Isä Raunon blogi

 Kolmen viikon paastotaipaleen jälkeen kirkko tuo jo eteemme Ristin, jolla meitä nyt paaston puolessa välissä rohkaistaan. Häämöttäähän Kristuksen voitto jo kuukauden päässä. Mutta risti on meille enemmän kuin symboli.

 Risti edustaa uhrautumista ja rakkaus perustuu aina uhrautumiseen. Rakkauden ehdottomuus on siinä, että ensin on luovuttava kaikesta voidakseen saada mitään. Siksi on kahden tyyppistä omistamista: ottamalla omistamista, missä omistuksen kohdetta pidetään omana ja meille kuuluvana. Toinen mahdollisuus omistaa on luopua ensin ja sen jälkeen omistaa ja pitää kuin toiselle kuuluvaa. Molemmat omistamiset näyttävät samalta, mutta niillä on suuri sisäinen ero. Ensimmäinen orjuuttaa kun taas toinen tekee vapaaksi.

Lopulta tämää näkyy pääsiäisen alla kahdessa kuolemassa: Juudaksen ja Kristuksen. Toinen oli oma kuolema, itsen takia ja puolesta. Toinen oli taas kuolema, jossa kuolema kuoli, koska Vapahtaja oli kuollessaan jo luopunut elämästään, uhrautunut toisten puolesta. Hänessä kuolema tapasi tyhjää, löysi ei-mitään.

Kun siunaamme ristin merkillä itsemme tai vaikka ateriamme, liitämme siunauksen kohteen Kristukseen ja Hänen uhrautumiseensa. Siunauksen kohde ei enää olekaan jonkun ”oma”, jollekin ”kuuluva”, vaan siitä tulee ensisijaisesti Jumalalle annettu tai paremminkin palautettu. Kun Hän sitten uudelleen antaa vaikka siunatun aterian meille, ovat pöydän antimet edessämme alkuperäisessä kauneudessaan eli pyhinä. Ristiin liittäminen siunaamalla on luodun peruskohteliaisuutta Luojansa edessä. Kaiken olemme Häneltä saaneet ja kaiken Hänelle palautamme siunaamalla.

Risti on kirkon keskellä koko neljännen paastoviikon. Paastoamisen karjalankielinen nimitys ”pyhittäminen” viittaa samaan ajatukseen kuin risti. Eri asioista pidättäytymällä muistamme kaiken olevan Jumalalta. Oma ajallinen tekomme, pidättäytyminen, tuo elämästämme esille sen jumalallisen ja usein unohtuvan taivaallisen puolen. Paasto on luopumista, uhrautumista ja pyhittämistä. Se on ihmisen ainoa luonteva toimintamalli Jumalan edessä.

Alkujaan tänä sunnuntaina muisteltiin Vanhan testamentin profeettoja, mutta vuodesta 1368 lähtien p. Greorios Palamasta, Athos-vuoren munkkia ja myöhemmin Tessalonikan arkkipiispaa. Emme olisi ehkä koskaan kuulleet Gregorioksesta, ellei hän olisi vuonna 1337 kirjoittanut oman aikansa loistavalle tiedemiehelle Barlaam Calabrialaiselle ja arvostellut tämän kirjoituksia. Barlaam, FT, piti oppimattoman munkin reaktiota ärsyttävänä - olihan puhe Jumalan näkemisestä.

Barlaamin platonilainen ja nominalistinen ajattelu lähti siitä, että mitään ei voida todistaa; ja olihan (Pseudo-) Dionysioskin sanonut, että Jumala on täysin tuonpuoleinen. Athoksen isät vastasivat Gregorioksen kautta, että on täällä yksi ja toinen nähnyt Jumalan. Pyhän vuoren hesykastien mukaan kuka tahansa voi jo tässä ajassa osallistua Jumalan energioista, jotka ovat Jumala, mutteivat hänen olemuksensa.

