Isä Raunon blogi

Myös kirkon piirissä kuulee usein sanottavan, että ”ihmiset puhuvat” sellaista tai tällaista. Saatetaan myös kysellä, että mitähän ihmiset tuostakin sanovat. Edelleen esiintyy ilmauksia, kuten ”ihmisten mielestä sellainen ei sovi”. Kysymyksessä ei ole vain kirkollinen ilmiö, vaan ainakin maaseudulla tuttu anonyymin hiillostuksen muoto.

Kirkkomme tarjoaa ”ihmisten puheille” otollisen maaperän siksi, että traditio on meille niin tärkeä. On kuitenkin huomattava, että tradition ja Tradition erottaminen edellyttää teologista tietämystä ja hengellistä kokemusta. Langenneen maailman todellisuudessa traditio pyrkii aina tallaamaan Tradition alleen. Niinpä harva kummasteli liturgioita silloin, kun pääsääntöisesti kukaan kirkkokansasta ei osallistunut ehtoolliseen. Toisaalta Herran rukouksen lukeminen yhteisesti (kuten nuorten leireillä usein tehdään) seminaarin kirkossa saa vierailijat joskus ihmettelemään asiaa.

Papit saavat eri kanavia pitkin näitä ”ihmiset puhuvat” -viestejä. Toki niitä on kuunneltava eräänlaisina hiljaisina signaaleina, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Kun ihmisten puheet vaativat Vapahtajan ristille, ei näistä puhujista lopulta yksikään ollut vastuuta kantamassa. Kun kunnalliset päättäjät lähtevät syyttämään kunnanjohtajaansa lukuisista rikoksista ja kun tämä sitten kaikissa oikeusasteissa vuosien kuluttua todetaan syyttömäksi, ei löydy enää yhtään ”ihmistä” ottamaan vastuuta siitä mittaamattomasta kärsimyksestä, jota syyttömälle ja hänen perheelleen on aiheutettu. (Tarkoittamassani konkreettisessa tapauksessa vielä seurakuntakin antoi todistuksensa oman jäsenensä ”kelvottomuudesta”.) Tai jos jonkin seurakunnan toiminta alkaa vilkastua, alkaa kohta kuulua ihmisten puheita, että nyt on kaikkea liikaa, kun ei ole ennenkään tarvittu. Tai lasten äänet kirkossa, mistä ”nuo toiset ihmiset” närkästyvät; ja vielä kun ihmiset puhuvat, että seurakunnan kaikki rahat tuhlataan… Loputonta kaiken tavallisuudesta poikkeavan nostattamaa valitusta, närkästystä ja hämmästelyä.

Yhteistä tälle kaikelle on se, että kun joku vaivautuu selvittämään asiaa, ei niitä ihmisiä enää löydykään. Asia olisi aivan toinen, jos todistajia löytyisi ja oikeisiin vääryyksiin puututtaisiin. Mutta uudelleen ja uudelleen he haihtuvat kuin savuna ilmaan, jolloin herää kysymys: oliko heitä lainkaan olemassa? Mihin katosi tuo syyttäjä, joka kylvi niin paljon pahaa, mutta jota ei sitten oikeasti ollutkaan? Kuka tai mikä voisi olla se, mikä paitsi ei tunne totuutta, ei myöskään tahdo kohdata Totuutta? Sitä ei ole, mutta sen toiminta aiheuttaa suurta surua ja kärsimystä. On vain pyydettävä, että taivaallinen Isämme päästäisi meidät pahasta.

Isä Rauno Pietarinen

Brest-Litovskin unionin (1596) jälkeen maallikot pelastivat ortodoksisen uskon nykyisen Ukrainan alueella. Oman kirkkomme historiassa voimakkaat järjestömme PSHV ja ONL ovat olleet ratkaisevassa asemassa kirkkomme vaikeina vuosina. Kumpikin järjestö on ollut vahvasti maallikkovetoinen. Kirkolliskokouksemme jäsenistä kunniakkaasti puolet on maallikoita. Maailmalla emme saa läheskään aina ymmärrystä muilta ortodokseilta, joista epäluuloisimmat arvelevat valtion pakottaneen meidät tällaiseen ratkaisuun tai ainakin luterilaisen vaikutuksen leijuvan taustalla.

Maallikoiden osallistuminen kirkon elämään monilla tasoilla on alkukirkosta lähtien ollut itsestään selvää. ”Maallikkous” on ymmärretty myös osaksi kuninkaallista pappeutta ja siihen on oma vihkimyksensä, joka tapahtuu mirhavoitelussa. Kyse ei siis ole sellaisesta maallikkoudesta, missä kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa ja kaikki olisivat yhtä oikeassa. Se ei myöskään tarkoita kaikkien asioiden demokraattista päättämistä. Juuri tämä eron tekeminen demokratian ja maallikkouden välillä on johtanut tilanteisiin, joissa maallikoiden osuus on minimoitu siellä, missä sitä olisi kipeästi tarvittu ja taas nostettu korostetusti siellä, mihin se ei kuulu.

