Ortodoksisen teologian keskeinen huomio on, että maailma on Jumala-keskeinen. Luoja on kaiken keskipiste ja mitta. Ihminen taas on luotu Jumalan kuvaksi ja Hänen kaltaisuuttaan varten. Siksi on ymmärrettävää, mutta ei hyväksyttävää, että ihmisellä on kiusaus asettua Jumalan asemaan. Tämä ei tarkoita joitakin hirmuhallitsijoita vaan meidän kaikkien käsitystä elämästä. On niin helppoa tehdä ihmisestä kaiken mitta.

Meille pohjoismaisille ortodokseille tuo kiusaus on erityisen suuri. Yhteiskuntamme toimivat hyvin ja kansalaisilla on vapaus toteuttaa itseään kaikin mahdollisin keinoin. Hyvä niin. Mutta oman kirkkomme opetus Jumala-keskeisyydestä on kirkon perustehtävän kannalta välttämätön. Ekumeenisessa kanssakäymisessä ortodoksit ovat saaneet arvokkaita vaikutteita, mutta samalla joutuneet pohtimaan onko perusasetelma sopusoinnussa sen kanssa, mitä oma perinteemme edellyttää. Meillä on myös jopa aktiiviseen ateismiin ulottuvat suuret mediat, jotka päivästä toiseen julistavat hyväksi kaiken sen, mikä ihmistä itseään viehättää. Jos se niille suodaan vapaamielisyyden nimissä,  toimeliasta uskonnonvastaisuutta ei kuitenkaan pitäisi suoda.

Jumalanpalveluselämämme pitää yllä Jumala-keskeisyyttä, mutta jää jo käytännön syistä varsin ohueksi suurelle osalle kirkkomme jäseniä. Kirkon hengelliseen perinteeseen liittyvä opetus taas saattaa olla moneen kertaan toistettua, jo tyhjäksi käynyttä fraseologiaa. Kun tilausta on, on esiin noussut sekä kreikkalaista että venäläistä luostarihengellisyyttä, jotka molemmat pahimmillaan jäävät irrallisiksi saarekkeiksi keskellä suomalaista elämää. Niillä kun ei aina ole ollut lähtömaassakaan ulottuvuutta paikalliseen kulttuuriin.

Puuttuuko meiltä elävä ja luova teologinen pohdinta? Teologian kuuluisi olla ensin Jumalaa pohtivaa mystistä ponnistelua. Nyt tuntuu kuin sen tilalle olisi tullut ihmistä pohdiskelevaa yhteiskunnallista ääneen ajattelua, missä Jumalalle on varattu oma pieni siivunsa. Eikö ortodoksien kuuluisikin ikonografian tavoin säilyttää kiintopiste Jumalassa, olimmepa ekumeenisessa kanssakäymisessä tai suomalaisen kulttuurin keskellä. Me tarvitsemme elävää jumalanpalvelusperinnettä ja luovaa, traditiolle uskollista Jumala-keskeistä teologiaa, joka kykenee vuorovaikutukseen paikallisen kulttuurin kanssa.

Isä Rauno Pietarinen