Isä Raunon blogi

Suuri torstai on ehtoollisen asettamisen päivä, johon liittyy ehtoopalvelus ja liturgia. Vastaavalla tavalla kirkkomme perinteessä toimitaan Suurena lauantaina ja joulun ja loppiaisen aattona.  Illalla tai iltapäivällä on ehtoopalvelus, joka jatkuu liturgiana. Iltaan sijoittuva ehtoollispalvelus edellyttää päivän paastoa, joskin aamiainen on yleensä sallittu. Näiden iltaliturgioiden siirtyminen aamuksi on liturgisesti moniongelmainen ilmiö, jota ei ole riittävästi pohdittu. Siihen on vain ikään kuin alistuttu.

Meidän kaikkien tulee valmistaa sielumme ”ylähuone” Vapahtajaa varten. Muutoin saatamme kyllä kutsua Häntä luoksemme, mutta elämässämme ei olekaan Hänelle sijaa. Jumala kernaasti lähestyy meitä, mutta meiltäkin edellytetään tietty valmistautuminen Hänen vastaanottamisekseen. Eikö olisikin jotenkin sopimatonta sanoa, että ”en nyt viitsinyt valmistaa mitään; elin kuten kaikki muutkin ja laadin itse omat sääntöni…”. Vaikka emme koskaan ole kelvollisia Jumalan vastaanottamiseen,  emme silti saa kokonaan laiminlyödä valmistautumista.

Jos toivotamme Kristuksen tervetulleeksi elämäämme, joudumme kirkon katolisen luonteen takia toivottamaan koko kirkon tervetulleeksi. Siinä tulevat kirkon pyhät, sen kärsivät ja puutteelliset jäsenet, mutta myös kirkon opetus ja traditio. Itse emme voi valita siitä vain meille mieluisia osia, sillä tämä on pakettitarjous. Otat kaiken, tai et mitään!

Lopulta ehtoollinen merkitsee aina itsensä murtamista. Kristus mursi leivän ja sanoi sen olevan Hänen ruumiinsa. Kahden välinen yhteys edellyttää aina molemminpuolista itsensä murtamista. On kovin muodikasta ja ”työekonomista” pyrkiä yhteyteen siten, että muut panevat itsensä likoon, mutta minä tulen ”sellaisena kuin olen”. Yhteys ei synny tuolla asenteella. Ehtoollisen asettamisen edellä Herra oli pessyt opetuslastensa jalat. Vähän myöhemmin Hän antoi ruumiinsa kidutettavaksi ja ristiin naulittavaksi. Jeesus totisesti mursi oman ruumiinsa meidän tähtemme. Kuinka me voisimme pyrkiä tuohon pyhään yhteyteen murtamatta ja siis muuttamatta mitään omasta elämästämme!

Monesti tuo itsensä murtaminen tapahtuu oman sielumme huoneen siivoamisen yhteydessä; siis katumuksessa, sillä ”Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki, särjettyä ja nöyrää sydäntä et Sinä, Jumala hylkää” (Ps. 51). Samoin kirkon koko täyteyden hyväksyminen vaatii meiltä monta korjausliikettä. Moni muodikas ja ”kaikkien mielestä oikea” ajatus voikin osoittautua tradition valossa kyseenalaiseksi.  Menemmekö silloin maailman mukana vai murtaudummeko Jumalan vapauteen?

Isä Rauno Pietarinen

Suuren viikon kolme ensimmäistä päivää ovat jumalanpalvelustensa puolesta yhdenmukaisia: aamulla Yljän aamupalvelus, jossa troparina lauletaan ”Katso, Ylkä tulee puoliyössä”. Iltaisin on ennepyhitettyjen lahjain liturgia, jossa luetaan evankeliumi.

Maanantain evankeliumi puhuu Herran toisesta tulemuksesta, samoin tiistain, mutta nyt yksittäisen ihmisen kannalta. Asiaa valaistaan tiistaina vertauksella tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Kun tyhmillä neitsyillä ei ollut lampuissaan enää öljyä ja Ylkä saapui, ei kukaan voinut näitä onnettomia naisia auttaa. Öljy edustaa tässä rakkautta ja laupeutta, joita ei voi siirtää ihmiseltä toiselle.

Rakkaus on muutoinkin ydin koko suureen viikkoon. Ylkää odottavien rakkaudesta siirrytään keskiviikkona Vapahtajan kavaltamiseen, missä motiivina oli rahan rakastaminen. Juudas oli pragmaatikko; kaikki oli kaupan, kun vain hinnasta sovitaan. Kun keskiviikkona rakkaus jakautuu rahan ja Jumalan rakastamiseen, ilmoitetaan perjantaina näiden kahden rakkauden välinen ero.

Sitä ennen torstaina asetetaan ehtoollinen, missä kiteytyy koko rakkauden koko kuva. Se kuva tuotiin eteemme jo viime lauantaina, jolloin Lasaruksen herättämisessä näimme rakkauden voiman. Sama ”voima heikkoudessa”-logiikka sävytti palmusunnuntain Jerusalemiin aasin varsan selässä ratsastavan Jumalan Pojan kuninkuutta. Kuolleita ei herätetä voimalla vaan rakkaudella. Paha ei taivu suuremmalla voimalla vaan rakkaudella.

