Isä Raunon blogi

Viime vuosina kirkossamme on alettu puhua myös johtamisesta ja sen opiskelusta. Asia on tärkeä ja liikkeelle pitäisi lähteä johtamistaidon perusteista ja käsitteistä. Kirkkoherrat ja muut kirkon johtotehtävissä toimivat eivät nimittäin pätevöidy johtamiseen pelkästään työkokemuksella. Vasta perusteiden jälkeen on mahdollista siirtyä jatkokursseihin, joilla paneudutaan itse johtamiseen.

Yksi mahdollisuus kirkon johtamiskoulutuksessa on keskittyä ihmisten johtamiseen pikemminkin kuin asioiden johtamiseen. Ihmisten johtamisessa yhteiset tavoitteet ovat kaiken a ja o. Hyvä paimen ja johtaja osoittaa seurakunnassa suunnan kohti yhteistä päämäärää ja saa työntekijät ja seurakuntalaiset kulkemaan (edes) sinne päin. Kirkossa tämä luonnollisesti merkitsee kulkemista kohti pyhittymistä ja Jumalan valtakuntaa, mutta on matkalla välietappejakin. Niitä kohti johtaja sitouttaa ja innostaa väkeään. Matkalla maisemat vaihtuvat ja moni muukin asia kuin kulkijan sielu muuttuu. Johtaja pitää yllä myönteistä ilmapiiriä myös muutoksen keskellä. Erityispiirre kirkon elämässä on se, että vaikka olemme vielä yksittäisinä jäseninä matkalla, olemme Kristuksen kirkkona samalla jo perillä!

Niin kauan kuin teologikoulutukseen yliopistolla ei sisälly johtamiskoulutusta, pyrkii Ortodoksinen seminaari sellaista tarjoamaan – vaikka se onkin vapaaehtoista opiskelijoille. Viime lukuvuonna pidetyssä seurakuntaelämän kehittämiskoulutuksessa tutustuttiin mm. oppivan organisaation käsitteisiin (P.Senge), systeemiajatteluun (P.Senge), ilmiöiden leviämiseen (M.Gladwell) ja organisaatioiden elinkelpoisuuteen (S.Beer). Painopiste oli siinä, että ihmisyhteisöt eivät toimi koneiden lailla ennustettavasti vaan ne kykenevät yllättäviinkin suorituksiin jos keskeiset toimijat hahmottavat pienten muutosten merkityksen suuriin korjauksiin pyrittäessä. Tällä kurssilla tietoisesti keskityttiin organisaatioteorioihin, mikä on yksi tapa lähestyä johtamisen kysymyksiä. Systeemiajattelu taas tarjoaa nimenomaan kirkon työntekijöille erinomaisia työkaluja hahmottaa evankeliumia, alkukirkon toimintamalleja ja nykyistä papiston ja maallikoiden yhteistyötä kirkon hallinnossa.

Kuluneena syksynä sitten esittelin seminaarilla W.R. Bionin 1960-luvulla hahmottelemia ryhmien perusolettamustiloja, joihin ryhmät (myös seurakunnissa) ikään kuin itsestään vajoavat. Perusolettamustila viittaa siihen, että ryhmät irtaantuessaan todellisuudesta alkavat olettaa enemmän ja enemmän jolloin ne tietävät vähemmän ja vähemmän. Perusolettamustilat ovat messiaan odotus, parinmuodostus ja taistelu/pako. Ensin odotetaan täydellistä johtajaa, joka ratkaisee kaikki ongelmat ja päästää muut vastuusta. Kohta arki palaa ja ryhmän sisällä jäsenet alkavat etsiä kavereita, joiden kanssa he tuskailevat huonoa kehitystä. Siirrytään valtataisteluun, johon kuuluu kuiskuttelu ja panettelu. Johtajan alta kaivetaan maata ja levitetään juoruja vaikka taloudellisista epäselvyyksistä. Kaikki kärsivät epämääräisestä tilanteesta ja on selvää, ettei ryhmä sellaisessa tilassa kykene toteuttamaan perustehtäväänsä. Kolmannessa taistelu/pako –vaiheessa joku, usein johtaja lähtee ryminällä tai hänet pannan pois. Seuraa hiljaisuus ja taas aletaan odottaa messiasta. Kierre jatkuu, ellei johtaja tunne perusolettamustiloja ja pyri mm. avoimuudella ja selkeällä tiedotuksella pitämään ryhmänsä kiinni todellisuudessa.

