Isä Raunon blogi

Matt 25, 31-46

Viikko ennen suuren paaston alkua kuulemme evankeliumin Kristuksen toisesta tulemisesta ja siitä, millä perusteella tuomio tapahtuu. Nälkäisten ruokkiminen, janoisten juottaminen, kodittomien majoittaminen, alastomien vaatettaminen ja sairaiden luona vierailu ovat Jeesuksen itsensä antamia tehtäviä. Vapahtaja myös antaa auttamiselle uuden perustan sanomalla olevansa itse tuo avun vastaanottaja. Auttaminen ”Kristuksen tähden” on näin annettu kristityn ensisijaiseksi tehtäväksi.

Tätä meidän on mietittävä niin henkilökohtaisessa kuin seurakuntien ja hiippakuntienkin toiminnassa. Yhteisöjen kohdalla on tärkeää erottaa toisistaan hyvältä näyttävä ja hyvä toiminta. Ensin mainittu vaikuttaa ulkoa katsottuna olevan OK, mutta yhteisön sisältä katsottuna se paljastuu puuhasteluksi. Liike-elämässä sellainen ei kauaa vetele, koska bluffi paljastuu viimeistään tuloksessa.

Kirkon kohdalla on hyvä muistaa, että nykyisen kaltainen rekisterijäsenyys aiheuttaa sen, että valtaosalle jäsenistä itse asiassa riittää näennäistoiminta. Se kun ei haasta mihinkään vaan pikemminkin tukee ”näin on hyvä” ja ”kaikki ovat yhtä hyviä” –mentaliteettia. Myös organisaatiotutkimus tukee käsitystä, jonka mukaan kansalalaisille riittää julkisyhteisöissä fasaadi eikä sen takana odotetakaan olevan ihmeellistä toimintaa.

Tuomiosunnuntaina meidät ja meidän kirkkomme palautetaan totuuden äärelle. Olemme totisesti tilivelvollisia, mutta emme niinkään kulttuurityöstä, omaisuuden hoidosta tai julkikuvan varjelemisesta vaan nälkäisten, janoisten, kodittomien, alastomien ja sairaiden muistamisesta. Mediaa tämä ei ehkä kiinnosta, mutta parempi niin. Kun oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee, täyttyy myöskin paaston ajatus salassa auttamisesta. Vaikka meidän tulee näin toimia yksilöinä, olisi kohtuullista, että kirkkona ja sen edustajina julkisuudessa muistaisimme pitää esillä kaikkein heikoimpien asiaa.

isä Rauno Pietarinen

Toinen suuren paaston valmistussunnuntai, Tuhlaajapojan sunnuntai oli 20.1. Isältä saamansa perinnön vieraalla maalla tuhlannut poika joutui elämään sikojen keskellä. Sitten hän päätti palata kotiin, missä isä otti hänet rakkaudella vastaan ja palautti pojalle kaikki laillisen perijän ulkoiset merkit. Isä joutui rauhoittelemaan toista veljeä, joka ärsyyntyi tuhlaajapojalle  järjestetyistä juhlista. Olihan hän itse elänyt kunnolla eikä kuitenkaan koskaan saanut sellaisia  juhlia.

Kertomus kuvaa Jumalasta kauas eksyneen ihmisen paluuta isän kotiin. Hyvä Jumala ottaa jokaisen palaavan vastaan. Mutta ensin kunkin on käytävä tuo sama kamppailu itsensä kanssa. Päätös palata on syvä hengellinen muutos, jonka jälkeen paluu on vain kulkemista. Tuosta paluusta on helpompi puhua kuin toteuttaa se. Se myös lykkääntyy helposti kun nykyiseen olotilaan on jo tottunut ja epätyydyttävyydestä huolimatta se on suhteellisen turvallisen oloinen. Eikä isän suhtautumistakaan voi etukäteen tietää, joten siellä voi odottaa mitä tahansa.

Vertaus paljastaa jotakin erityistä ihmisenä olemisesta. Suhteessa tulevaisuuteen meillä on kiusaus hahmotella mitä tahtoisimme olla tulevaisuudessa - ikäänkuin voisimme tietää tulevaisuudesta mitään. Koska me ja ympäristömme muuttuvat koko ajan, muuttuu tulevaisuutemmekin. Silloin meidän olisi muutettava myös päämääräämme koko ajan. Mutta jos lähdemme liikkeelle  siitä, mitä nyt olemme ja mihin suuntaan siitä lähtisimme, voimme muuttua ja kuitenkin olla koko ajan tiukasti kiinni nykyisyydessä. Tuossa muutoksessa meidän ja ympärillämme olevan kirkon tehtävä on tulla alati siksi, mitä alkujaan olemme: pyhiksi, isän kodin asukkaiksi. Laajemmin kysymys on siitä, että edes kirkolla ei voi olla pitkän tähtäimen kuvaa tulevaisuudestaan, mutta sillä voi olla kuva nykytilasta ja siitä, mitä halutaan olla tulevaisuudessa. Silloin tuo muuttuminen leimaa nykyisyyttä. Suuri paasto on meille yksilöinä ja koko kirkkona annettu muutoksen aika.

