Isä Raunon blogi

PTS
PTS on nyt runsaan vuoden ajan puhuttanut seurakuntia, järjestöjä ja kirkon yksittäisiä työntekijöitä ja jäseniä. Kritiikkiä on esitetty erityisesti tavasta, jolla suunnitelmaa on tehty ja saatujen palautteiden perusteella muokattu. On tärkeää muistaa, että pitkän tähtäimen suunnitelma ei koskaan voi olla absoluuttisesti ”oikea”. Sen sijaan eri tahojen sitouttamiselle on merkitystä sillä, kuinka suunnitelma laaditaan ja korjataan. Kun kirkolliskokouksen oma sivistysvaliokunta nyt vastaa muokkauksesta, voimme hyvällä syyllä olettaa, että PTS tullaan vuoden kuluttua ottamaan koko kirkon omaksi. Suunnitelmaan pitää innostua niin, että uusi yrittämisen ja tekemisen henki elähdyttää koko kirkkomme. Positiivista on jo nyt nähtävissä: monipuolinen kirkon elämän pohtiminen laajalti on jo vaikuttanut meidän kaikkien tapaan katsoa tulevaisuutta ja sen mahdollisuuksia.

Avoimuus
Voidakseen olla ympäristöään muokkaava toimija kirkon on oltava itse kunnossa. Tähän sisältyy myös hallinnollisia asioita kuten läpinäkyvyys ja luotettavuus. Kuinka voisimme olla avointa länsimaista yhteiskuntaa muovaava uskottava toimija, jos emme itse toimi hallinnossamme avoimesti ja tavalla, jota koko kirkko ja ympäröivä maailma meiltä odottaa. Kirkolliskokouksessa esillä olleet seurantaan, ohjaukseen, arviointiin ja auditointiin liittyvät toimet ovat osaltaan varmistamassa, että Kristuksen kirkon hengellinen sanoma menee myös perille.

Kulttuurin muutos
Näinä päivinä on käynyt ilmeiseksi, että kirkolliskokouksen toimintakulttuuri on muuttunut. Vanhalla kulttuurilla on ollut omat kuvansa, oma retoriikkansa ja asiain tärkeysjärjestyksensä. Muutokseen liittyy aina kitkaa, koska joudutaan luopumaan sellaisista ongelmista ja haas-teista, joiden kanssa on ollut turvallista työskennellä. Kirkolliskokous on selvästi tunnistanut oman aikamme haasteita ja varustaa nyt käsillä olevalla talousarviolla kirkkomme noiden haasteiden kohtaamiseen. Ajassa eläminen, PTS:n kollektiivinen työstäminen, toiminnan muovaama hallinto ja sen läpinäkyvyys ovat kaikki tekijöitä, jotka sytyttävät koko Jumalan kansassa hengen palon, uudenlaisen innoituksen, luovuuden ja sitoutumisen.

Isä Rauno Pietarinen, hallintovaliokunnan puheenjohtaja

Viime vuosina kirkossamme on alettu puhua myös johtamisesta ja sen opiskelusta. Asia on tärkeä ja liikkeelle pitäisi lähteä johtamistaidon perusteista ja käsitteistä. Kirkkoherrat ja muut kirkon johtotehtävissä toimivat eivät nimittäin pätevöidy johtamiseen pelkästään työkokemuksella. Vasta perusteiden jälkeen on mahdollista siirtyä jatkokursseihin, joilla paneudutaan itse johtamiseen.

Yksi mahdollisuus kirkon johtamiskoulutuksessa on keskittyä ihmisten johtamiseen pikemminkin kuin asioiden johtamiseen. Ihmisten johtamisessa yhteiset tavoitteet ovat kaiken a ja o. Hyvä paimen ja johtaja osoittaa seurakunnassa suunnan kohti yhteistä päämäärää ja saa työntekijät ja seurakuntalaiset kulkemaan (edes) sinne päin. Kirkossa tämä luonnollisesti merkitsee kulkemista kohti pyhittymistä ja Jumalan valtakuntaa, mutta on matkalla välietappejakin. Niitä kohti johtaja sitouttaa ja innostaa väkeään. Matkalla maisemat vaihtuvat ja moni muukin asia kuin kulkijan sielu muuttuu. Johtaja pitää yllä myönteistä ilmapiiriä myös muutoksen keskellä. Erityispiirre kirkon elämässä on se, että vaikka olemme vielä yksittäisinä jäseninä matkalla, olemme Kristuksen kirkkona samalla jo perillä!

Niin kauan kuin teologikoulutukseen yliopistolla ei sisälly johtamiskoulutusta, pyrkii Ortodoksinen seminaari sellaista tarjoamaan – vaikka se onkin vapaaehtoista opiskelijoille. Viime lukuvuonna pidetyssä seurakuntaelämän kehittämiskoulutuksessa tutustuttiin mm. oppivan organisaation käsitteisiin (P.Senge), systeemiajatteluun (P.Senge), ilmiöiden leviämiseen (M.Gladwell) ja organisaatioiden elinkelpoisuuteen (S.Beer). Painopiste oli siinä, että ihmisyhteisöt eivät toimi koneiden lailla ennustettavasti vaan ne kykenevät yllättäviinkin suorituksiin jos keskeiset toimijat hahmottavat pienten muutosten merkityksen suuriin korjauksiin pyrittäessä. Tällä kurssilla tietoisesti keskityttiin organisaatioteorioihin, mikä on yksi tapa lähestyä johtamisen kysymyksiä. Systeemiajattelu taas tarjoaa nimenomaan kirkon työntekijöille erinomaisia työkaluja hahmottaa evankeliumia, alkukirkon toimintamalleja ja nykyistä papiston ja maallikoiden yhteistyötä kirkon hallinnossa.

