Isä Raunon blogi

Saarna koepalveluksessa Joensuun p. Nikolaoksen kirkossa sunnuntaina 15.2.2009.

Raamatussa Jumala puhuttelee ihmistä monella eri tavalla ja monessa eri tilanteessa. Noissa Jumalan puhumisissa on se yhteinen piirre, että ne puhuttelevat kaikkia ihmisiä ja kaikkina aikoina - siis myös meitä tässä ajassa.

Raamatun alkusivuilla, 1. Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa Jumala kutsuu paratiisissa ihmistä, joka piilottelee syntiinlankeemuksen jälkeen. “Missä olet?” Jumala kysyy. Ja vähän myöhemmin Jumala kysyy Kainilta - “Missä on veljesi?”.

Nämä kaksi kysymystä Jumala esittää meille jokaiselle juuri nyt: “Missä olet, mitä sinulle kuuluu?” ja “Missä veljesi on, mitä hänelle kuuluu?” Meidän on osattava vastata jotakin. Kain kierteli, koska hän oli juuri surmannut veljensä Abelin. Huojentuneina me ehkä ajattelemme, että “enpä onneksi tuota ole tehnyt”. Mutta Kristuksen mukaan se, joka sanoo veljelleen “sinä hullu” on ansainnut murhamiehen tuomion. Voinko siis sittenkään vastata Jumalalle että hyvää kuuluu sekä itselle että niille lähimmäisilleni, joista minä olen vastuussa?

Suuri paasto on kirkon meille antama vuosittainen hengellisen herätyksen kausi. Aivan kuin keittiön kaapit on joskus siivottava, on myös sielulle järjestettävä suursiivous. Nyt tuo aika lähestyy. Viikko sitten kuulimme tuhlaajapojan palaavan vieraalta maalta Isän kotiin. Jos tuhlaajapoika olisi jäänyt sikojen keskelle, hän olisi ennen pitkää alkanut pitää tuota elämäntapaa normaalina ja unohtanut isän kodin hyvyyden. Näin saattaa tapahtua, jos ihmiskunta erkaantuu Jumalasta. Normaalina aletaan pitää eläimellistä elämää, josta puuttuu korkeampi kutsumus, jalous, hyvyys ja rakkaus. Jotta niin ei kävisi, olemme nyt seurakuntana yhdessä ja turvallisesti liikkeellä kohti suurta paastoa ja edelleen kohti kadottamaamme Isän kotia, Jumalan valtakuntaa.

Tämän päivän evankeliumi (Matt 25, 31-46) vahvistaa yhteisen matkamme perustan. Oikea koti on juuri sellainen, missä nälkäiset, janoiset, alastomat, sairaat ja vankeudessa olevat saavat ravinnon, vaatetuksen, lohdutuksen ja vapauden. Eikö tuhlaajapoika saanutkin Isältään uudet vaatteet, kengät, sormuksen ja juhla-aterian; alaston vaatetettiin, nälkäinen ruokittiin, orja vapautettiin, perinnötön tuli perijäksi! Tuomiosunnuntai saattaa sanana olla pelottavan kuuloinen, mutta todellisuudessa tämä on meille lupaus taivaan valtakunnasta.

Se minkä teemme yhdelle vähimmistä, sen teemme Kristukselle. Mutta katsokaamme asiaa myös toisin päin. Kun käymme sairaan, yksinäisen, kärsivän luona, teemme Kristuksen hänelle läsnäolevaksi. Onhan meidät kasteen yhteydessä voideltu kulkemaan Kristuksen teitä ja tekemään Hänen tekojaan.

Näin toimii Kristuksen kirkko. Näin elää oikea seurakunta. Uudelleen ja uudelleen annamme ektenian sanoin “itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun”. Ortodoksikristittyinä meidän elämämme nivoutuu tällä tavoin toisten ihmisten elämään. Emme ole yksin eivätkä muut ole yksin.

Elävän ja toimivan seurakunnan tunnusmerkki on juuri heikoimpien muistaminen. Sairaus, yksinäisyys, ahdistus, kuoleman varjot ja lopulta kuolema; nämä kaikki on Kristuksen ylösnousemuksessa jo voitettu. Siitähän me pääsiäisenä laulamme ja iloitsemme. Tuo voitto alkaa jo nyt. Tämä voitto on julistettu päivän evankeliumissa. Ruokkikaa, juottakaa, vaatettakaa, käykää katsomassa; se on Jumalan valtakunta tässä ja nyt. Se on Kirkko, jossa meille nyt annetaan taivaallinen leipä ja elävä vesi; Kirkko, jossa meidät syntiemme takia alastomat on puettu Kristukseen.

