Loppiaisen päätösjuhla oli 14.1. Sydäntalven juhlakausi ei kuitenkaan loppunut siihen vaan päättyy vasta helmikuun 2.päivänä Herran temppeliin tuomisen juhlaan. Silloin meilläkin on mahdollisuus tuoda koko elämämme Jumalan tykö ja saamme vanhurskaan Simeonin sanoin lausua ”Herra, nyt Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä…” Olemme lopulta kotona; siellä, missä meidän on hyvä olla ja mihin me oikeasti kuulumme. Mutta paikoilleen ei voi jäädä.

Tuohon samaan aikaan kirkko nimittäin kutsuu meitä kohti suuren paaston matkaa. Paaston valmistussunnuntait tuovat avuksemme vertaukset publikaanista ja fariseuksesta sekä tuhlaajapojasta. Publikaanilla oli kansanihmisen yksinkertainen ja tavallinen usko, joka oli lopulta arvokkaampi kuin fariseuksen tekopyhä ylpeily. Tuhlaajapoika taas päätti vieraalla maalla nousta ja lähteä kohti hyvän Isän kotia. Tuomio- ja sovintosunnuntain varoitukset saattelevat meidät lopulta suuren paaston katumuskouluun.

On turvallista aloittaa jälleen kerran suuren paaston taival. Kirkko-äitimme tietää meidät hitaiksi oppijiksi, mutta ymmärtäväisesti se antaa meille aikaa. Armeliaisuus on kirkon perusominaisuus: kirkko ei koskaan hylkää meitä, ellemme me itse sitten jätä kirkkoa. Viikko viikolta kuljemme kohti pääsiäistä. Matkan varrella on erityisiä paaston jumalanpalveluksia, joiden surumielinen ilo on vailla vertaa. Samalla meitä kutsutaan käymään synnintunnustuksella ja tekemään laupeuden tekoja.

Pääsiäiseen mennessä sielumme savimaa on hitaasti pehmennyt ja Jumalan armosta se voi alkaa tuottaa hengellistä satoa. Kyyneleet ja rukoukset ovat sitä ravinneet ja Jumalan lämpö vaalii herkkää kasvua. Paljoa emme voi odottaa, mutta sen vähäisenkin kehityksen turvin tulisi meidän matkata läpi kesän ja syksyn aina lähelle joulua, jolloin joulupaasto taas ottaa meidät turvalliseen huomaansa. Tässä on kirkkovuoden viisaus, lempeys ja tuki.

 

Isä Rauno Pietarinen