Isä Raunon blogi

Tämä on kirkkovuoden erikoisin päivä, joka on myös liturgisesti rikas ja tärkeä.

Tänään kuolema kaikessa hiljaisuudessa muuttuu elämäksi.Suuren lauantai esikuva on ensimmäinen sapatti, jolloin Jumala lepäsi luomistyöstään. Herran haudassa lepäämisen edellä on myös Lasaruksen herättäminen edellisenä lauantaina. Suuren lauantain vuoksi vuoden jokainen lauantai on erityisesti vainajien päivä. Aamupalveluksessa Kristuksen hautakuvan edessä lauletaan hautausveisuja yhdessä psalmin 119 jakeiden kanssa. Tuo psalmi on merkittävin ylösnousemuspsalmi, jota veisataan aina myös hautajaisissa. Palveluksen lopussa Kristuksen hautakuva kannetaan kirkon ympäri. Tämä palvelus johdattaa meidät ihmettelemään, kuinka elämä voi olla kuolleena haudassa. Samalla saamme häivähdyksen siitä, kuinka Jumala itse tulee tuonelan syvyyksiin ja herättää kuolleet ylös kuolleista.

Iltapäivään kuuluu ehtoopalvelus ja liturgia. Se on nimenomaan iltapäivän palvelus, koska aina juhlan aatto paastotaan. Tuossa palveluksessa on muinoin kastettu ne opetettavat, joita opetettiin koko paaston ajan. Nyt kuuluu jo ylösnousemuksen sanoma kun palveluksessa luetaan ylösnousemusevankeliumi. Liturginen väri vaihtuu tummasta vaaleaksi ja kaikille on ilmeistä, että Kristus on jo voittanut kuoleman!  

Suuri lauantai ansaitsee olla täynnä jumalanpalvelusta. Jos kirkko olisi tarkoittanut sen leipomista ja siivoamista varten, niin sen liturginen rakenne olisi muodostunut toisenlaiseksi. Ilman tätä lauantaita koemme kyllä ristin ja ylösnousemuksen, mutta näiden kahden välinen yhteys löytyy vain lauantain palvelusten täysipainoisesta seuraamisesta.

isä Rauno Pietarinen

Suuri perjantai alkaa olla jo ohi, mutta kaksi ajatusta vielä:

Opetuslasten todistus oli melko hento: Pietari kielsi ja muut pakenivat. Mutta naiset seurasivat Kristusta ja pysyivät loppuun saakka ristin äärellä. He myös lähtivät ensimmäisinä haudalle. Nuo naiset eivät puhuneet, kertoneet tai analysoineet kokemustaan. He todistivat rakkaudesta ja uskosta läsnäolollaan. He eivät väsähtäneet tai kyllästyneet. He toimivat sillä ainoalla tavalla, joka oli sovelias suuren salaisuuden edessä: he olivat läsnä.

Ortodoksiseen liturgiseen elämään on ohi kaikkien ohjekirjojen tullut tapa kantaa Kristuksen hautakuva kirkon keskelle suuren perjantain ehtoopalveluksessa ja sitten lauantai-aamuna kiertää hautakuvan kanssa kirkon ympäri Tämä tapa on ilmaantunut juuri sellaiseksi perus-inhimilliseksi toiminnaksi, josta naiset antoivat esimerkin ristin äärellä. Ei sanoja, ei selityksiä: on vaan hautakuvan kumartaminen, sen äärellä hiljentyminen ja uskollinen valvominen.

Viikko sitten Kristus itki Lasaruksen haudalla nähdessään Jumalan kuvaksi luodun ihmisyyden haudassa kunniattomana, näöttömänä ja elottomana. Tänään Pietari on itkenyt huomattuaan Jumalan kuvaksi luodun ihmisyytensä muuttuneen Jumalan kieltämisessä kunniattomaksi, näöttömäksi ja elottomaksi. Aadamin lankeemus on toistettu, mutta nyt Pietari katuu. Kun me kunnioitamme hautakuvaa, älkäämme itkekö sitä, mitä “kolmas osapuoli” teki Herralle vaan itkekäämme sitä, mitä itse olemme tehneet ja jättäneet tekemättä. Siinä on suurin suru, mutta ei toivoton, sillä Pääsiäinen häämöttää ja anteeksiantamus on pian nouseva kuolleista!