Ja kun nyt Jumala kysyy “Missä olet, missä veljesi on, mitä teille kuuluu?” niin voimme vastata: “täällä ollaan, olemme tulossa, minäkin sinun kirkkosi kanssa, sinun seurakuntasi mukana…”

Ei tarvitse pelätä tuomiota. Tämä on meille kirkkona voiton päivä, Jumalan valtakunnan julistus, rakkauden todellisuuden täyteys.

isä Rauno Pietarinen

Suuri torstai on ehtoollisen asettamisen päivä, johon liittyy ehtoopalvelus ja liturgia. Vastaavalla tavalla kirkkomme perinteessä toimitaan Suurena lauantaina ja joulun ja loppiaisen aattona.  Illalla tai iltapäivällä on ehtoopalvelus, joka jatkuu liturgiana. Iltaan sijoittuva ehtoollispalvelus edellyttää päivän paastoa, joskin aamiainen on yleensä sallittu. Näiden iltaliturgioiden siirtyminen aamuksi on liturgisesti moniongelmainen ilmiö, jota ei ole riittävästi pohdittu. Siihen on vain ikään kuin alistuttu.

Meidän kaikkien tulee valmistaa sielumme ”ylähuone” Vapahtajaa varten. Muutoin saatamme kyllä kutsua Häntä luoksemme, mutta elämässämme ei olekaan Hänelle sijaa. Jumala kernaasti lähestyy meitä, mutta meiltäkin edellytetään tietty valmistautuminen Hänen vastaanottamisekseen. Eikö olisikin jotenkin sopimatonta sanoa, että ”en nyt viitsinyt valmistaa mitään; elin kuten kaikki muutkin ja laadin itse omat sääntöni…”. Vaikka emme koskaan ole kelvollisia Jumalan vastaanottamiseen,  emme silti saa kokonaan laiminlyödä valmistautumista.

Jos toivotamme Kristuksen tervetulleeksi elämäämme, joudumme kirkon katolisen luonteen takia toivottamaan koko kirkon tervetulleeksi. Siinä tulevat kirkon pyhät, sen kärsivät ja puutteelliset jäsenet, mutta myös kirkon opetus ja traditio. Itse emme voi valita siitä vain meille mieluisia osia, sillä tämä on pakettitarjous. Otat kaiken, tai et mitään!

Lopulta ehtoollinen merkitsee aina itsensä murtamista. Kristus mursi leivän ja sanoi sen olevan Hänen ruumiinsa. Kahden välinen yhteys edellyttää aina molemminpuolista itsensä murtamista. On kovin muodikasta ja ”työekonomista” pyrkiä yhteyteen siten, että muut panevat itsensä likoon, mutta minä tulen ”sellaisena kuin olen”. Yhteys ei synny tuolla asenteella. Ehtoollisen asettamisen edellä Herra oli pessyt opetuslastensa jalat. Vähän myöhemmin Hän antoi ruumiinsa kidutettavaksi ja ristiin naulittavaksi. Jeesus totisesti mursi oman ruumiinsa meidän tähtemme. Kuinka me voisimme pyrkiä tuohon pyhään yhteyteen murtamatta ja siis muuttamatta mitään omasta elämästämme!

Monesti tuo itsensä murtaminen tapahtuu oman sielumme huoneen siivoamisen yhteydessä; siis katumuksessa, sillä ”Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki, särjettyä ja nöyrää sydäntä et Sinä, Jumala hylkää” (Ps. 51). Samoin kirkon koko täyteyden hyväksyminen vaatii meiltä monta korjausliikettä. Moni muodikas ja ”kaikkien mielestä oikea” ajatus voikin osoittautua tradition valossa kyseenalaiseksi.  Menemmekö silloin maailman mukana vai murtaudummeko Jumalan vapauteen?