Hieman yllättävällä tavalla Gregoriokselle Jumalan näkemisessä Hänen tuonpuoleisuutensakin ilmeni positiivisena asiana. Jumalan persoonallisuus tarkoittaa sitä, että jumalallinen olemus ei rajoita Hänen todellista läsnäoloaan luomakunnassa energioitten eli toiminnan kautta. Aidosti persoonallinen olemassaolo ilmenee aina itsensä tyhjentävänä ja toisiin suuntautuvana minän ulkopuolisuutena, ekstaasina.Merkittävää on siis Gregorioksen korostus, että Jumalan näkeminen on mahdollista jokaiselle. Jokainen ihminen on kykenevä pyhitykseen, jumaloitumiseen – eikä vain kykenevä vaan kutsuttu nimenomaan siihen. Se on olemassaolomme tarkoitus ja siinä löydämme itsemme ja kutsumuksemme tässä elämässä.

Gregorioksen muiston voi katsoa olevan suoraa jatkoa viikon takaiselle ortodoksisuuden sunnuntaille. Jälleen meitä muistutetaan mahdollisuudesta nousta jokapäiväisyyden, keskinkertaisuuden tylsyyden ja joutavanpäiväisen nyhjäämisen yläpuolelle ja sananmukaisesti kohti taivaita. Kasvuun meidät on kutsuttu eikä jäämään paikoillemme; iloon eikä murjotukseen. Ja nyt paastossa on oikein kiiruhdettava panemaan kiireellä pois se vanhan ihminen, joka turmelee itsensä himoja seuraamalla ja pukeuduttava uuteen, Jumalan kuvan mukaiseen ihmisyyteen.

Tässä valossa syntiä, himoja ja haluja alkaakin näkyä yllättävissä kohdissa elämäämme. Kaikki se, mikä rajoittaa kasvuamme pyhyyteen ja kohti Jumalan näkemistä, on syntiä. Piinttyneet asenteet, jotka torjuvat kohoamisen kohti iloa ja vapautta, ovat himojamme. Sitkeä pyrkimys jäädä paikalleen, entiseen ja ”hyväksi koettuun” onkin synnillinen halu.Tällä tiellä alkavat avautua syvän teologian paradoksit: Jumalan tuonpuoleisuuden positiivisuus, Hänen persoonallinen läsnäolonsa luomakunnassa ja kaiken puhtaasti persoonallisen kiihkeä pyrkimys kohti toisten palvelemista.

isä Rauno Pietarinen

Paaston ensimmäinen sunnuntai on nimeltään ortodoksisuuden sunnuntai ja silloin muistelemme ikonoklastien eli kuvainraastajien harhaopista 700-800-luvuilla saatua voittoa. Mutta mihin ajatuksemme tänään suuntautuvat; muihin kirkkoihin, uskontoihin, ideologioihin vai maallistumiseen ja materialismiin? Ehkä ei mihinkään näistä. Kirkon historiassa on useita esimerkkejä erheistä, jotka eivät ole selkeästi opillisia vaan enemmänkin kokemuksellisia. Tällainen oli mm. gnostilaisuus, joka edusti kristinuskolle vierasta tapaa suhtautua elämään ja sen ilmiöihin. Muodollista opillista puhtautta vartioitaessa saattaa tuollainen ”suhtautumis-harha” tänäänkin luikerrella keskuuteemme.

Oikeaan uskoon ja sen kokemiseen liittyy olennaisena osana ilo. Jumalanpalvelusten tekstit julistavat iloa ja jopa paaston aikaa luonnehditaan ilon käsitteillä. Ilon surmaaja taas on kyynisyys, joka on aina liitossa epäuskon kanssa: ”ei siitä mitään tule; en USKO, että onnistut”. Mutta USKO voi siirtää vuoria. Oikean uskon oikea kokemus on kaukana kansallisurheilun mittoihin kasvaneesta vähättelystä ja kanssaihmisten mitätöinnistä. Olemmehan Jumalan kuvia, vain vähän enkeleitä alempia. Neitsyt Maria on ”kerubeja korkeampi ja serafeja verrattomasti jalompi”. Meille kaikille on luvattu mahdollisuus paitsi nähdä Jumala, myös jumaloitua itsekin.

