Alkujaan tänä sunnuntaina muisteltiin Vanhan testamentin profeettoja, mutta vuodesta 1368 lähtien p. Greorios Palamasta, Athos-vuoren munkkia ja myöhemmin Tessalonikan arkkipiispaa. Emme olisi ehkä koskaan kuulleet Gregorioksesta, ellei hän olisi vuonna 1337 kirjoittanut oman aikansa loistavalle tiedemiehelle Barlaam Calabrialaiselle ja arvostellut tämän kirjoituksia. Barlaam, FT, piti oppimattoman munkin reaktiota ärsyttävänä - olihan puhe Jumalan näkemisestä.

Barlaamin platonilainen ja nominalistinen ajattelu lähti siitä, että mitään ei voida todistaa; ja olihan (Pseudo-) Dionysioskin sanonut, että Jumala on täysin tuonpuoleinen. Athoksen isät vastasivat Gregorioksen kautta, että on täällä yksi ja toinen nähnyt Jumalan. Pyhän vuoren hesykastien mukaan kuka tahansa voi jo tässä ajassa osallistua Jumalan energioista, jotka ovat Jumala, mutteivat hänen olemuksensa.

Hieman yllättävällä tavalla Gregoriokselle Jumalan näkemisessä Hänen tuonpuoleisuutensakin ilmeni positiivisena asiana. Jumalan persoonallisuus tarkoittaa sitä, että jumalallinen olemus ei rajoita Hänen todellista läsnäoloaan luomakunnassa energioitten eli toiminnan kautta. Aidosti persoonallinen olemassaolo ilmenee aina itsensä tyhjentävänä ja toisiin suuntautuvana minän ulkopuolisuutena, ekstaasina.Merkittävää on siis Gregorioksen korostus, että Jumalan näkeminen on mahdollista jokaiselle. Jokainen ihminen on kykenevä pyhitykseen, jumaloitumiseen – eikä vain kykenevä vaan kutsuttu nimenomaan siihen. Se on olemassaolomme tarkoitus ja siinä löydämme itsemme ja kutsumuksemme tässä elämässä.

Gregorioksen muiston voi katsoa olevan suoraa jatkoa viikon takaiselle ortodoksisuuden sunnuntaille. Jälleen meitä muistutetaan mahdollisuudesta nousta jokapäiväisyyden, keskinkertaisuuden tylsyyden ja joutavanpäiväisen nyhjäämisen yläpuolelle ja sananmukaisesti kohti taivaita. Kasvuun meidät on kutsuttu eikä jäämään paikoillemme; iloon eikä murjotukseen. Ja nyt paastossa on oikein kiiruhdettava panemaan kiireellä pois se vanhan ihminen, joka turmelee itsensä himoja seuraamalla ja pukeuduttava uuteen, Jumalan kuvan mukaiseen ihmisyyteen.

Tässä valossa syntiä, himoja ja haluja alkaakin näkyä yllättävissä kohdissa elämäämme. Kaikki se, mikä rajoittaa kasvuamme pyhyyteen ja kohti Jumalan näkemistä, on syntiä. Piinttyneet asenteet, jotka torjuvat kohoamisen kohti iloa ja vapautta, ovat himojamme. Sitkeä pyrkimys jäädä paikalleen, entiseen ja ”hyväksi koettuun” onkin synnillinen halu.Tällä tiellä alkavat avautua syvän teologian paradoksit: Jumalan tuonpuoleisuuden positiivisuus, Hänen persoonallinen läsnäolonsa luomakunnassa ja kaiken puhtaasti persoonallisen kiihkeä pyrkimys kohti toisten palvelemista.

isä Rauno Pietarinen