Isä Raunon blogi

Kirkolliskokous on jälleen marraskuussa. Entiset edustajat voivat tehdä aloitteita toukokuun loppuun saakka ja uuden kirkolliskokouskauden edustajat kesäkuun aikana. Papiston edustajat valitaan muutaman päivän kuluttua ja useimmat papiston edustajat ovat entiseen tapaan äänestäneet jo ennakkoon.

Tällä kertaa Karjalan hiippakunnassa moni pappi sai kirjeen, jonka olivat allekirjoittaneet nk. viitosten ja kuutosten puheenjohtajat. Kirjeestä saa sen kuvan, että nämä kaikkia Karjalan hiippakunnan seurakuntia edustavat viitoset ja kuutoset olivat kirkkoherrojensa kautta päättäneet, että pappisedustajiksi äänestetään viittä kirjeessä nimeltä mainittua pappia, mm. kirjeen allekirjoittajia.

Kirje on hämmentävä. Vaikka siinä sanotaan, että kukin voi tietysti äänestää haluamallaan tavalla, jää kirjeestä silti sellainen maku, että näin on päätetty. Hämmennystä lisää se, että useiden pappien mielestä asiasta on käyty vain ruokapöytäkeskustelua eikä asiaa ole pöytäkirjattu minkään viitosten tai kuutosten varsinaisen kokouksen yhteydessä.

Listat ovat aina kiertäneet. Nyt oli uutta se, että listalle haluttiin antaa ikään kuin virallinen leima. Se on melkein kuin jos piispa sanoisi, että äänestäkää tätä tai tuota. Niin ei voi olla. Viitoset ja kuutoset toimivat hyvällä tavalla hiippakuntaneuvoston tilalla, mutta edelleen muodollisesti ”sopimuksettomassa tilassa”. Niillä ei ole kirkkojärjestyksen antamaa mandaattia, vaikkei kirkkojärjestys tällaista yhteistyötä estäkään. Jotta mallista voisi kehittyä hyödyllinen hallinnollinen rakennelma – vaikka seurakuntayhtymän muodossa – on sen nautittava arvostusta. Sitä taas mainitun kaltainen puheenjohtajien irtiotto  ei edistä.

isä Rauno Pietarinen

Usko on aina henkilökohtainen kokemus. Jos oma usko poikkeaa paljon kirkon uskosta, on todennäköistä että myös elämämme poikkeaa ortodoksisen kirkon osoittamasta. Mutta mikä on ortodoksinen kirkko; mitä oletamme ja mitä toivomme sen olevan? Useimmat kaiketi toivoisivat kirkon olevan sitä, mitä ajattelevat kirkon ihanteellisesti olevan.

Kirkko on jumalallisen luonteensa nojalla kuten Jumala, tyhjentävän määrittelyn tavoittamattomissa. Ortodoksien teologinen pohdinta ei ole niinkään lineaarista ja analyyttistä kuin kehämäistä ja kontemplatiivista. Kehällä ovat opilliset määritelmät, kanonit, kirkkoisien kirjoitukset ja jumalanpalvelustekstit. Kirkkoa koskeva ymmärrys perustuu näihin, mutta aina yhdistettynä kontemplaatioon, elävään hengellisyyteen, rukoukseen ja ylistykseen.

Ortodoksiseen uskonoppiin perehtyminen ja kanonien tutkiminen ovat hyödyllisiä, koska niiden avulla opimme erottamaan oleellisen epäoleellisesta. Tällainen syvä ymmärrys välittyy ”patristisen mielen” muodossa, kuten Georges Florovsky sitä nimitti. Emme vain toista tekstejä vaan pyrimme myös ymmärtämään niiden taustalla olevaa viisautta. Juuri tähän liittyy alussa esitetty ongelma, koska kukin voi päätyä tulkitsemaan traditiota omalla tai oman ryhmänsä tavalla. Ajatus, jonka mukaan kenelläkään ei voi olla yksinoikeutta totuuteen, johtaa helposti ajatukseen, että kaikilla on oikeus omaan totuuteensa. Kuka voisi väittää täysin ymmärtävänsä asioita kanonien ja dogmien tuolla puolen! Teologisesti koulutettujen kirkon jäsenten, pappien ja piispojen tulisi ainakin jonkin verran ymmärtää. Mitä suurempi vastuumme kirkossa on, sitä suurempaa vahinkoa mahdollinen ymmärtämättömyytemme aiheuttaa. Missään ei ole sanottu, että saisimme tuon ymmärryksen automaattisesti mirhavoitelussa tai vihkimyksessä.

