Suuri torstai on ehtoollisen asettamisen päivä, johon liittyy ehtoopalvelus ja liturgia. Vastaavalla tavalla kirkkomme perinteessä toimitaan Suurena lauantaina ja joulun ja loppiaisen aattona.  Illalla tai iltapäivällä on ehtoopalvelus, joka jatkuu liturgiana. Iltaan sijoittuva ehtoollispalvelus edellyttää päivän paastoa, joskin aamiainen on yleensä sallittu. Näiden iltaliturgioiden siirtyminen aamuksi on liturgisesti moniongelmainen ilmiö, jota ei ole riittävästi pohdittu. Siihen on vain ikään kuin alistuttu.

Meidän kaikkien tulee valmistaa sielumme ”ylähuone” Vapahtajaa varten. Muutoin saatamme kyllä kutsua Häntä luoksemme, mutta elämässämme ei olekaan Hänelle sijaa. Jumala kernaasti lähestyy meitä, mutta meiltäkin edellytetään tietty valmistautuminen Hänen vastaanottamisekseen. Eikö olisikin jotenkin sopimatonta sanoa, että ”en nyt viitsinyt valmistaa mitään; elin kuten kaikki muutkin ja laadin itse omat sääntöni…”. Vaikka emme koskaan ole kelvollisia Jumalan vastaanottamiseen,  emme silti saa kokonaan laiminlyödä valmistautumista.

Jos toivotamme Kristuksen tervetulleeksi elämäämme, joudumme kirkon katolisen luonteen takia toivottamaan koko kirkon tervetulleeksi. Siinä tulevat kirkon pyhät, sen kärsivät ja puutteelliset jäsenet, mutta myös kirkon opetus ja traditio. Itse emme voi valita siitä vain meille mieluisia osia, sillä tämä on pakettitarjous. Otat kaiken, tai et mitään!

Lopulta ehtoollinen merkitsee aina itsensä murtamista. Kristus mursi leivän ja sanoi sen olevan Hänen ruumiinsa. Kahden välinen yhteys edellyttää aina molemminpuolista itsensä murtamista. On kovin muodikasta ja ”työekonomista” pyrkiä yhteyteen siten, että muut panevat itsensä likoon, mutta minä tulen ”sellaisena kuin olen”. Yhteys ei synny tuolla asenteella. Ehtoollisen asettamisen edellä Herra oli pessyt opetuslastensa jalat. Vähän myöhemmin Hän antoi ruumiinsa kidutettavaksi ja ristiin naulittavaksi. Jeesus totisesti mursi oman ruumiinsa meidän tähtemme. Kuinka me voisimme pyrkiä tuohon pyhään yhteyteen murtamatta ja siis muuttamatta mitään omasta elämästämme!

Monesti tuo itsensä murtaminen tapahtuu oman sielumme huoneen siivoamisen yhteydessä; siis katumuksessa, sillä ”Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki, särjettyä ja nöyrää sydäntä et Sinä, Jumala hylkää” (Ps. 51). Samoin kirkon koko täyteyden hyväksyminen vaatii meiltä monta korjausliikettä. Moni muodikas ja ”kaikkien mielestä oikea” ajatus voikin osoittautua tradition valossa kyseenalaiseksi.  Menemmekö silloin maailman mukana vai murtaudummeko Jumalan vapauteen?

 

Isä Rauno Pietarinen