Ortodoksisen kulttuurin näkyvimmät ja kuuluvimmat ilmaukset ovat ikonit ja kirkkomusiikki. Ne ovat sopivia kertomaan kirkostamme, koska ne liittyvät suoraan jumalanpalveluselämään. Jumalanpalvelusten toimittaminen taas on kirkkomme ydintä; toiminnallinen alfa ja omega. Ilman jumalanpalveluksia kirkkomme ei ole kirkko. Ilman jumalanpalveluselämää myös jokainen ”kulttuurikeskus” jää toiminnallisesti keskeneräiseksi.

Kirkon toiminnan perusta on paikallisissa eukaristisissa yhteisöissä, joita kutsutaan seurakunniksi. Jos joku löytää ortodoksisen uskon vaikkapa luostarin välityksellä, mutta ei mene munkiksi, on hänen normaali toimintaympäristönsä aina jossakin seurakunnassa. Kirkon elämässä siis seurakunnat ovat perusyksiköitä. Kaikki muu, kuten hiippakunnat, keskushallinto, järjestöt, luostarit ja kulttuurikeskukset ovat tukipalveluja, joiden ydintehtävä ainakin kirkon kannalta on tukea seurakuntien toimintaa. Jos tahdotaan perustaa muunlaisia seurakuntia, tulee asiasta käydä ainakin avoin teologinen keskustelu.

Koska seurakuntien toiminnan ydin on jumalanpalveluksissa, on teologikoulutuksessa pyritty erityisesti viime vuosina antamaan opiskelijoille valmiudet entistä rikkaamman liturgisen elämän viettoon. Samasta syystä työssä oleville on tarjolla mm. vaihtuvien tekstien käyttöön liittyvää täydennyskoulutusta. Suomen ortodoksisen kirkon on nyt aika siirtyä muiden paikalliskirkkojen rinnalla käyttämään kaikkia jumalanpalvelustekstejä – koska ne ovat käytettävissämme suomen kielellä. Jos tähän saakka tekstit ovat puuttuneet ja seurakuntatyö on paljolti suuntautunut muillekin kuin liturgisille osa-alueille, olisi nyt ehkä aika pohtia tilannetta uudelleen. Ominta perinnettämme olisi monipuolisen ja päivittäisen jumalanpalveluselämän tuottaminen kaikkiin seurakuntiin. Jos siihen ei liikene aikaa, sopii kysyä, mikä muu on niin merkittävää, että kirkossa ei joudeta jumalanpalveluksia toimittamaan.