Usko on aina henkilökohtainen kokemus. Jos oma usko poikkeaa paljon kirkon uskosta, on todennäköistä että myös elämämme poikkeaa ortodoksisen kirkon osoittamasta. Mutta mikä on ortodoksinen kirkko; mitä oletamme ja mitä toivomme sen olevan? Useimmat kaiketi toivoisivat kirkon olevan sitä, mitä ajattelevat kirkon ihanteellisesti olevan.

Kirkko on jumalallisen luonteensa nojalla kuten Jumala, tyhjentävän määrittelyn tavoittamattomissa. Ortodoksien teologinen pohdinta ei ole niinkään lineaarista ja analyyttistä kuin kehämäistä ja kontemplatiivista. Kehällä ovat opilliset määritelmät, kanonit, kirkkoisien kirjoitukset ja jumalanpalvelustekstit. Kirkkoa koskeva ymmärrys perustuu näihin, mutta aina yhdistettynä kontemplaatioon, elävään hengellisyyteen, rukoukseen ja ylistykseen.

Ortodoksiseen uskonoppiin perehtyminen ja kanonien tutkiminen ovat hyödyllisiä, koska niiden avulla opimme erottamaan oleellisen epäoleellisesta. Tällainen syvä ymmärrys välittyy ”patristisen mielen” muodossa, kuten Georges Florovsky sitä nimitti. Emme vain toista tekstejä vaan pyrimme myös ymmärtämään niiden taustalla olevaa viisautta. Juuri tähän liittyy alussa esitetty ongelma, koska kukin voi päätyä tulkitsemaan traditiota omalla tai oman ryhmänsä tavalla. Ajatus, jonka mukaan kenelläkään ei voi olla yksinoikeutta totuuteen, johtaa helposti ajatukseen, että kaikilla on oikeus omaan totuuteensa. Kuka voisi väittää täysin ymmärtävänsä asioita kanonien ja dogmien tuolla puolen! Teologisesti koulutettujen kirkon jäsenten, pappien ja piispojen tulisi ainakin jonkin verran ymmärtää. Mitä suurempi vastuumme kirkossa on, sitä suurempaa vahinkoa mahdollinen ymmärtämättömyytemme aiheuttaa. Missään ei ole sanottu, että saisimme tuon ymmärryksen automaattisesti mirhavoitelussa tai vihkimyksessä.

Eri kirkoissa on erilaisia reunaehtoja, joiden puitteissa normatiivista linjaa arvioidaan. Ortodokseillakin niitä on ja tärkein on Kristus itse. Kanonit ovat muuttumattomia siinä määrin kuin ne heijastavat evankeliumin ydintä, Kristusta. Opilliset määritelmät ovat pysyviä aina kun ne lausuvat jotakin ikuisesta Jumalasta, joka tuli ihmiseksi Kristuksessa. Hänen jumalallinen ja inhimillinen luontonsa ovat avain ortodoksiseen elämään. Kirkko ei ole moniarvoinen vaan se on Kristuksen ruumis, kaikessa häneen sidottu ja kiinnittynyt. Ortodoksinen elämä merkitsee Kristus-yhteyden varjelemista. Yhtään sellaista kompromissia, joka erottaisi meidät Kristuksesta, ei voida hyväksyä. Siksi esimerkiksi ekumenian pelko tuntuu ihmeelliseltä. Kuinka se voisi erottaa meidät Kristuksesta niin kauan kun kirkkomme ei luovu mistään oleellisesta. Itse asiassa ortodoksisen kirkon itseymmärrys on huomattavasti lisääntynyt ekumeenisten kontaktien myötä.

Omaa elämäämme koskevissa asioissa joudumme myös pohtimaan Kristukselle otollisuutta. Liitännäisjäsenyys kirkossa ei ole sama kuin täysjäsenyys. Liitännäisjäsen toimii ”omilla ehdoillaan” ja selittää saapuneensa hääjuhlaan ”juuri sellaisena kuin on”. Kyllä, Jumala on armollinen, mutta myös oikeudenmukainen. Täysjäsenyys hänen kirkossaan on mahdollista vain, jos luovumme monista asioista; ei vain niistä, joista olemme valmiita luopumaan vaan nimenomaan niistä, jotka ovat esteenä Kristuksen ja meidän välissä. Kirkko on joustava kaikille, jotka osoittavat aitoa halua parantua, panna pois vanha ihminen ja pukeutua Luojansa kuvan mukaan uudistuneeseen ihmisyyteen, kuten kasteessa sanomme.

Lopulta uskon mukainen elämä edellyttää kaikilta luopumista, rukousta, jumalanpalveluksia ja kilvoitusta. Kirkon salaisuutta verhoavat opilliset, kanoniset ja liturgiset tekstit ovat jokaiselle tärkeitä, mutta auttavat erityisesti tradition opettajia työssään. Kilvoitus ja tieto molemmat johtavat Kristukseen.

isä Rauno Pietarinen