenet alkavat etsiä kavereita, joiden kanssa he tuskailevat huonoa kehitystä. Siirrytään valtataisteluun, johon kuuluu kuiskuttelu ja panettelu. Johtajan alta kaivetaan maata ja levitetään juoruja vaikka taloudellisista epäselvyyksistä. Kaikki kärsivät epämääräisestä tilanteesta ja on selvää, ettei ryhmä sellaisessa tilassa kykene toteuttamaan perustehtäväänsä. Kolmannessa taistelu/pako –vaiheessa joku, usein johtaja lähtee ryminällä tai hänet pannan pois. Seuraa hiljaisuus ja taas aletaan odottaa messiasta. Kierre jatkuu, ellei johtaja tunne perusolettamustiloja ja pyri mm. avoimuudella ja selkeällä tiedotuksella pitämään ryhmänsä kiinni todellisuudessa.
Seuraava aihe, jota ortodoksisen teologian opiskelijoille seminaarilla tarjotaan, liittyy päätöksentekoprosesseihin ja niitä häiritseviin tekijöihin. Nuo häiriötekijät ovat kuin pahan heijastumia, joita osataan varoa kunhan ne ensin tunnistetaan.
Isä Rauno Pietarinen