Paaston kuluessa etsimme puhdistusta sieluillemme, jotta voisimme sitten kumartaa ylösnoussutta Kristusta ja osallistua Hänen kunniastaan. Oman suursiivouksemme jatkuessa vielä viikkoja, tehkäämme hyviä tekoja toisille ihmisille ja kannustakaamme heitä menestymään kaikessa oikeassa. Ortodoksisen uskon voitto on kyynisyyden ja epäuskon kuoppaamista ja samalla kohoamista langenneen maailman keskinkertaisuuden tylsyydestä kohti meille alunperinkin tarkoitettua pyhyyden mieletöntä vapautta.

isä Rauno Pietarinen

Suuri ektenia opettaa hyödyllisiä asioita. Sovintosunnuntaina on hyvä pysähtyä ektenia äärelle, koska se kulkee mukanamme läpi kirkkovuoden ja on siten joka päivä muistuttamassa anteeksiantamisesta ja katumuksesta.

Suurta ekteniaa sanotaan myös rauhan ekteniaksi, koska se alkaa ”Rukoilkaamme rauhassa Herraa” ja myös kahdessa seuraavassa lauselmassa pyydetään rauhaa. Ajatelkaamme, mitä olisi rukous, joka luettaisiin ”ei-rauhassa”.

Edelleen rukoilemme kirkossa kävijöiden, papiston ja maallisen esivallan puolesta. Neuvostoaikana joku saattoi sanoa, ettei Neuvostoliitossa pitäisi rukoilla maan jumalattoman esivallan puolesta. Kuitenkin mitä pahempi esivalta, sitä enemmän pitää rukoilla. Sama pätee papistoon ja muihin seurakuntalaisiin.

Sitten muistamme merelläkulkijoita, matkustavia, sairaita ja vangittuja; niitä ihmisryhmiä, jotka eivät voi itsestään riippumattomista syistä osallistua seurakunnan jumalanpalveluksiin. ”Uskonsa tähden vainotut” –lisäys on siinä mielessä väärässä kohdassa. Toisaalta ”vainottuja” voi olla joka seurakunnassa ja usein he kokevat, etteivät voi osallistua tuon seurakunnan palveluksiin. Vaikka virallisesti puhutaan matalasta kynnyksestä, voi ilmapiiri olla hyvinkin suvaitsematon ja ahdas.
Sakinhivutus pitää yllä pelon ilmapiiriä, mutta esittelee näennäisen leppoisaa julkisivua. Rauhaisa seurakunta voi olla sisäisesti kuollut tai sitten pelolla vaiennettu. Siellä ”anteeksiantaminenkin” tapahtuu omien, sairaiden pelisääntöjen puitteissa. ”Katumus” on surua ryhmäkurista lipeämisestä ja ”paluu” on palaamista takaisin ruotuun.

Uusin lisäys ”ja antaisi rauhantahtoa ja sovintomieltä eri puolilla maailmaa (keskenään) sotiville” on varmaan aiheellinen. Sana ”keskenään” on ongelmallinen, kosk siihen sisältyy ajatus kahden osapuolen osallistumisesta konfliktiin. Sotimista niin fyysisesti kuin henkisestikin voi pitää yllä yksikin ihminen, ryhmä tai kansa. Sana ”keskenään” olettaa vähintään kahta osapuolta. Lähellä on ajatus, että siinä toisessakin osapuolessa on oltava jotakin vikaa. Samalla logiikalla syyllistetään raiskauksen uhreja, työpaikkakiusattuja ja perheväkivallan kohteeksi joutuneita. Ahdistava pahuus saa jonkinlaisen selityksen silloin, kun uskottelemme, että ”syytä on niin sysissä kuin sepissäkin”. Aina ei ole. Vai oikeuttiko Vapahtajan opetus ja muu toiminta Hänen kuolemantuomionsa?

Suuri ektenia päättyy lauselmaan ”Muisteltuamme…ainaista Neitsyttä Mariaa ja kaikkia pyhiä, antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun”. Tässä on kaksi teologista riskiä. Neitsyt Maria ei ole ainainen, koska vain Jumala on iankaikkisuudesta ollut. Teksti tarkoittaakin ”muisteltuamme Mariaa, ainaista Neitsyttä…”, koska Maria on neitsyt ennen synnytystä, sen aikana ja jälkeen. Toiseksi Jumala ei ole Kristuksen omistama eli välissä olevan pilkun tulee kuulua myös luetussa tekstissä: ”Kristuksen, Jumalan haltuun”.

Kyseinen rukous paljastaa anteeksiantamisen luonteen: annamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Jumalan haltuun. Rakkaus on juuri tätä. Anteeksiantamus on pohjimmiltaan toisen ihmisen antamista ja kantamista Jumalan huomaan.