Fariseuksen ja publikaanin sunnuntai on ensimmäinen suuren paaston valmistussunnuntaista. Rankalla kädellä tahtoo kirkkomme meitä ravistella, jotta osaisimme tulevina kevättalven viikkoina nöyrtyä ja lopulta viettää ylösnousemuksen suurta Pääsiäistä.

Vapahtajan vertaus publikaanista ja fariseuksesta (Luuk 18, 10-14) on tarkoitettu ”muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita” (Luuk 18,9). Tällainen vaara uhkaa meitä silloin, kun ympärillämme on vain kehuvia ja mielisteleviä ihmisiä. Uskonnollisissa piireissä on melkoinen vaara ottaa henkilökohtaisesti se suitsutus, joka johtuukin asemasta. Meillä on myös ulkoisia merkkejä, joilla julistamme olevamme Jumalan omia, pyhiä tai esimerkillisiä. Pahimmassa tapauksessa suhtaudumme maallikoihin ja toisuskoisiin alentuvasti. Kiitämmekö Jumalaa siitä, että emme ole niin kuin nuo muut, jotka eivät noudata monimutkaisia sääntöjämme samalla innolla kuin me? Tai maallikollakin saattaa rukouskirja kulua käsissä niin, että heikompaa jo huimaa. Entä kun muut eivät millään ymmärrä kuinka hyvä olo on kokoöisen vigilian jälkeen, ainakin jos kaikki katismat on otettu!

Dostojevskin suurinkvisiittori oli iäkäs askeetti, joka oli kilvoitellut koko ikänsä. Hän ymmärsi, tiesi ja myönsi Kristuksen olevan oikeassa, mutta piti parempana, että ihmiset eivät tunne Totuutta. Inkvisiittorin perustelut olivat pätevät eikä Vapahtaja ryhtynytkään väittelemään hänen kanssaan vaan suuteli vanhusta ja lähti pois. Ennen kuin alamme tuomita suurinkvisiittoria kannattaa huomata, että hän oli kuitenkin rehellinen Herran edessä. Siinä kun me uskottelemme itsellemme ja Jumalalle muka yrittävämme seurata totuutta, suurinkvisiittori toteaa rauhallisesti pitävänsä valhetta parempana kuin totuutta. Hän puhui totta valheestaan, me taas niin helposti valehtelemme totuudesta.

Suurinkvisiittorin näky oli järjen muovaama; niin looginen ja selkeä, että voisi luulla työryhmän sen laatineen. Hengellinen näkeminen on aina Jumalan antama lahja.

Suuri paasto vie meidät hiljaisille poluille, jotka poikkeavat valtateistä. Poluilla ei ole yhteiskunnan tarjoamia katuvaloja tai opasteita, ei myöskään joukkoliikennettä. Matkaa tehdään yksin tai pienissä ryhmissä ja jokainen päivä muuttaa kulkijaa. Nyt olemme tulleet temppeliin, ehkä marssineet eteen ja sitten palanneet oven pieleen. Tässä nyt ihmettelemme rintaamme lyöden ja publikaanin tavoin sanomme ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”.