isä Rauno Pietarinen

Suuri torstai on ehtoollisen asettamisen päivä, johon liittyy ehtoopalvelus ja liturgia. Vastaavalla tavalla kirkkomme perinteessä toimitaan Suurena lauantaina ja joulun ja loppiaisen aattona.  Illalla tai iltapäivällä on ehtoopalvelus, joka jatkuu liturgiana. Iltaan sijoittuva ehtoollispalvelus edellyttää päivän paastoa, joskin aamiainen on yleensä sallittu. Näiden iltaliturgioiden siirtyminen aamuksi on liturgisesti moniongelmainen ilmiö, jota ei ole riittävästi pohdittu. Siihen on vain ikään kuin alistuttu.

Meidän kaikkien tulee valmistaa sielumme ”ylähuone” Vapahtajaa varten. Muutoin saatamme kyllä kutsua Häntä luoksemme, mutta elämässämme ei olekaan Hänelle sijaa. Jumala kernaasti lähestyy meitä, mutta meiltäkin edellytetään tietty valmistautuminen Hänen vastaanottamisekseen. Eikö olisikin jotenkin sopimatonta sanoa, että ”en nyt viitsinyt valmistaa mitään; elin kuten kaikki muutkin ja laadin itse omat sääntöni…”. Vaikka emme koskaan ole kelvollisia Jumalan vastaanottamiseen,  emme silti saa kokonaan laiminlyödä valmistautumista.

Jos toivotamme Kristuksen tervetulleeksi elämäämme, joudumme kirkon katolisen luonteen takia toivottamaan koko kirkon tervetulleeksi. Siinä tulevat kirkon pyhät, sen kärsivät ja puutteelliset jäsenet, mutta myös kirkon opetus ja traditio. Itse emme voi valita siitä vain meille mieluisia osia, sillä tämä on pakettitarjous. Otat kaiken, tai et mitään!

Lopulta ehtoollinen merkitsee aina itsensä murtamista. Kristus mursi leivän ja sanoi sen olevan Hänen ruumiinsa. Kahden välinen yhteys edellyttää aina molemminpuolista itsensä murtamista. On kovin muodikasta ja ”työekonomista” pyrkiä yhteyteen siten, että muut panevat itsensä likoon, mutta minä tulen ”sellaisena kuin olen”. Yhteys ei synny tuolla asenteella. Ehtoollisen asettamisen edellä Herra oli pessyt opetuslastensa jalat. Vähän myöhemmin Hän antoi ruumiinsa kidutettavaksi ja ristiin naulittavaksi. Jeesus totisesti mursi oman ruumiinsa meidän tähtemme. Kuinka me voisimme pyrkiä tuohon pyhään yhteyteen murtamatta ja siis muuttamatta mitään omasta elämästämme!

Monesti tuo itsensä murtaminen tapahtuu oman sielumme huoneen siivoamisen yhteydessä; siis katumuksessa, sillä ”Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki, särjettyä ja nöyrää sydäntä et Sinä, Jumala hylkää” (Ps. 51). Samoin kirkon koko täyteyden hyväksyminen vaatii meiltä monta korjausliikettä. Moni muodikas ja ”kaikkien mielestä oikea” ajatus voikin osoittautua tradition valossa kyseenalaiseksi.  Menemmekö silloin maailman mukana vai murtaudummeko Jumalan vapauteen?

Isä Rauno Pietarinen

Suuren viikon kolme ensimmäistä päivää ovat jumalanpalvelustensa puolesta yhdenmukaisia: aamulla Yljän aamupalvelus, jossa troparina lauletaan ”Katso, Ylkä tulee puoliyössä”. Iltaisin on ennepyhitettyjen lahjain liturgia, jossa luetaan evankeliumi.

Maanantain evankeliumi puhuu Herran toisesta tulemuksesta, samoin tiistain, mutta nyt yksittäisen ihmisen kannalta. Asiaa valaistaan tiistaina vertauksella tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Kun tyhmillä neitsyillä ei ollut lampuissaan enää öljyä ja Ylkä saapui, ei kukaan voinut näitä onnettomia naisia auttaa. Öljy edustaa tässä rakkautta ja laupeutta, joita ei voi siirtää ihmiseltä toiselle.