Eri kirkoissa on erilaisia reunaehtoja, joiden puitteissa normatiivista linjaa arvioidaan. Ortodokseillakin niitä on ja tärkein on Kristus itse. Kanonit ovat muuttumattomia siinä määrin kuin ne heijastavat evankeliumin ydintä, Kristusta. Opilliset määritelmät ovat pysyviä aina kun ne lausuvat jotakin ikuisesta Jumalasta, joka tuli ihmiseksi Kristuksessa. Hänen jumalallinen ja inhimillinen luontonsa ovat avain ortodoksiseen elämään. Kirkko ei ole moniarvoinen vaan se on Kristuksen ruumis, kaikessa häneen sidottu ja kiinnittynyt. Ortodoksinen elämä merkitsee Kristus-yhteyden varjelemista. Yhtään sellaista kompromissia, joka erottaisi meidät Kristuksesta, ei voida hyväksyä. Siksi esimerkiksi ekumenian pelko tuntuu ihmeelliseltä. Kuinka se voisi erottaa meidät Kristuksesta niin kauan kun kirkkomme ei luovu mistään oleellisesta. Itse asiassa ortodoksisen kirkon itseymmärrys on huomattavasti lisääntynyt ekumeenisten kontaktien myötä.

Omaa elämäämme koskevissa asioissa joudumme myös pohtimaan Kristukselle otollisuutta. Liitännäisjäsenyys kirkossa ei ole sama kuin täysjäsenyys. Liitännäisjäsen toimii ”omilla ehdoillaan” ja selittää saapuneensa hääjuhlaan ”juuri sellaisena kuin on”. Kyllä, Jumala on armollinen, mutta myös oikeudenmukainen. Täysjäsenyys hänen kirkossaan on mahdollista vain, jos luovumme monista asioista; ei vain niistä, joista olemme valmiita luopumaan vaan nimenomaan niistä, jotka ovat esteenä Kristuksen ja meidän välissä. Kirkko on joustava kaikille, jotka osoittavat aitoa halua parantua, panna pois vanha ihminen ja pukeutua Luojansa kuvan mukaan uudistuneeseen ihmisyyteen, kuten kasteessa sanomme.

Lopulta uskon mukainen elämä edellyttää kaikilta luopumista, rukousta, jumalanpalveluksia ja kilvoitusta. Kirkon salaisuutta verhoavat opilliset, kanoniset ja liturgiset tekstit ovat jokaiselle tärkeitä, mutta auttavat erityisesti tradition opettajia työssään. Kilvoitus ja tieto molemmat johtavat Kristukseen.

isä Rauno Pietarinen

Teologian opiskelu on yhdistelmä hengellistä kasvua ja akateemista oppimista. Nämä kaksi kulkevat käsikädessä opiskeluaikana ja niiden tulee esiintyä yhdessä kaikessa kirkon työssä. Asiaosaaminen ilman aina uudistavan Hengen läsnäoloa on yhtä varmasti väärään johtava yhdistelmä kuin hengellinen ponnistelu ilman jatkuvaa oppimista. Jokaisen meidän tulee olla jatkuvassa katumuksen tilassa jossa mielemme muuttuu. Sitä tarkoittaa metanoia, katumus. Se merkitsee aina uudistumista ja tämä taas tarkoittaa muutosta. Jos me ortodoksit olemme periaatteessa vastahakoisia muutoksille, merkitsee se myös sitä, että kirkkomme jää paikoilleen, ei elä. Se lakkaa olemasta kirkko sinä päivänä, kun takin kääntäjistä puhuvat kaiken uudistumisen vastustajat saavat jäätävän tahtonsa läpi.