Kuluneena syksynä sitten esittelin seminaarilla W.R. Bionin 1960-luvulla hahmottelemia ryhmien perusolettamustiloja, joihin ryhmät (myös seurakunnissa) ikään kuin itsestään vajoavat. Perusolettamustila viittaa siihen, että ryhmät irtaantuessaan todellisuudesta alkavat olettaa enemmän ja enemmän jolloin ne tietävät vähemmän ja vähemmän. Perusolettamustilat ovat messiaan odotus, parinmuodostus ja taistelu/pako. Ensin odotetaan täydellistä johtajaa, joka ratkaisee kaikki ongelmat ja päästää muut vastuusta. Kohta arki palaa ja ryhmän sisällä jäsenet alkavat etsiä kavereita, joiden kanssa he tuskailevat huonoa kehitystä. Siirrytään valtataisteluun, johon kuuluu kuiskuttelu ja panettelu. Johtajan alta kaivetaan maata ja levitetään juoruja vaikka taloudellisista epäselvyyksistä. Kaikki kärsivät epämääräisestä tilanteesta ja on selvää, ettei ryhmä sellaisessa tilassa kykene toteuttamaan perustehtäväänsä. Kolmannessa taistelu/pako –vaiheessa joku, usein johtaja lähtee ryminällä tai hänet pannan pois. Seuraa hiljaisuus ja taas aletaan odottaa messiasta. Kierre jatkuu, ellei johtaja tunne perusolettamustiloja ja pyri mm. avoimuudella ja selkeällä tiedotuksella pitämään ryhmänsä kiinni todellisuudessa.

Seuraava aihe, jota ortodoksisen teologian opiskelijoille seminaarilla tarjotaan, liittyy päätöksentekoprosesseihin ja niitä häiritseviin tekijöihin. Nuo häiriötekijät ovat kuin pahan heijastumia, joita osataan varoa kunhan ne ensin tunnistetaan.

Isä Rauno Pietarinen

Joulun alla on 15.11. alkava 40 päivän paasto. Jumalanpalveluksissa tämä kausi alkaa kuitenkin näkyä vasta viikon kuluttua ja selvemmin marraskuun lopulla. Esijuhla koittaa  aivan joulun alla. Mutta kuinka paasto voisi meitä muovata?

Ennen puhuttiin ruoasta. Viime aikoina on alettu korostaa oikein, mutta jotenkin rutiininomaisesti, että tärkein paasto on hengellinen paasto. Sen on sanottu merkitsevän itsetutkistelua ja vähäosaisten auttamista. Näin on. Kuitenkin tässä voisi viitata kansan suussa kulkevaan vanhan papin kysymykseen synnintunnustuksella: Aba tarkemmin?

Paaston voi ajatella kaudeksi, jolloin kirkko kokoaa itsensä ja tulee jälleen siksi, mitä sen luonnostaan kuuluu olla. Tämä tapahtuu niin, että kirkon jäsenet tulevat siksi, mitä he ovat: piispat taas piispoiksi, papit jälleen papeiksi ja kuninkaallisesta pappeudesta osallisiksi vihitty kirkkokansa taas kuninkaallisesta pappeudesta osallisiksi. Kyse on kirkon eheytymisestä, kirkkolaivan tilkitsemisestä, vuosihuollosta. Kukin palaa kotipesälle suorittamaan sitä tehtävää, mikä hänelle kuuluu.

Meille kirkon työssä oleville paasto voi olla herätys oppimiseen. Kun kirkkomme on viime vuosina tullut tietoiseksi aikuiskoulutuksen tärkeydestä, on vain luonnollista, että myös työntekijät sitoutuvat elinikäiseen oppimiseen. Lukeminen kannattaa aina. Nyt kun tarjolla on paljon muutakin kuin Ernst Benzin ”Idän kirkko” ja Aari Surakan ”Patrologia” olisi suorastaan synti olla lukematta. Yhä useampi osaa englantia ja netin kautta saa muutamassa päivässä kirjan kuin kirjan toiselta puolelta maailmaa. Pyhä Henki sytyttää niin papiston kuin uskovan kansankin sielut, mutta molemmat tarvitsevat polttoainetta, jota voi saada lukemalla.

Kasvava kirkko kasvaa ensisijaisesti sisäisesti. Se käyttää tehokkaasti niitä Jumalan lahjoja, joita sille on suotu. Kirkon rikkaus ja monipuolisuus on sen elävissä ja hyvinkin erilaisissa jäsenissä, joiden luovuus kumpuaa hengellisen elämän ja jatkuvan oppimisen hedelmällisestä yhteydestä.

Isä Rauno Pietarinen