Esimerkkinä voi mainita vallan käytön kirkossa ja yleensä hallinnon läpinäkyvyyden. Siinä on kaikilla paikalliskirkoillamme paljon oppimista. Hierarkisuutta korostamalla on valtaa keskitetty piireille, jotka itse heittäytyvät kaiken ulkopuolisen arvioinnin ja arvostelun ulkopuolelle. Toisaalta sitten kutsutaan maallikoita apuun taltuttamaan ”väliportaan” hallintoa, eli seurakuntapapistoa. Monesti hyvinkin monimutkaisissa tilanteissa kipupiste liittyy epäselvyyteen siitä kuka päättää mitä tehdään ja kuka taas päättää miten tehdään. Mihin tarvitaan pappien ammattitaitoa ja hengellistä johtajuutta, missä taas olisi hyvä kuulla monipuolisia mielipiteitä myös maallikoilta? Mikä on seurakunnan perustehtävä ja ketkä sitä ensisijaisesti tekevät? Kenen taas tulee mahdollistaa tuo tekeminen, luoda puitteet ja antaa tarvittava kannustus ja tarvittaessa kritiikki, ellei luottamushenkilöiden - siis maallikoiden.

Järjestömme PSHV ja ONL ovat viime viikonloppuna Jyväskylässä antaneet vahvan todistuksen yhteistyön voimasta. Yhteiset jumalanpalvelukset ovat vahvistaneet niin papistoa kuin maallikoitakin jatkamaan keskinäisen kunnioituksen ja rakkauden tiellä.

isä Rauno Pietarinen

Kohta pääsiäisen jälkeen vietettiin Tuomaan sunnuntaita, jonka teema jatkui koko viime viikon aina lauantaihin saakka. Toinen pääsiäisen jälkeinen sunnuntai on mirhantuojanaisten sunnuntai, joka on nyt käsillä. Tämän sunnuntain ikoni on vanhin ylösnousemusikoni ja se lienee ollut jo Dura Europoksen kirkossa (232). Vielä vanhempi ylösnousemuksen kuvaus on tosin Vanhan testamentin Joona tulossa ulos valaan vatsasta. Tuonelaan laskeutuminen puolestaan löytyy ensimmäisen kerran 500-luvulla, p. Markuksen kirkosta Venetsiasta.

Mirhankantajien esimerkki tarjoaa meille osviittaa omaan vaellukseemme. Kun lähdemme kohtaamiseen Herramme kanssa, ei meidänkään sovi lähteä tyhjin käsin. Mitä sitten voimme Hänelle tuoda?  Ainakin pyrkimyksen hyvään, sillä Jumala hyväksyy aikomuksenkin. Niinhän p. Johannes Krystostomoksen pääsiäissaarnassa kuulimme kaksi viikkoa sitten luvattavan.

Mutta jos ei ole voimia edes aikomukseen… Nämä viime hetkellä tyhjin käsin, epäröiden ja epäillen, tyhjinä, särkyvinä ja jo rikkonaisina Kristuksen luo raahautuvat - siis me, joille ei ole suotu voimaa, suosituimmuusasemia, tyyntä kaiken kestävää uskoa. Kannattaako meidän edes lähteä Kaikkivaltiaan haudalle?

Olisikohan niin, että mirhankantajien kärsivällinen odotus Ristiinnaulitun ristin äärellä oli yhtä paljon neuvottomuutta ja voimattomuutta paeta, kuin hiljaista, odottavaa uskoa Herraan. Ja heidän haudalle lähtönsä voi olla enemmänkin ikimuistoista vainajasta huolehtimista kuin tietoista kiiruhtamista kohti ylösnousemusta.

Siis oma liikkeelle lähtömmekin voi aivan hyvin perustua ikiaikaiseen tapaan tai myös havahtumiseemme siihen, että kuljemme joka tapauksessa kohti hautaa. Tai sitten saatamme huomata käsissämme olevan jotakin sellaista, mikä on niin arvokasta, että sen voi kantaa vain Jumalalle. Voi olla myös niin, että meille on annettu jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei tahdo eikä edes voi ottaa päälleen kuin yksin Kristus. Ja vielä on jollekin annettu niin paljon sellaista, mikä on pakko jakaa muun kanssa. Olipa se mitä tahansa, aina suunta on Kristuksen hauta, jonka äärellä enkeli on odottamassa meitä. Eikä enkeli ole vain Kristuksen haudalla, vaan jokaisen haudan äärellä se huutaa: Kristus on noussut kuolleista!

Isä Rauno Pietarinen