Katuvien eli muuttuvien eli uudistuvien yhteisö on kirkko. Siksi polyeleossa evankeliumin valon valaistessa uskovat ja paljastaessa heidän todellisen tilansa, luetaan psalmi 51, psalttarin suuri katumusveisu. Ja kaikki pyhien joukot kokoava seuraava rukous “Pelasta Jumala kansasi…” rakentaa eteemme Kristuksen kirkon, koska katuvien yhteisö on juuri se.

Mutta katuvan yhteisön ja metanoian  vastakohta on paranoia. Silloin ollaan mielen ulkopuolella. Tuollainen yhteisö ei uudistu eikä rakennu rakkaudessa, koska se on pelon ja epäluulon yhteisö. Se suhtautuu kaikkeen ensisijaisesti puolustuksellisesti ja sairaudessaan pelkää kaikkea vierasta ja uutta.

Ei kaikki uusi ole tarpeellista, mutta uudistuminen on. Jos uuden joukossa on paljon roskaa, ei se saa merkitä, että kaikki uusi on torjuttava. Elävä kirkko on avoimen kiinnostunut ja innostunut jokaisesta uudesta mahdollisuudesta palvella Jumalaa ja kirkastaa hänen luomakuntaansa. Toimiva kirkko ei lähtökohtaisesti sulje oviaan eikä etukäteen aseta reunaehtoja kohtaamisille. Kyllä; se voi joutua nolatuksi tai tavata tyhjän tai löytää alun, joka ei johda minnekään. Mutta nämä riskit on otettava. Helmeä ei löydy, ellei etsi. Hyvää kirjaa ei tule eteen, ellei lue myös huonoja.

Hengellinen kilvoitus ja akateeminen oppiminen ovat tärkeitä arvioitaessa tämän maailman asioita. Teologeja tarvitaan monille aloille. Mutta monen muun alan opiskelijan tai taitajan soisi opiskelevan myös teologiaa. Tieto ja taito yhdessä varmistavat kirkkomme tulevaisuuden. Riittävä määrä ymmärrystä tarvitaan, että kirkolla säilyy itseymmärrys omasta itsestään ja tehtävästään.

Työhön lähetetyt “apostolit” eivät voi itse valita, mitä eteen tulee. Sisäinen avoimuus auttaa näkemään Jumalan antamat mahdollisuudet. Mitä me olemme rajoittamaan hänen määrittelemäänsä skaalaa! Voisimmeko muka sanoa, että tämä ei minulle sovi? Ajatelkaa, jos eilisen juhlan apostoli Tuomas olisi sanonut “…minä ainakaan mihinkään Intiaan lähde”.

Jumalan luoma maailma on meille avoinna. Valmistautukaamme löytämään siitä kaikki se, mihin Jumalan käsi osoittaa.

isä Rauno Pietarinen

Euroopan kirkkojen konferenssin 13. yleiskokous alkoi tänään Lyonissa Ranskassa. Paikalla on n. 700 henkeä, joista yli 400 delegaattia. Asialistalla on menneen arviointia ja suuntaviivojen vetämistä seuraaville kuudelle vuodelle. Normaalit talousasiat puhuttanevat myös, koska myös CEC:n talous on tiukalla. Jäsenmaksut määräytyvät teoriassa kirkkojen jäsenmäärien mukaan, mutta ainakin ortodoksit näyttävät maksaneen, jos ovat yleensä maksaneet, jonkin kymmenyksen siitä, mitä kuuluisi. Luterilaiset taas ainakin Ruotsissa ja Suomessa ovat maksaneet runsaasti enemmän kuin heiltä olisi vaadittu.