Seuraava aihe, jota ortodoksisen teologian opiskelijoille seminaarilla tarjotaan, liittyy päätöksentekoprosesseihin ja niitä häiritseviin tekijöihin. Nuo häiriötekijät ovat kuin pahan heijastumia, joita osataan varoa kunhan ne ensin tunnistetaan.

Isä Rauno Pietarinen

Joulun alla on 15.11. alkava 40 päivän paasto. Jumalanpalveluksissa tämä kausi alkaa kuitenkin näkyä vasta viikon kuluttua ja selvemmin marraskuun lopulla. Esijuhla koittaa  aivan joulun alla. Mutta kuinka paasto voisi meitä muovata?

Ennen puhuttiin ruoasta. Viime aikoina on alettu korostaa oikein, mutta jotenkin rutiininomaisesti, että tärkein paasto on hengellinen paasto. Sen on sanottu merkitsevän itsetutkistelua ja vähäosaisten auttamista. Näin on. Kuitenkin tässä voisi viitata kansan suussa kulkevaan vanhan papin kysymykseen synnintunnustuksella: Aba tarkemmin?

Paaston voi ajatella kaudeksi, jolloin kirkko kokoaa itsensä ja tulee jälleen siksi, mitä sen luonnostaan kuuluu olla. Tämä tapahtuu niin, että kirkon jäsenet tulevat siksi, mitä he ovat: piispat taas piispoiksi, papit jälleen papeiksi ja kuninkaallisesta pappeudesta osallisiksi vihitty kirkkokansa taas kuninkaallisesta pappeudesta osallisiksi. Kyse on kirkon eheytymisestä, kirkkolaivan tilkitsemisestä, vuosihuollosta. Kukin palaa kotipesälle suorittamaan sitä tehtävää, mikä hänelle kuuluu.

Meille kirkon työssä oleville paasto voi olla herätys oppimiseen. Kun kirkkomme on viime vuosina tullut tietoiseksi aikuiskoulutuksen tärkeydestä, on vain luonnollista, että myös työntekijät sitoutuvat elinikäiseen oppimiseen. Lukeminen kannattaa aina. Nyt kun tarjolla on paljon muutakin kuin Ernst Benzin ”Idän kirkko” ja Aari Surakan ”Patrologia” olisi suorastaan synti olla lukematta. Yhä useampi osaa englantia ja netin kautta saa muutamassa päivässä kirjan kuin kirjan toiselta puolelta maailmaa. Pyhä Henki sytyttää niin papiston kuin uskovan kansankin sielut, mutta molemmat tarvitsevat polttoainetta, jota voi saada lukemalla.

Kasvava kirkko kasvaa ensisijaisesti sisäisesti. Se käyttää tehokkaasti niitä Jumalan lahjoja, joita sille on suotu. Kirkon rikkaus ja monipuolisuus on sen elävissä ja hyvinkin erilaisissa jäsenissä, joiden luovuus kumpuaa hengellisen elämän ja jatkuvan oppimisen hedelmällisestä yhteydestä.

Isä Rauno Pietarinen

Valamon kansanopisto tarjoaa ensi vuonna kanttorikoulua. Koulutuksen kestosta voi päätellä  opiston varustautuvan jo PTS:n mainitsemiin ”vastuulaulajiin”, jotka hoitaisivat jatkossa pienissä seurakunnissa kanttorien tehtäviä.

Yhdysvalloissa oli 1950-luvulla keskusteltu siitä tarvitseeko ortodoksinen kirkko ”paimenia vai tiedemiehiä”. Voittaneen kannan mukaan tarvitaan hyvin koulutettuja teologeja, jotka pappeina ja muina kirkon työntekijöinä kykenevät etsimään luovia ratkaisuja alati muuttuvassa ympäristössä. Tuolloin alettiin ymmärtää, ettei yhtenäiskulttuurien hajottua voida enää toimia vain vanhaa toistamalla. Samalla linjalla oltiin meilläkin kun 20 vuotta sitten aloitettiin yliopistollinen teologikoulutus.

