Isä Raunon blogi

Suuren paaston puolessa välissä on Ristin sunnuntai. Paastoväsymyksen koittaessa eteemme tuodaan koko viikoksi Herran risti muistuttamaan edessä häämöttävästä voitosta. Mutta mikä voitto se on?

Avainsana on kärsimys, jota me itse asiassa otamme paastossa vapaaehtoisesti päällemme. Kärsimyksestä vapaa elämä on ymmärrettävästi monen ihmisen päämäärä. Näin jopa siinä määrin, että monet ovat valmiita mieluummin lopettamaan elämänsä kuin ottamaan vastaan kärsimykset. Puhe eutanasiasta sisältää ajatuksen kuolemasta, joka lopettaa kärsimykset. Moni ideologia ja uskonto lupaa vapautusta kärsimyksistä. Mutta kristinusko yksin kulkee vastavirtaan. Kristus ei luvannut meille kärsimyksetöntä elämää. Päinvastoin! Hän puhui koettelemuksista ja vaivoista, jotka odottavat Hänen seuraajiaan.

Jos suuri paasto on pienoismalli kristityn elämästä, niin silloin tämän elämän keskellä on Kristuksen risti, johon nivoutuu edellä kuvattu kärsimyksen ristiriita. Kun Vapahtaja naulittiin ristille, Hän kärsi siellä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Juuri ristillä sekä paljastui paha pahaksi, että kärsimys muuttui. Kristus ei poistanut kärsimystä, mutta Hän muutti sen sisältä päin voitoksi. Kun me kärsimme, Kristus itse kärsii kanssamme. Meidänkin kärsimyksemme muuttuu voitoksi ja iloksi. Missä on kärsimys, siellä on Herramme. Kun kiiruhdamme kärsivien luo, löydämme haavat Kristuksen ruumiista, kuten epäilevä Tuomas. Elämämme Kristuksessa on pelkkiä kauniita sanoja siihen saakka, kunnes kärsimyksemme muuttuu Hänen kärsimyksekseen ja Jumalan ja meidän voitoksemme.

Tässä on syy siihen, miksi ”kumarramme kärsimyksiäsi oi Kristus”. Kukaan ei voi välttyä kärsimyksiltä ja kuitenkin melkein kaikki pyrkivät niitä pakoon. Mutta Kristuksen kirkon historiaa koristaa nimenomaan marttyyrien urheus, koska he todistivat omalla kärsimyksillään ja kuolemallaan, että Kristus muutti Ristillään kärsimyksen voitoksi ja kuoleman elämäksi.

Paaston toisen sunnuntain päivänsankari pyhä Gregorios Palamas vastusti kiivaasti niitä, joiden mielestä Jumalaa ei voi nähdä tässä ajassa. Persoonallinen kohtaaminen ihmisen ja Jumalan välillä ja Jumalan valtakunnan todellisuus jo tässä ajassa ovat edelleen kirkkomme elämän ydinasioita. Niistä emme luovu. Niitä myös suuri paasto meille opettaa.

Paasto on juhlaa siksi, että kuoreen vetäytymällä meillä on paremmat mahdollisuudet todella kohdata Kristus. Eri asioista luopuminen tuo elämään tietynlaisen yksinäisyyden, jonka keskellä Vapahtaja odottaa. Jokainen ihminen pohjimmiltaan haluaa olla rakastettu. Yksin Jumala rakastaa meitä ehdoitta ja aina. Mitä tahansa olemme tehneetkin ja kulkeneet harhaan, Hän odottaa kärsivällisesti meitä eikä missään tilanteessa kiellä rakkauttaan. Kun paastossa vaikka kuinka kömpelösti, haparoiden, heikosti käännymme Hänen suuntaansa, niin siellä Hän on. Ja juuri tuon rakkauden pelottamina usein epäröimme lähteä liikkeelle koska ylpeytemme estää meitä ottamasta vastaan niin suurta rakkautta. Pelko ei olekaan tästä tai tuosta synnistä, josta ”joutuisin luopumaan” pyhityksen tiellä. Ei, vaan pelko on sen mittaamattoman hyvyyden kokemisesta, joka kokemus sivutuotteenaan saisi meidät tiputtamaan synnit pois.

Kristuksen kohdannut ihminen ei voi olla välittämättä lähimmäisistään. Jumalan kanssa keskusteleva ei koskaan ole individualisti. Herraa ylistävä elää aina yhdessä yhteydessä ja täysillä täyteydessä. Jumalan kansan kansalaisena hän kuuluu Jumalan valtakuntaan ja herkeämättä siirtää sen juhlaa tähän maailmaan. Ei mitään teleportaatiota, olemattomien sanojen toistelua tai höyryävän teelasin ääressä tsaarin ajan ”muistelemista”, vaan meille luvatun ja meille jo annetun Jumalan valtakunnan sävelten ja kuvien istuttamista tähän Jumalan luomaan maailmaan omalla elämällämme.