Nyt kuljemme vielä keskiviikon näissä Herran toisen tulemisen tunnelmissa ja syvennymme sitten torstaina pohtimaan yhteyttä itsensä murtamisen kautta.

Isä Rauno Pietarinen

Suuri ektenia opettaa hyödyllisiä asioita. Sovintosunnuntaina on hyvä pysähtyä ektenia äärelle, koska se kulkee mukanamme läpi kirkkovuoden ja on siten joka päivä muistuttamassa anteeksiantamisesta ja katumuksesta.

Suurta ekteniaa sanotaan myös rauhan ekteniaksi, koska se alkaa ”Rukoilkaamme rauhassa Herraa” ja myös kahdessa seuraavassa lauselmassa pyydetään rauhaa. Ajatelkaamme, mitä olisi rukous, joka luettaisiin ”ei-rauhassa”.

Edelleen rukoilemme kirkossa kävijöiden, papiston ja maallisen esivallan puolesta. Neuvostoaikana joku saattoi sanoa, ettei Neuvostoliitossa pitäisi rukoilla maan jumalattoman esivallan puolesta. Kuitenkin mitä pahempi esivalta, sitä enemmän pitää rukoilla. Sama pätee papistoon ja muihin seurakuntalaisiin.

Sitten muistamme merelläkulkijoita, matkustavia, sairaita ja vangittuja; niitä ihmisryhmiä, jotka eivät voi itsestään riippumattomista syistä osallistua seurakunnan jumalanpalveluksiin. ”Uskonsa tähden vainotut” –lisäys on siinä mielessä väärässä kohdassa. Toisaalta ”vainottuja” voi olla joka seurakunnassa ja usein he kokevat, etteivät voi osallistua tuon seurakunnan palveluksiin. Vaikka virallisesti puhutaan matalasta kynnyksestä, voi ilmapiiri olla hyvinkin suvaitsematon ja ahdas.
Sakinhivutus pitää yllä pelon ilmapiiriä, mutta esittelee näennäisen leppoisaa julkisivua. Rauhaisa seurakunta voi olla sisäisesti kuollut tai sitten pelolla vaiennettu. Siellä ”anteeksiantaminenkin” tapahtuu omien, sairaiden pelisääntöjen puitteissa. ”Katumus” on surua ryhmäkurista lipeämisestä ja ”paluu” on palaamista takaisin ruotuun.

Uusin lisäys ”ja antaisi rauhantahtoa ja sovintomieltä eri puolilla maailmaa (keskenään) sotiville” on varmaan aiheellinen. Sana ”keskenään” on ongelmallinen, kosk siihen sisältyy ajatus kahden osapuolen osallistumisesta konfliktiin. Sotimista niin fyysisesti kuin henkisestikin voi pitää yllä yksikin ihminen, ryhmä tai kansa. Sana ”keskenään” olettaa vähintään kahta osapuolta. Lähellä on ajatus, että siinä toisessakin osapuolessa on oltava jotakin vikaa. Samalla logiikalla syyllistetään raiskauksen uhreja, työpaikkakiusattuja ja perheväkivallan kohteeksi joutuneita. Ahdistava pahuus saa jonkinlaisen selityksen silloin, kun uskottelemme, että ”syytä on niin sysissä kuin sepissäkin”. Aina ei ole. Vai oikeuttiko Vapahtajan opetus ja muu toiminta Hänen kuolemantuomionsa?

Suuri ektenia päättyy lauselmaan ”Muisteltuamme…ainaista Neitsyttä Mariaa ja kaikkia pyhiä, antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun”. Tässä on kaksi teologista riskiä. Neitsyt Maria ei ole ainainen, koska vain Jumala on iankaikkisuudesta ollut. Teksti tarkoittaakin ”muisteltuamme Mariaa, ainaista Neitsyttä…”, koska Maria on neitsyt ennen synnytystä, sen aikana ja jälkeen. Toiseksi Jumala ei ole Kristuksen omistama eli välissä olevan pilkun tulee kuulua myös luetussa tekstissä: ”Kristuksen, Jumalan haltuun”.

Kyseinen rukous paljastaa anteeksiantamisen luonteen: annamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Jumalan haltuun. Rakkaus on juuri tätä. Anteeksiantamus on pohjimmiltaan toisen ihmisen antamista ja kantamista Jumalan huomaan.

Matt 25, 31-46

Viikko ennen suuren paaston alkua kuulemme evankeliumin Kristuksen toisesta tulemisesta ja siitä, millä perusteella tuomio tapahtuu. Nälkäisten ruokkiminen, janoisten juottaminen, kodittomien majoittaminen, alastomien vaatettaminen ja sairaiden luona vierailu ovat Jeesuksen itsensä antamia tehtäviä. Vapahtaja myös antaa auttamiselle uuden perustan sanomalla olevansa itse tuo avun vastaanottaja. Auttaminen ”Kristuksen tähden” on näin annettu kristityn ensisijaiseksi tehtäväksi.

