Matt 25, 31-46

Viikko ennen suuren paaston alkua kuulemme evankeliumin Kristuksen toisesta tulemisesta ja siitä, millä perusteella tuomio tapahtuu. Nälkäisten ruokkiminen, janoisten juottaminen, kodittomien majoittaminen, alastomien vaatettaminen ja sairaiden luona vierailu ovat Jeesuksen itsensä antamia tehtäviä. Vapahtaja myös antaa auttamiselle uuden perustan sanomalla olevansa itse tuo avun vastaanottaja. Auttaminen ”Kristuksen tähden” on näin annettu kristityn ensisijaiseksi tehtäväksi.

Tätä meidän on mietittävä niin henkilökohtaisessa kuin seurakuntien ja hiippakuntienkin toiminnassa. Yhteisöjen kohdalla on tärkeää erottaa toisistaan hyvältä näyttävä ja hyvä toiminta. Ensin mainittu vaikuttaa ulkoa katsottuna olevan OK, mutta yhteisön sisältä katsottuna se paljastuu puuhasteluksi. Liike-elämässä sellainen ei kauaa vetele, koska bluffi paljastuu viimeistään tuloksessa.

Kirkon kohdalla on hyvä muistaa, että nykyisen kaltainen rekisterijäsenyys aiheuttaa sen, että valtaosalle jäsenistä itse asiassa riittää näennäistoiminta. Se kun ei haasta mihinkään vaan pikemminkin tukee ”näin on hyvä” ja ”kaikki ovat yhtä hyviä” –mentaliteettia. Myös organisaatiotutkimus tukee käsitystä, jonka mukaan kansalalaisille riittää julkisyhteisöissä fasaadi eikä sen takana odotetakaan olevan ihmeellistä toimintaa.

Tuomiosunnuntaina meidät ja meidän kirkkomme palautetaan totuuden äärelle. Olemme totisesti tilivelvollisia, mutta emme niinkään kulttuurityöstä, omaisuuden hoidosta tai julkikuvan varjelemisesta vaan nälkäisten, janoisten, kodittomien, alastomien ja sairaiden muistamisesta. Mediaa tämä ei ehkä kiinnosta, mutta parempi niin. Kun oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee, täyttyy myöskin paaston ajatus salassa auttamisesta. Vaikka meidän tulee näin toimia yksilöinä, olisi kohtuullista, että kirkkona ja sen edustajina julkisuudessa muistaisimme pitää esillä kaikkein heikoimpien asiaa.

isä Rauno Pietarinen