Taloushallinto ja väestörekisterin hoito siirtyvät pian Kuopioon. Kirkkoherranvirastot muuttuvat toimintakeskuksiksi ja kanslistien tilalle tulee seurakuntasihteerejä. Työssä tarvitaan vankkaa tietämystä – siis teologista koulutusta. Pienten seurakuntien arkea on kauan ollut se, että pappi ja kanttori ovat vuorollaan päivystäneet kansliassa. Näin voisi olla jatkossakin. Kanttorit saavat nykyisin myös hyvän teologisen koulutuksen ja sopivat siksikin hyvin seurakuntasihteerin tehtäviin. Kanttorit ovat avainasemassa myös arkipäivän ehtoopalvelusten maallikkotoimittajia koulutettaessa.

Kun talous kiristyy lähivuosina täytyisi kaikkien seurakuntien kyetä pitämään kaksi teologisesti koulutettua työntekijää: pappi ja kanttori. Teologisesti koulutetun maallikon (kanttori!) korvaaminen vastuulaulajalla veisi pohjaa maallikoiden lisääntyvältä osallistumiselta.

Asianmukaisesti koulutettu kanttori myös kehittää itseään ja hallitsee hyvin sekä kuoronjohdon, että äänenmuodostuksen opetuksen. Kirkkomusiikin tasosta puhuttaessa on turha viitata 1950- tai 1960-luvuille. Emmehän muutenkaan elä sen ajan maailmassa. Suurella äänellä kailottavat kuorot heijastavat vielä Suomeen varsin myöhään saapuneen mieskuorolaulun juuria: alkujaan oli huudettava, koska esiinnyttiin ulkosalla.  Tutkijoiden mukaan tuo perinne eli Suomen mieskuoroissa vielä 1950-luvulla. Sen murtaminen onnistuu vain ammattilaisilta!

isä Rauno Pietarinen

Herran rukouksen tutun lauseen voisi vapaasti tulkita pyynnöksi, ettei joutuisi kiusatuksi koulussa, työpaikalla tai seurakunnassa. Samaan osoittaa jatko: ”vaan päästä meidät pahasta”.

Kiusaaminen kirkon piirissä on vaiettu asia, vaikka sitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Asia on niin vakava, että mm. hiippakuntaneuvostojen ja kirkon työntekijöiden muiden tapaamisten asialistalle tulisikin sisällyttää kiusaamisen tunnistamisen opettelua.

Lastenpsykiatri ja tutkimusprofessori Tytti Solantaus esittelee hyvässä lehtikirjoituksessaan (HS 4.10.2008, Mielipide) kiusaamisen salattuja muotoja. Kirjoitus koskee kouluja, mutta Solantaus toteaa ongelmien olevan samoja kaiken ikäisten keskuudessa.

”Oppilas kertoo kiusaamisesta. Opettajat seuraavat tilannetta, eivät näe mitään ja toteavat, ettei ole tarvetta toimenpiteisiin.”  Näkyvien kiusaamisen muotojen lisäksi on nimittäin salatumpaa kiusaamista, mikä tapahtuu osana yhteisöä. Silloin halutaan kertoa yhdelle jäsenelle, ettei tämä kuulu joukkoon. Omassa yhteisössä hyljeksityksi tuleminen on Solantauksen mukaan yksi vaikeimmista psyykkisistä ja sosiaalisista kokemuksista.

Savustaminen tapahtuu hienovaraisesti: kiusatulle ei puhuta, hänet keskeytetään ja suljetaan toistuvasti ulkopuolelle. Yksi haavoittavimpia muotoja on selän takana puhuminen. Solantaus kirjoittakin: ”panettelun avulla muodostetaan henkilöstä niin yksiselitteinen kuva, että uusikin tulokas tietää heti, miten toimia”.  Näin koko yhteisö kiedotaan kiusaamiseen ja myös ulkopuolelta tuleva päätyy muitta mutkitta olettamaan, että kiusattu on todella paha.   Masennus, paniikkihäiriöt tai päihdeongelmat uhkaavat kiusattua.  Myös kiusaajien ja sivusta passiivisina seuraavien tilanne pahenee. Solantaus peräänkuuluttaa opettajille ja oppilaille tietoa kiusaamisen salatuista muodoista ja kykyä tunnistaa niitä. Perustiedot ryhmädynamiikasta olisivat myös tarpeen.