Tätä meidän on mietittävä niin henkilökohtaisessa kuin seurakuntien ja hiippakuntienkin toiminnassa. Yhteisöjen kohdalla on tärkeää erottaa toisistaan hyvältä näyttävä ja hyvä toiminta. Ensin mainittu vaikuttaa ulkoa katsottuna olevan OK, mutta yhteisön sisältä katsottuna se paljastuu puuhasteluksi. Liike-elämässä sellainen ei kauaa vetele, koska bluffi paljastuu viimeistään tuloksessa.

Kirkon kohdalla on hyvä muistaa, että nykyisen kaltainen rekisterijäsenyys aiheuttaa sen, että valtaosalle jäsenistä itse asiassa riittää näennäistoiminta. Se kun ei haasta mihinkään vaan pikemminkin tukee ”näin on hyvä” ja ”kaikki ovat yhtä hyviä” –mentaliteettia. Myös organisaatiotutkimus tukee käsitystä, jonka mukaan kansalalaisille riittää julkisyhteisöissä fasaadi eikä sen takana odotetakaan olevan ihmeellistä toimintaa.

Tuomiosunnuntaina meidät ja meidän kirkkomme palautetaan totuuden äärelle. Olemme totisesti tilivelvollisia, mutta emme niinkään kulttuurityöstä, omaisuuden hoidosta tai julkikuvan varjelemisesta vaan nälkäisten, janoisten, kodittomien, alastomien ja sairaiden muistamisesta. Mediaa tämä ei ehkä kiinnosta, mutta parempi niin. Kun oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee, täyttyy myöskin paaston ajatus salassa auttamisesta. Vaikka meidän tulee näin toimia yksilöinä, olisi kohtuullista, että kirkkona ja sen edustajina julkisuudessa muistaisimme pitää esillä kaikkein heikoimpien asiaa.

isä Rauno Pietarinen

Toinen suuren paaston valmistussunnuntai, Tuhlaajapojan sunnuntai oli 20.1. Isältä saamansa perinnön vieraalla maalla tuhlannut poika joutui elämään sikojen keskellä. Sitten hän päätti palata kotiin, missä isä otti hänet rakkaudella vastaan ja palautti pojalle kaikki laillisen perijän ulkoiset merkit. Isä joutui rauhoittelemaan toista veljeä, joka ärsyyntyi tuhlaajapojalle  järjestetyistä juhlista. Olihan hän itse elänyt kunnolla eikä kuitenkaan koskaan saanut sellaisia  juhlia.

Kertomus kuvaa Jumalasta kauas eksyneen ihmisen paluuta isän kotiin. Hyvä Jumala ottaa jokaisen palaavan vastaan. Mutta ensin kunkin on käytävä tuo sama kamppailu itsensä kanssa. Päätös palata on syvä hengellinen muutos, jonka jälkeen paluu on vain kulkemista. Tuosta paluusta on helpompi puhua kuin toteuttaa se. Se myös lykkääntyy helposti kun nykyiseen olotilaan on jo tottunut ja epätyydyttävyydestä huolimatta se on suhteellisen turvallisen oloinen. Eikä isän suhtautumistakaan voi etukäteen tietää, joten siellä voi odottaa mitä tahansa.

Vertaus paljastaa jotakin erityistä ihmisenä olemisesta. Suhteessa tulevaisuuteen meillä on kiusaus hahmotella mitä tahtoisimme olla tulevaisuudessa - ikäänkuin voisimme tietää tulevaisuudesta mitään. Koska me ja ympäristömme muuttuvat koko ajan, muuttuu tulevaisuutemmekin. Silloin meidän olisi muutettava myös päämääräämme koko ajan. Mutta jos lähdemme liikkeelle  siitä, mitä nyt olemme ja mihin suuntaan siitä lähtisimme, voimme muuttua ja kuitenkin olla koko ajan tiukasti kiinni nykyisyydessä. Tuossa muutoksessa meidän ja ympärillämme olevan kirkon tehtävä on tulla alati siksi, mitä alkujaan olemme: pyhiksi, isän kodin asukkaiksi. Laajemmin kysymys on siitä, että edes kirkolla ei voi olla pitkän tähtäimen kuvaa tulevaisuudestaan, mutta sillä voi olla kuva nykytilasta ja siitä, mitä halutaan olla tulevaisuudessa. Silloin tuo muuttuminen leimaa nykyisyyttä. Suuri paasto on meille yksilöinä ja koko kirkkona annettu muutoksen aika.

Jos lähtö lykkääntyy, voi elämä sikojen keskellä alkaa tuntua ”normaalilta”. Samalla  muisto isästä katoaa. Joidenkin mukaan nykyihmiselle on jo käynyt näin. En kuitenkaan usko tähän. Kirkon piirissä ei voida sysätä koko vastuuta sikopaimenille. Pikemminkin on kysyttävä itseltämme olemmeko pitäneet Isän kotia esillä niin, ettei se yhdeltäkään unohdu.

isä Rauno Pietarinen