Rakkaus on muutoinkin ydin koko suureen viikkoon. Ylkää odottavien rakkaudesta siirrytään keskiviikkona Vapahtajan kavaltamiseen, missä motiivina oli rahan rakastaminen. Juudas oli pragmaatikko; kaikki oli kaupan, kun vain hinnasta sovitaan. Kun keskiviikkona rakkaus jakautuu rahan ja Jumalan rakastamiseen, ilmoitetaan perjantaina näiden kahden rakkauden välinen ero.

Sitä ennen torstaina asetetaan ehtoollinen, missä kiteytyy koko rakkauden koko kuva. Se kuva tuotiin eteemme jo viime lauantaina, jolloin Lasaruksen herättämisessä näimme rakkauden voiman. Sama ”voima heikkoudessa”-logiikka sävytti palmusunnuntain Jerusalemiin aasin varsan selässä ratsastavan Jumalan Pojan kuninkuutta. Kuolleita ei herätetä voimalla vaan rakkaudella. Paha ei taivu suuremmalla voimalla vaan rakkaudella.

Nyt kuljemme vielä keskiviikon näissä Herran toisen tulemisen tunnelmissa ja syvennymme sitten torstaina pohtimaan yhteyttä itsensä murtamisen kautta.

Isä Rauno Pietarinen

Suuri paasto tavallaan päättyy Palmusunnuntain alla perjantaina. Painopiste siirtyy meistä Kristukseen, jonka kärsimystietä ensi viikon seuraamme. Katumuksen esiin herättelyn aika on nyt ohi. Toivottavasti tieto ei tule kenellekään kuten lumen tulo joka syksy eli yllätyksenä. Kuusi viikkoa paasto on kestänyt ja valmistusviikot vielä edellä: tässä ajassa meidän piti jo havahtua. 

Suuren paaston ja suuren viikon välissä on erikoinen kahden päivän juhla, joka yhdistää Lasaruksen herättämisen ja Jerusalemiin ratsastamisen. Koko kuluneen viikon olemme palvelusten teksteissä kuulleet, kuinka Lasarus on sairastanut ja Jeesus on kutsuttu paikalle. Herra viivyttelee ja Lasarus ehtii kuolle. Kun Jeesus lopulta tulee Betaniaan Lasaruksen sisarten Martan ja Marian pyynnöstä, on Lasarus jo neljättä päivää haudassa. Ystävänsä Lasaruksen haudan äärellä Kristus itki. Edes Jumalalle ihmisen kuolema ei ole samantekevä asia. Elämään luodun ihmisen kuolema on suuri onnettomuus. Ihmisen erkaantuminen Jumalasta on se surun aihe, jota ruumiillinen kuolemakin heijastaa. 

Vapahtaja herättää Lasaruksen vahvistaakseen meidän uskoamme yleiseen ylösnousemukseen. Jumalan poika herättää nyt kolmannen kuolleen. Tämä viimeinen tapaus on ”toiminnallinen profetia”. Jeesus ei sano, että Hän nousee kuolleista viikon päästä. Hän julistaa sen teollaan.

 Me, Kristuksen ystävät olemme myös sairastuneet sielultamme ja ruumiiltamme. Omat ystävämme – kaikki pyhät – ovat kutsuneet Jumalaa avuksemme. Ja ei vain koko viikon vaan koko paaston ajan Herra on kulkenut meitä kohti. Lopulta Hän on ristin ja ylösnousemuksen kautta murskaava sairautemme, pahan lähteen. Sen tähden mekin lasten tavoin kannamme voiton merkkejä, virpovitsoja, ja näillä ”lipuilla” tunnustamme lopullisen kansalaisuutemme olevan Jumalan valtakunnassa.

Palmusunnuntain ikonissa yleensä lapset heiluttavat palmun oksia, koska he eivät kääntäneet takkiaan. Kristuksen parantamat ja ruokkimat aikuiset lauloivat vielä ”hoosianna” Herran ratsastaessa Jerusalemiin, mutta muutamaa päivää myöhemmin he hurmioituneina vaativat Kristusta ristiin naulittavaksi. Lasaruksen lauantain ja Palmusunnuntain kaksoisjuhla siirtääkin meidät yhdestä jaksosta toiseen, mutta samalla varoittaa kääntämästä takkia tai suhtautumasta kevyesti siihen, mitä on takanamme, mitä on edessämme tai siihen, mikä juuri nyt on käsillä. 

Isä Rauno Pietarinen