Kirkon piirissä on useita kiusaamista edistäviä tekijöitä. Hierarkkisuus, pappien hengellisen ja hallinnollisen roolin toisiinsa kietoutuminen, tarve pitää julkisivu puhtaana, sellaisten asioiden siirtäminen käsittelyyn rippi-isän kanssa, jotka eivät sinne kuulu, pienille ryhmille helposti kehittyvä kaikkivoipaisuuden tuntu,  jne. Kiusaaminen voi jäytää kirkon koko elämää monin tavoin. Sitä vaan ei pitäisi sallia kuten ei muutakaan syrjintää. Kiusaaminen elää varjoissa, koska sille ei ole yhtä ilmeistä syytä. Silti se on olemassa oleva vääryys, joka tulee yhteistuumin kitkeä pois. Muussa tapauksessa kiusaaminen kitkee kirkosta kaiken hyvän pois.

Isä Rauno Pietarinen

Osallistuin syyskuussa Ranskan Lyonissa Euroopan Kirkkojen Konferenssin (CEC/KEK) tulevaisuutta pohtivaan tapahtumaan. Kolmen päivän aikana n. 80 CEC:n jäsenkirkkojen ja ekumeenisten järjestöjen edustajaa pohti ekumenian ja Euroopan näkymiä 20 vuoden päähän tulevaisuuteen. Tarkoituksena oli antaa suuntaviivoja vuoden päästä kokoontuvalle CEC:n yleiskokoukselle. Hyviä ajatuksia oli paljon, mutta ne eivät välttämättä vastanneet ortodoksien näkemyksiä. Osa ortodokseista totesikin käytäväkeskusteluissa, että varsinainen vääntö tapahtuu yleiskokouksessa, ei suuntaa-antavassa tulevaisuusseminaarissa. Huomionarvoista oli, että tuore Georgian kriisi ei tuntunut vaikuttavan lainkaan tulevaisuuden hahmottamiseen. Eurooppa voi kuitenkin jo muutaman vuoden kuluttua olla varsin erilainen kuin nyt. Kansallisten etujen ajaminen tulee voimistuessaan heijastumaan myös kirkkojen väliseen kanssakäymiseen. Vanhoihin asemiin käpertyminen voi toisaalta helpottaa ortodoksien identiteetin varjelua mm. tärkeissä moraalikysymyksissä, mutta samalla se toimii tse ekumenian perustehtävää vastaan.

Samalla matkalla vietin viikonlopun Pariisissa. Oman patriarkaattimme venäläinen hiippakunta ja sen arkkipiispa Gabriel tarjosivat lämpimän vastaanoton. Palvelukset p. Aleksanteri Nevskin katedraalissa olivat kauniita ja tunnelma oli kotoinen. Katedraalin alakerrassa toimivassa ranskankielisessä seurakunnassa  pappina oli isä Alexis Struve, joka toimi 1980-luvulla Syndemoksen presidenttinä. Hänen toimittamassaan liturgiassa nk. salaiset rukoukset luettiin ääneen ja palvelus seurasi muutoinkin suomalaisille tuttua, liturgisesti valistunutta linjaa.

Vierailu p. Sergein Teologisessa Instituutissa oli mielenkiintoinen. Viime vuosisadan suurten teologien tyyssijana tunnettu Instituutti tarjoaa nykyisellään kolmen vuoden teologian perusopinnot (heillä ”lisensiaatti”, mutta vastaa meillä alempaa, kandidaatin tutkintoa), joita voi kahden vuoden opinnoilla täydentää maisteri-tasoisiksi. Siitä on mahdollisuus jatkaa vielä kolmen vuoden opinnoilla tohtorin tutkintoon. Opiskelijat tulevat monista eri maista. Instituutin talous vaikutti olevan tiukalla ja rakennuksetkin näyttivät kaipaavan remonttia.

Ranskalainen ortodoksia vaikutti pikaisesti tarkasteltuna elinvoimaiselta. On hyvä, että omasta Valamon luostaristamme on parhaillaan opiskelija p. Sergein Instituutissa ja aiemminkin siellä on muutama henkilö opiskellut, Yhteydet eurooppalaiseen ortodoksiaan ovat meille tärkeitä, koska olosuhteet Ranskassa muistuttavat enemmän omiamme kuin esim. Kreikan, Romanian tai Venäjän olosuhteet. 

isä Rauno Pietarinen