Isä Raunon blogi

Tunnettu ihmisoikeusaktivisti kehotti heti uuden patriarkan valinnan jälkeen Venäjän kirkkoa lisäämään hyväntekeväisyystoimintojaan. Pyyntö tulee aikaan, jolloin myös Venäjällä kärsitään talouden lamasta. Tähän asti uutiset ovatkin kertoneet kirkon saaman taloudellisen tuen hiipuneen niin Karjalan tasavallassa kuin Pietarissa ja Moskovassakin.

Talouden alamäen vaikutus kirkkoon näyttää siis ensimmäiseksi olleen kirkon rakennus- ja korjaustoiminnan väheneminen. Mutta aivan oikein Moskovan Helsinki-ryhmän johtaja Lyudmila Alexeyeva korottaa äänensä sen puolesta, että olojen kovetessa kirkon tulee rientää kärsivien avuksi. Suurella Venäjän kirkolla voi olettaa olevan sen verran aineellisia ja muita reservejä, että nykytilanteessa se kykenee supistamisen asemesta lisäämään toimintaansa diakonian alalla.

Sama koskee meitä Suomessa. Molemmat kansalliset kirkkomme toimivat vakaalla perustalla. Toki verotulot pienenevät, mutta eikö meilläkin nimenomaan kirkon tule uida vastavirtaan tavalla, joka toisi apua nyt kun hätä on suurin. Vaikka aineellinen apukin on tärkeää, on kirkoilla suoranainen velvollisuus taata riittävät hengellisen työn resurssit myös laman aikana.

Läsnäoleminen, kuunteleminen, rohkaiseminen ja tukeminen ovat pastoraalisen työn ydintä. Kun Suomi ei ole ihmissuhteiden mallimaa muutoinkaan, voi olettaa että talouden tiukentuessa ihmissuhteet joutuvat erityisen kovalle koetukselle. Liian monta tragediaa on jo nähty. Nyt tarvitaan lähimmäisistä huolehtimista ja lähimmäisrakkautta; tarvitaan paljon lähimmäisiä, keskinäistä välittämistä ja paljon uskoa, toivoa ja rakkautta.

Isä Rauno Pietarinen

Loppiaisen päätösjuhla oli 14.1. Sydäntalven juhlakausi ei kuitenkaan loppunut siihen vaan päättyy vasta helmikuun 2.päivänä Herran temppeliin tuomisen juhlaan. Silloin meilläkin on mahdollisuus tuoda koko elämämme Jumalan tykö ja saamme vanhurskaan Simeonin sanoin lausua ”Herra, nyt Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä…” Olemme lopulta kotona; siellä, missä meidän on hyvä olla ja mihin me oikeasti kuulumme. Mutta paikoilleen ei voi jäädä.

Tuohon samaan aikaan kirkko nimittäin kutsuu meitä kohti suuren paaston matkaa. Paaston valmistussunnuntait tuovat avuksemme vertaukset publikaanista ja fariseuksesta sekä tuhlaajapojasta. Publikaanilla oli kansanihmisen yksinkertainen ja tavallinen usko, joka oli lopulta arvokkaampi kuin fariseuksen tekopyhä ylpeily. Tuhlaajapoika taas päätti vieraalla maalla nousta ja lähteä kohti hyvän Isän kotia. Tuomio- ja sovintosunnuntain varoitukset saattelevat meidät lopulta suuren paaston katumuskouluun.

On turvallista aloittaa jälleen kerran suuren paaston taival. Kirkko-äitimme tietää meidät hitaiksi oppijiksi, mutta ymmärtäväisesti se antaa meille aikaa. Armeliaisuus on kirkon perusominaisuus: kirkko ei koskaan hylkää meitä, ellemme me itse sitten jätä kirkkoa. Viikko viikolta kuljemme kohti pääsiäistä. Matkan varrella on erityisiä paaston jumalanpalveluksia, joiden surumielinen ilo on vailla vertaa. Samalla meitä kutsutaan käymään synnintunnustuksella ja tekemään laupeuden tekoja.

Pääsiäiseen mennessä sielumme savimaa on hitaasti pehmennyt ja Jumalan armosta se voi alkaa tuottaa hengellistä satoa. Kyyneleet ja rukoukset ovat sitä ravinneet ja Jumalan lämpö vaalii herkkää kasvua. Paljoa emme voi odottaa, mutta sen vähäisenkin kehityksen turvin tulisi meidän matkata läpi kesän ja syksyn aina lähelle joulua, jolloin joulupaasto taas ottaa meidät turvalliseen huomaansa. Tässä on kirkkovuoden viisaus, lempeys ja tuki.

Isä Rauno Pietarinen

Loppiainen on Herran kasteen juhla. Kun Johannes Kastaja kastoi Jeesuksen Jordanin virrassa, kuului taivaasta Isän ääni, joka todisti ”Tämä on minun rakas poikani”. Samalla Pyhä Henki laskeutui kyyhkysen muodossa Vapahtajan pään päälle.

Loppiaista kutsutaan myös nimellä ”teofania”, mikä tarkoittaa Jumalan ilmestymistä. Vastaava tapahtuma oli Kristuksen kirkastuminen (Matt 17,1-9). Silloin myös kuultiin Isän ääni ja Henki puolestaan ilmestyi valona, joka kirkasti Vapahtajan. Uuden testamentin todistus Pyhän Kolminaisuuden ilmestymisistä vastaa ortodoksisen kirkon kokemusta: Jumala ei ilmesty paperilla vaan toiminnassa. Jumala tahtoo toimia ihmisten keskuudessa ja vielä ihmisten tasolla.

Kristuksen kasteessa näemme, kuinka Hän aloittaa maanpäällisen toimintansa osallistumalla meidän elämäämme. Jumala ei aloita ihmisen ja maailman korjaamista jollakin ihmeteolla tai pasuunain pauhatessa. Hän tulee maailmaan vaatimattomasti luolassa syntyen, vain erämaa ympärillään. Hän kasvaa hiljaisuudessa ja jatkaa alentumistaan astumalla alastomana Jordanin vesiin. Kristus on kasteessa ilman vaatteita, koska hän pukee ylleen meidän syntimme. Me taas olemme omassa kasteessamme pukeutuneet Kristukseen, kuten apostoli Paavali korinttolaiskirjeessä sanoo.

Kirkkomme vahva jumalanpalveluselämä on meille tärkeä, koska Jumalan ihmiseksi tuleminen, Hänen laskeutumisensa maan alimpiin paikkoihin, kuoleman voittaminen ja ylösnousemus, koko Kolminaisuuden ilmestyminen ja Pyhän Hengen lähettäminen helluntaina ovat kaikki tapahtumia, joihin ei voi kiinnittyä muutoin kuin kiittämällä ja ylistämällä. Ne ovat jumalallista toimintaa, johon me ihmiset voimme vastata vain ihailulla ja palvelulla. Ne eivät avaudu paperilla vaan veisuissa, ehtoollisessa ja myös saatossa vedenpyhitykseen – kulkuna meidän Jordanillemme.

Isä Rauno Pietarinen