Isä Raunon blogi

Euroopan kirkkojen konferenssin 13. yleiskokous alkoi tänään Lyonissa Ranskassa. Paikalla on n. 700 henkeä, joista yli 400 delegaattia. Asialistalla on menneen arviointia ja suuntaviivojen vetämistä seuraaville kuudelle vuodelle. Normaalit talousasiat puhuttanevat myös, koska myös CEC:n talous on tiukalla. Jäsenmaksut määräytyvät teoriassa kirkkojen jäsenmäärien mukaan, mutta ainakin ortodoksit näyttävät maksaneen, jos ovat yleensä maksaneet, jonkin kymmenyksen siitä, mitä kuuluisi. Luterilaiset taas ainakin Ruotsissa ja Suomessa ovat maksaneet runsaasti enemmän kuin heiltä olisi vaadittu.

Venäjän kirkon poissaolo näyttää nyt todelta. Tosin ensimmäinen varsinainen istunto on vielä edessä. Liikkeellä on tieto, että he eivät tule, mutta Konstantinopolin ja Moskovan patriarkkojen kesken on päästy neuvotteluratkaisuun, joka osaltaan lieventää Venäjän kirkon tämän hetkistä nuivaa suhtautumista CEC:hen.

Saksan luterilaiset (EKD) ovat viime metreillä tehneet esityksen työryhmän asettamiseksi uusimaan CEC:n toimintaa. He tahtovat pienemmän keskuskomitean ja vähentäisivät komissioiden itsenäisyyttä. CEC:n varsinainen toiminta tapahtuu juuri komissioissa. EKD:n hanke on ymmärrettävä, mutta heidän uusin vetonsa, että valmisteluryhmän asetettaisi yleiskokous eikä keskuskomitea, merkitsee maton vetämistä uuden keskuskomitean alta. Ehdotuksella on kannattajia ja vastustajia. Sopii toivoa, että tämä sinänsä tärkeä rakennekysymys ei jätä toiminnan sisällön suunnittelua varjoonsa.

Avajaispalveluksessa saarnannut Albanian arkkipiispa Atanasios (ort) puhui kokouksen yleisteemaan liittyen toivosta. Toivoa ei voi lähestyä vain järjen avulla, vaan tarvitaan myös hengellinen ulottuvuus. Toivo on kristittyjen varallisuutta, varsinainen aarre, joka tekee ilon mahdolliseksi. Toivo voi muuttaa kaiken, mutta jos se menettää eskatologisen ulottuvuutensa, se menettää samalla voimansa. Koko ihmiskuntaan ja maailmankaikkeuteen liittyvän toivon täyteys on Kristuksen kirkossa. Kirkko on nimittäin rakennettu sen varaan, että Kristuksessa on meidän toivomme.

isä Rauno Pietarinen, Lyon 15.7.2009

Kirkkomme kirkolliskokous maallikoiden ja papiston edustajineen on varsin ortodoksinen hallintomalli ainakin jos on uskominen Venäjän 1917/18 kirkolliskokousta käsitelleitä esitelmiä pari viikkoa sitten New Yorkissa. Vuosisadan vaihteen Venäjän kirkko oli suurin paikalliskirkko ja sillä oli käytössään myös ylivertainen teologinen osaaminen. Vuosien valmistelutyön jälkeen 1917/18 kirkolliskokous itsessään edusti sitä, mitä paras ortodoksian tuntemus uskoi ja koki oikeaksi. Venäjän vallankumouksen takia kokous jäi kesken ja sen viitoittamat periaatteet jäivät osittain elämään vain Pohjois-Amerikan ja Länsi-Euroopan ortodoksien piirissä.

Oma kirkolliskokouksemme seuraa edellä kuvattua mallia. P. Vladimirin seminaarissa New Yorkissa järjestetyssä seminaarissa nousi kysymys teologisista/kanonisista päätöksistä. Vastaajan mukaan 1917/18 kirkolliskokous piti myös teologisia kysymyksiä koko kirkolliskokoukselle kuuluvina. Tämä onkin luontevaa, koska jos Jumalan kansa kokonaisuudessaan kantaa vastuuta kirkon elämästä, olisi erikoista siirtää nk. teologiset kysymykset omana ryhmänään pois kirkolliskokoukselta. Teologiset kysymykset ovat kirkon elämän ytimessä ja niissä tarvitaan laajaa ja teologiseen tietämykseen perustuvaa päätöksentekoa. Miksi koko paikalliskirkkoa edustava kokous olisikaan vain ”hallinnollisten” asiain käsittelijä? Ortodoksisen perinteen mukaista ei ole jakaa kirkon elämää maallisiin ja hengellisiin asioihin. Miksi sitten teemme niin kirkolliskokouksessa?

isä Rauno Pietarinen