Isä Rauno Pietarinen

Suuren viikon kolme ensimmäistä päivää ovat jumalanpalvelustensa puolesta yhdenmukaisia: aamulla Yljän aamupalvelus, jossa troparina lauletaan ”Katso, Ylkä tulee puoliyössä”. Iltaisin on ennepyhitettyjen lahjain liturgia, jossa luetaan evankeliumi.

Maanantain evankeliumi puhuu Herran toisesta tulemuksesta, samoin tiistain, mutta nyt yksittäisen ihmisen kannalta. Asiaa valaistaan tiistaina vertauksella tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Kun tyhmillä neitsyillä ei ollut lampuissaan enää öljyä ja Ylkä saapui, ei kukaan voinut näitä onnettomia naisia auttaa. Öljy edustaa tässä rakkautta ja laupeutta, joita ei voi siirtää ihmiseltä toiselle.

Rakkaus on muutoinkin ydin koko suureen viikkoon. Ylkää odottavien rakkaudesta siirrytään keskiviikkona Vapahtajan kavaltamiseen, missä motiivina oli rahan rakastaminen. Juudas oli pragmaatikko; kaikki oli kaupan, kun vain hinnasta sovitaan. Kun keskiviikkona rakkaus jakautuu rahan ja Jumalan rakastamiseen, ilmoitetaan perjantaina näiden kahden rakkauden välinen ero.

Sitä ennen torstaina asetetaan ehtoollinen, missä kiteytyy koko rakkauden koko kuva. Se kuva tuotiin eteemme jo viime lauantaina, jolloin Lasaruksen herättämisessä näimme rakkauden voiman. Sama ”voima heikkoudessa”-logiikka sävytti palmusunnuntain Jerusalemiin aasin varsan selässä ratsastavan Jumalan Pojan kuninkuutta. Kuolleita ei herätetä voimalla vaan rakkaudella. Paha ei taivu suuremmalla voimalla vaan rakkaudella.

Nyt kuljemme vielä keskiviikon näissä Herran toisen tulemisen tunnelmissa ja syvennymme sitten torstaina pohtimaan yhteyttä itsensä murtamisen kautta.

Isä Rauno Pietarinen

Suuri ektenia opettaa hyödyllisiä asioita. Sovintosunnuntaina on hyvä pysähtyä ektenia äärelle, koska se kulkee mukanamme läpi kirkkovuoden ja on siten joka päivä muistuttamassa anteeksiantamisesta ja katumuksesta.

Suurta ekteniaa sanotaan myös rauhan ekteniaksi, koska se alkaa ”Rukoilkaamme rauhassa Herraa” ja myös kahdessa seuraavassa lauselmassa pyydetään rauhaa. Ajatelkaamme, mitä olisi rukous, joka luettaisiin ”ei-rauhassa”.

Edelleen rukoilemme kirkossa kävijöiden, papiston ja maallisen esivallan puolesta. Neuvostoaikana joku saattoi sanoa, ettei Neuvostoliitossa pitäisi rukoilla maan jumalattoman esivallan puolesta. Kuitenkin mitä pahempi esivalta, sitä enemmän pitää rukoilla. Sama pätee papistoon ja muihin seurakuntalaisiin.

Sitten muistamme merelläkulkijoita, matkustavia, sairaita ja vangittuja; niitä ihmisryhmiä, jotka eivät voi itsestään riippumattomista syistä osallistua seurakunnan jumalanpalveluksiin. ”Uskonsa tähden vainotut” –lisäys on siinä mielessä väärässä kohdassa. Toisaalta ”vainottuja” voi olla joka seurakunnassa ja usein he kokevat, etteivät voi osallistua tuon seurakunnan palveluksiin. Vaikka virallisesti puhutaan matalasta kynnyksestä, voi ilmapiiri olla hyvinkin suvaitsematon ja ahdas.
Sakinhivutus pitää yllä pelon ilmapiiriä, mutta esittelee näennäisen leppoisaa julkisivua. Rauhaisa seurakunta voi olla sisäisesti kuollut tai sitten pelolla vaiennettu. Siellä ”anteeksiantaminenkin” tapahtuu omien, sairaiden pelisääntöjen puitteissa. ”Katumus” on surua ryhmäkurista lipeämisestä ja ”paluu” on palaamista takaisin ruotuun.

