Suuri perjantai alkaa olla jo ohi, mutta kaksi ajatusta vielä:

Opetuslasten todistus oli melko hento: Pietari kielsi ja muut pakenivat. Mutta naiset seurasivat Kristusta ja pysyivät loppuun saakka ristin äärellä. He myös lähtivät ensimmäisinä haudalle. Nuo naiset eivät puhuneet, kertoneet tai analysoineet kokemustaan. He todistivat rakkaudesta ja uskosta läsnäolollaan. He eivät väsähtäneet tai kyllästyneet. He toimivat sillä ainoalla tavalla, joka oli sovelias suuren salaisuuden edessä: he olivat läsnä.

Ortodoksiseen liturgiseen elämään on ohi kaikkien ohjekirjojen tullut tapa kantaa Kristuksen hautakuva kirkon keskelle suuren perjantain ehtoopalveluksessa ja sitten lauantai-aamuna kiertää hautakuvan kanssa kirkon ympäri Tämä tapa on ilmaantunut juuri sellaiseksi perus-inhimilliseksi toiminnaksi, josta naiset antoivat esimerkin ristin äärellä. Ei sanoja, ei selityksiä: on vaan hautakuvan kumartaminen, sen äärellä hiljentyminen ja uskollinen valvominen.

Viikko sitten Kristus itki Lasaruksen haudalla nähdessään Jumalan kuvaksi luodun ihmisyyden haudassa kunniattomana, näöttömänä ja elottomana. Tänään Pietari on itkenyt huomattuaan Jumalan kuvaksi luodun ihmisyytensä muuttuneen Jumalan kieltämisessä kunniattomaksi, näöttömäksi ja elottomaksi. Aadamin lankeemus on toistettu, mutta nyt Pietari katuu. Kun me kunnioitamme hautakuvaa, älkäämme itkekö sitä, mitä “kolmas osapuoli” teki Herralle vaan itkekäämme sitä, mitä itse olemme tehneet ja jättäneet tekemättä. Siinä on suurin suru, mutta ei toivoton, sillä Pääsiäinen häämöttää ja anteeksiantamus on pian nouseva kuolleista!

isä Rauno Pietarinen