Toinen suuren paaston valmistussunnuntai, Tuhlaajapojan sunnuntai oli 20.1. Isältä saamansa perinnön vieraalla maalla tuhlannut poika joutui elämään sikojen keskellä. Sitten hän päätti palata kotiin, missä isä otti hänet rakkaudella vastaan ja palautti pojalle kaikki laillisen perijän ulkoiset merkit. Isä joutui rauhoittelemaan toista veljeä, joka ärsyyntyi tuhlaajapojalle  järjestetyistä juhlista. Olihan hän itse elänyt kunnolla eikä kuitenkaan koskaan saanut sellaisia  juhlia.

Kertomus kuvaa Jumalasta kauas eksyneen ihmisen paluuta isän kotiin. Hyvä Jumala ottaa jokaisen palaavan vastaan. Mutta ensin kunkin on käytävä tuo sama kamppailu itsensä kanssa. Päätös palata on syvä hengellinen muutos, jonka jälkeen paluu on vain kulkemista. Tuosta paluusta on helpompi puhua kuin toteuttaa se. Se myös lykkääntyy helposti kun nykyiseen olotilaan on jo tottunut ja epätyydyttävyydestä huolimatta se on suhteellisen turvallisen oloinen. Eikä isän suhtautumistakaan voi etukäteen tietää, joten siellä voi odottaa mitä tahansa.

Vertaus paljastaa jotakin erityistä ihmisenä olemisesta. Suhteessa tulevaisuuteen meillä on kiusaus hahmotella mitä tahtoisimme olla tulevaisuudessa - ikäänkuin voisimme tietää tulevaisuudesta mitään. Koska me ja ympäristömme muuttuvat koko ajan, muuttuu tulevaisuutemmekin. Silloin meidän olisi muutettava myös päämääräämme koko ajan. Mutta jos lähdemme liikkeelle  siitä, mitä nyt olemme ja mihin suuntaan siitä lähtisimme, voimme muuttua ja kuitenkin olla koko ajan tiukasti kiinni nykyisyydessä. Tuossa muutoksessa meidän ja ympärillämme olevan kirkon tehtävä on tulla alati siksi, mitä alkujaan olemme: pyhiksi, isän kodin asukkaiksi. Laajemmin kysymys on siitä, että edes kirkolla ei voi olla pitkän tähtäimen kuvaa tulevaisuudestaan, mutta sillä voi olla kuva nykytilasta ja siitä, mitä halutaan olla tulevaisuudessa. Silloin tuo muuttuminen leimaa nykyisyyttä. Suuri paasto on meille yksilöinä ja koko kirkkona annettu muutoksen aika.

Jos lähtö lykkääntyy, voi elämä sikojen keskellä alkaa tuntua ”normaalilta”. Samalla  muisto isästä katoaa. Joidenkin mukaan nykyihmiselle on jo käynyt näin. En kuitenkaan usko tähän. Kirkon piirissä ei voida sysätä koko vastuuta sikopaimenille. Pikemminkin on kysyttävä itseltämme olemmeko pitäneet Isän kotia esillä niin, ettei se yhdeltäkään unohdu.

isä Rauno Pietarinen