Uusin lisäys ”ja antaisi rauhantahtoa ja sovintomieltä eri puolilla maailmaa (keskenään) sotiville” on varmaan aiheellinen. Sana ”keskenään” on ongelmallinen, kosk siihen sisältyy ajatus kahden osapuolen osallistumisesta konfliktiin. Sotimista niin fyysisesti kuin henkisestikin voi pitää yllä yksikin ihminen, ryhmä tai kansa. Sana ”keskenään” olettaa vähintään kahta osapuolta. Lähellä on ajatus, että siinä toisessakin osapuolessa on oltava jotakin vikaa. Samalla logiikalla syyllistetään raiskauksen uhreja, työpaikkakiusattuja ja perheväkivallan kohteeksi joutuneita. Ahdistava pahuus saa jonkinlaisen selityksen silloin, kun uskottelemme, että ”syytä on niin sysissä kuin sepissäkin”. Aina ei ole. Vai oikeuttiko Vapahtajan opetus ja muu toiminta Hänen kuolemantuomionsa?

Suuri ektenia päättyy lauselmaan ”Muisteltuamme…ainaista Neitsyttä Mariaa ja kaikkia pyhiä, antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun”. Tässä on kaksi teologista riskiä. Neitsyt Maria ei ole ainainen, koska vain Jumala on iankaikkisuudesta ollut. Teksti tarkoittaakin ”muisteltuamme Mariaa, ainaista Neitsyttä…”, koska Maria on neitsyt ennen synnytystä, sen aikana ja jälkeen. Toiseksi Jumala ei ole Kristuksen omistama eli välissä olevan pilkun tulee kuulua myös luetussa tekstissä: ”Kristuksen, Jumalan haltuun”.

Kyseinen rukous paljastaa anteeksiantamisen luonteen: annamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Jumalan haltuun. Rakkaus on juuri tätä. Anteeksiantamus on pohjimmiltaan toisen ihmisen antamista ja kantamista Jumalan huomaan.

Matt 25, 31-46

Viikko ennen suuren paaston alkua kuulemme evankeliumin Kristuksen toisesta tulemisesta ja siitä, millä perusteella tuomio tapahtuu. Nälkäisten ruokkiminen, janoisten juottaminen, kodittomien majoittaminen, alastomien vaatettaminen ja sairaiden luona vierailu ovat Jeesuksen itsensä antamia tehtäviä. Vapahtaja myös antaa auttamiselle uuden perustan sanomalla olevansa itse tuo avun vastaanottaja. Auttaminen ”Kristuksen tähden” on näin annettu kristityn ensisijaiseksi tehtäväksi.

Tätä meidän on mietittävä niin henkilökohtaisessa kuin seurakuntien ja hiippakuntienkin toiminnassa. Yhteisöjen kohdalla on tärkeää erottaa toisistaan hyvältä näyttävä ja hyvä toiminta. Ensin mainittu vaikuttaa ulkoa katsottuna olevan OK, mutta yhteisön sisältä katsottuna se paljastuu puuhasteluksi. Liike-elämässä sellainen ei kauaa vetele, koska bluffi paljastuu viimeistään tuloksessa.

Kirkon kohdalla on hyvä muistaa, että nykyisen kaltainen rekisterijäsenyys aiheuttaa sen, että valtaosalle jäsenistä itse asiassa riittää näennäistoiminta. Se kun ei haasta mihinkään vaan pikemminkin tukee ”näin on hyvä” ja ”kaikki ovat yhtä hyviä” –mentaliteettia. Myös organisaatiotutkimus tukee käsitystä, jonka mukaan kansalalaisille riittää julkisyhteisöissä fasaadi eikä sen takana odotetakaan olevan ihmeellistä toimintaa.

Tuomiosunnuntaina meidät ja meidän kirkkomme palautetaan totuuden äärelle. Olemme totisesti tilivelvollisia, mutta emme niinkään kulttuurityöstä, omaisuuden hoidosta tai julkikuvan varjelemisesta vaan nälkäisten, janoisten, kodittomien, alastomien ja sairaiden muistamisesta. Mediaa tämä ei ehkä kiinnosta, mutta parempi niin. Kun oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee, täyttyy myöskin paaston ajatus salassa auttamisesta. Vaikka meidän tulee näin toimia yksilöinä, olisi kohtuullista, että kirkkona ja sen edustajina julkisuudessa muistaisimme pitää esillä kaikkein heikoimpien asiaa.

isä Rauno Pietarinen