Isä Raunon blogi

Maria Egyptiläisen sunnuntai on teknisesti viimeinen paaston sunnuntai, sillä ensi perjantai-iltana laulamme ”saatettuamme päätöksen neljänkymmenen päivän paaston…”. Paastoaminen kyllä jatkuu Pääsiäiseen saakka ja paaston tunnusmerkit palveluksissakin suuren keskiviikon iltaan asti. Lasaruksen lauantai ja seuraava päivä Palmusunnuntai muodostavan oman kokonaisuutensa.

Suurella viikolla taas maanantaista keskiviikkoon eletään yhden päiväjärjestyksen mukaan ja siitä edelleen kukin päivä on oma lukunsa. Kun meidänkin kirkossamme vähitellen siirrytään kohti käytäntöä, jossa ehtoopalvelukset toimitetaan ehtoolla ja aamupalvelukset aamuisin, tulee myös paaston ajasta ja suuresta viikosta hieman helpommin ymmärrettäviä.

Maria Egyptiläisen – historiallisesti ehkä epäperäisessä – elämänkerrassa kerrotaan kuinka hän oli viettänyt huonoa elämää ja pyrki sitten hetken mielijohteesta kirkkoon. Jokin voima esti häntä pääsemästä pyhään rakennukseen, mikä järkytti häntä niin, että Maria meni loppuelämäkseen erämaahan kilvoittelemaan. Hän on suuren katumuksen esikuva ja meille viimeinen varoitus.

Mutta mikä voima pidättelee meitä menemästä kirkkoon. Jos nyt ajattelemme joitakin sellaisia syitä, joille voi tehdä jotakin, tulee ensimmäiseksi mieleen tilanne, jossa kirkossa jo kävijöiden mielestä sinne ei enää muita tarvita. Kukaan ei varmaan sellaista sano ääneen, mutta myös käytöksellä voi saman asian kertoa. Jopa neutraali käytös on vahingollinen, koska toisen huomioimattomuus on rakkauden vastakohta. Silloinhan kokonaan puuttuu yhteys, joka on vielä olemassa vaikkapa riitelyssä.

Kylmä huomioimattomuus voi kertoa reviirin puolustamisesta ja pelosta kaikkea ”ulkopuolista” kohtaan. Se myös kertoo heikosta identiteetistä – henkilökohtaisesta tai seurakunnallisesta.Kauan sitten paikallislehden avustajakurssilla varoitettiin laatimasta tapahtumailmoituksia, joissa lukee ”ilmoittautumiset Sepolle puhelimeen 040…”. Tällainen seurakunnallinen ilmoitus kertoo Seppoa tuntemattomille, että ei kannata vaivautua. Osittain samasta syystä kirkkomme ei ole innostunut joidenkin ryhmien kirkkopyhistä. Silloin muut kokisivat, että tämä ei ole nyt heille tarkoitettu. Jokainen jumalanpalvelus on aina tarkoitettu kaikille. Meillä ei ole ”yksityisiä” palveluksia vaan todellakin jokainen toimitus kirkossa tai tsasounassa on kaikille avoin.

USA:sta on juuri tullut tieto, että Amerikan kirkon synodi on määrännyt Alaskan piispa Nikolain poistumaan osavaltiosta ja hiippakuntaan on määrätty väliaikainen asiain hoitaja. Syynä on laaja tyytymättömyys papiston ja kirkkokansan joukossa. Piispan toiminta muodostui yhä useammalle esteeksi mennä kirkkoon. Kynnys nousta barrikadeille oli korkea, koska kirkossamme mieluusti korostetaan hengellisen esivallan kunnioitusta ja aina ensin omien syntien katsomista. Tämä sinänsä kaunis periaate valitettavasti mahdollistaa syvänkin hengellisen vallan väärinkäytön. Alaskassa liika oli liikaa ja papit alkoivat julkisesti kertoa kokemistaan vääryyksistä.

Sellaisissa maissa, joissa tiedonvälitys ei ole vapaata tai joissa kirkko voi kutsua poliisin avukseen, ei vääryyksiin voida puuttua. Tosin sellaisissa ympäristöissä kirkkojen sisäinen ryhdittömyys tarjoaa maalliselle vallalle mahdollisuuden saada tiukka ote kirkosta. Vapaassa maailmassa taas internet tarjoaa mahdollisuuden tiedonvälitykseen ja lopulta vääryys tulee esiin. Alaskan kaltainen kohtuuttomuus hengellisenkin (yksin)vallan käytössä vaanii jokaista seurakuntaa, luostaria ja hiippakuntaa. Niissä toimivat ihmiset voivat muodostua monille suureksi esteeksi tulla sisälle Herran huoneeseen.Ensi maanantaista alkaen voimme triodionin teksteissä seurata Lasaruksen sairastumista ja Kristuksen hidasta, mutta vääjäämätöntä kulkua kohti Betaniaa, Lasaruksen herättämistä, Kristuksen Jerusalemiin ratsastamista, kärsimyksiä, kuolemaa ja kunniakasta ylösnousemusta. Se on meidän kaikkien käyntimme Herran huoneeseen, taivaan esikartanoihin, Jumalan Valtakunnan illattomaan päivään.

isä Rauno Pietarinen

Viime sunnuntai oli pyhän Johannes Siinailaisen mukaan nimetty. Koska tämä kirjoitus tulee hiukan myöhässä, esitän vain yhden näkökulman menneeseen sunnuntaihin liittyen. P. Johannes muistetaan portaista, joita pitkin kohoamme kohti Jumalaa. Kirkkomme puhuu tuosta kohoamisesta ”synergiana”, Jumalan ja ihmisen välisenä yhteistyönä. Oman kilvoituksemme vaikutus kohoamiseen on pieni, mutta ratkaiseva. Kun paastoamme, rukoilemme ja luemme Raamattua, ilmaisemme halumme kohota jokapäiväisen turhan yläpuolelle. Kysymys on periaatteellisesta sanoutumisesta irti siitä, mikä sitoo meitä arkeen, kaikkeen tavalliseen ja muuttumattomaan. Irti sanoutuminen, eroaminen arjesta edustaa kohoamista kohti Jumalaa. Tämä kaikki on edellytyksenä sille, että kirkon sakramentaalinen toiminta voi sitten suorastaan temmata meidät taivallisiin korkeuksiin. Liturgiaa ei voi toimittaa tässä ajassa eikä maailmassa. Ei leipä ja viini muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi siinä maailmassa, joka on meille vanhastaan tuttu, vaan Jumalan valtakunnassa, jonne Pyhä Henki meidät nostaa.  Kyllä, Jumala meidät vie pyhyyteen, mutta ei ilman omaa haluamme ja pyrkimystämme  riistäytyä irti ”iltapäivälehti – bumtsi-bum – julkkispappi – kivaa*kaikille*heti” –orjuudesta.Maailmassa on totisesti niin paljon enemmän, niin paljon todellisempaa, merkityksellisempää ja oikeampaa kuin kaikki se, mikä meitä orjuuttaa. Mutta vapauteen on Jumala meidät kutsunut ja se vapaus alkaa rukouksesta, paastosta ja sakramenteista. 

isä Rauno Pietarinen