Venäjän kirkon poissaolo näyttää nyt todelta. Tosin ensimmäinen varsinainen istunto on vielä edessä. Liikkeellä on tieto, että he eivät tule, mutta Konstantinopolin ja Moskovan patriarkkojen kesken on päästy neuvotteluratkaisuun, joka osaltaan lieventää Venäjän kirkon tämän hetkistä nuivaa suhtautumista CEC:hen.

Saksan luterilaiset (EKD) ovat viime metreillä tehneet esityksen työryhmän asettamiseksi uusimaan CEC:n toimintaa. He tahtovat pienemmän keskuskomitean ja vähentäisivät komissioiden itsenäisyyttä. CEC:n varsinainen toiminta tapahtuu juuri komissioissa. EKD:n hanke on ymmärrettävä, mutta heidän uusin vetonsa, että valmisteluryhmän asetettaisi yleiskokous eikä keskuskomitea, merkitsee maton vetämistä uuden keskuskomitean alta. Ehdotuksella on kannattajia ja vastustajia. Sopii toivoa, että tämä sinänsä tärkeä rakennekysymys ei jätä toiminnan sisällön suunnittelua varjoonsa.

Avajaispalveluksessa saarnannut Albanian arkkipiispa Atanasios (ort) puhui kokouksen yleisteemaan liittyen toivosta. Toivoa ei voi lähestyä vain järjen avulla, vaan tarvitaan myös hengellinen ulottuvuus. Toivo on kristittyjen varallisuutta, varsinainen aarre, joka tekee ilon mahdolliseksi. Toivo voi muuttaa kaiken, mutta jos se menettää eskatologisen ulottuvuutensa, se menettää samalla voimansa. Koko ihmiskuntaan ja maailmankaikkeuteen liittyvän toivon täyteys on Kristuksen kirkossa. Kirkko on nimittäin rakennettu sen varaan, että Kristuksessa on meidän toivomme.

isä Rauno Pietarinen, Lyon 15.7.2009

Kirkkomme kirkolliskokous maallikoiden ja papiston edustajineen on varsin ortodoksinen hallintomalli ainakin jos on uskominen Venäjän 1917/18 kirkolliskokousta käsitelleitä esitelmiä pari viikkoa sitten New Yorkissa. Vuosisadan vaihteen Venäjän kirkko oli suurin paikalliskirkko ja sillä oli käytössään myös ylivertainen teologinen osaaminen. Vuosien valmistelutyön jälkeen 1917/18 kirkolliskokous itsessään edusti sitä, mitä paras ortodoksian tuntemus uskoi ja koki oikeaksi. Venäjän vallankumouksen takia kokous jäi kesken ja sen viitoittamat periaatteet jäivät osittain elämään vain Pohjois-Amerikan ja Länsi-Euroopan ortodoksien piirissä.

Oma kirkolliskokouksemme seuraa edellä kuvattua mallia. P. Vladimirin seminaarissa New Yorkissa järjestetyssä seminaarissa nousi kysymys teologisista/kanonisista päätöksistä. Vastaajan mukaan 1917/18 kirkolliskokous piti myös teologisia kysymyksiä koko kirkolliskokoukselle kuuluvina. Tämä onkin luontevaa, koska jos Jumalan kansa kokonaisuudessaan kantaa vastuuta kirkon elämästä, olisi erikoista siirtää nk. teologiset kysymykset omana ryhmänään pois kirkolliskokoukselta. Teologiset kysymykset ovat kirkon elämän ytimessä ja niissä tarvitaan laajaa ja teologiseen tietämykseen perustuvaa päätöksentekoa. Miksi koko paikalliskirkkoa edustava kokous olisikaan vain ”hallinnollisten” asiain käsittelijä? Ortodoksisen perinteen mukaista ei ole jakaa kirkon elämää maallisiin ja hengellisiin asioihin. Miksi sitten teemme niin kirkolliskokouksessa?

isä Rauno Pietarinen