Jos lähtö lykkääntyy, voi elämä sikojen keskellä alkaa tuntua ”normaalilta”. Samalla  muisto isästä katoaa. Joidenkin mukaan nykyihmiselle on jo käynyt näin. En kuitenkaan usko tähän. Kirkon piirissä ei voida sysätä koko vastuuta sikopaimenille. Pikemminkin on kysyttävä itseltämme olemmeko pitäneet Isän kotia esillä niin, ettei se yhdeltäkään unohdu.

isä Rauno Pietarinen

Fariseuksen ja publikaanin sunnuntai on ensimmäinen suuren paaston valmistussunnuntaista. Rankalla kädellä tahtoo kirkkomme meitä ravistella, jotta osaisimme tulevina kevättalven viikkoina nöyrtyä ja lopulta viettää ylösnousemuksen suurta Pääsiäistä.

Vapahtajan vertaus publikaanista ja fariseuksesta (Luuk 18, 10-14) on tarkoitettu ”muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita” (Luuk 18,9). Tällainen vaara uhkaa meitä silloin, kun ympärillämme on vain kehuvia ja mielisteleviä ihmisiä. Uskonnollisissa piireissä on melkoinen vaara ottaa henkilökohtaisesti se suitsutus, joka johtuukin asemasta. Meillä on myös ulkoisia merkkejä, joilla julistamme olevamme Jumalan omia, pyhiä tai esimerkillisiä. Pahimmassa tapauksessa suhtaudumme maallikoihin ja toisuskoisiin alentuvasti. Kiitämmekö Jumalaa siitä, että emme ole niin kuin nuo muut, jotka eivät noudata monimutkaisia sääntöjämme samalla innolla kuin me? Tai maallikollakin saattaa rukouskirja kulua käsissä niin, että heikompaa jo huimaa. Entä kun muut eivät millään ymmärrä kuinka hyvä olo on kokoöisen vigilian jälkeen, ainakin jos kaikki katismat on otettu!

Dostojevskin suurinkvisiittori oli iäkäs askeetti, joka oli kilvoitellut koko ikänsä. Hän ymmärsi, tiesi ja myönsi Kristuksen olevan oikeassa, mutta piti parempana, että ihmiset eivät tunne Totuutta. Inkvisiittorin perustelut olivat pätevät eikä Vapahtaja ryhtynytkään väittelemään hänen kanssaan vaan suuteli vanhusta ja lähti pois. Ennen kuin alamme tuomita suurinkvisiittoria kannattaa huomata, että hän oli kuitenkin rehellinen Herran edessä. Siinä kun me uskottelemme itsellemme ja Jumalalle muka yrittävämme seurata totuutta, suurinkvisiittori toteaa rauhallisesti pitävänsä valhetta parempana kuin totuutta. Hän puhui totta valheestaan, me taas niin helposti valehtelemme totuudesta.

Suurinkvisiittorin näky oli järjen muovaama; niin looginen ja selkeä, että voisi luulla työryhmän sen laatineen. Hengellinen näkeminen on aina Jumalan antama lahja.

Suuri paasto vie meidät hiljaisille poluille, jotka poikkeavat valtateistä. Poluilla ei ole yhteiskunnan tarjoamia katuvaloja tai opasteita, ei myöskään joukkoliikennettä. Matkaa tehdään yksin tai pienissä ryhmissä ja jokainen päivä muuttaa kulkijaa. Nyt olemme tulleet temppeliin, ehkä marssineet eteen ja sitten palanneet oven pieleen. Tässä nyt ihmettelemme rintaamme lyöden ja publikaanin tavoin sanomme ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”.

Muutama päivä sitten (30.12.2007) Economist.com julkaisi kirjoituksen futurologian tulevaisuudesta. Koska meidänkin kirkkomme on keskellä vuoteen 2020 ulottuvaa PTS-prosessia, on ehkä hyvä kertoa, mitä tuossa artikkelissa sanottiin.

Perinteinen futurologia kukoisti 1960- ja 70-luvuilla, jolloin kaikki oli selvää. Yhteiskunta ja teknologia eivät luvanneet suuria muutoksia. Tärkeimmät keksinnöt oli tehty jo 1800-luvulla ja niiden vaikutukset tunnettiin. Omana aikanamme taas muutostekijät ovat sellaisia, joita 99% meistä ei ymmärrä: geenimuuntelu, nanoteknologia, ilmaston muutos, kulttuurien törmäykset ja loputtomasti kasvava laskentateho. Tulevaisuuden tutkijoilla ei enää ole suuressa yleisössä kaikupohjaa pohdinnoilleen.

Vuonna 1982 puhuttiin megatrendeistä (John Naisbitt), mutta nyt puhutaan mikrotrendeistä (Mark Penn), joilla viitataan pienten ryhmien erityistarpeisiin. Tällaisia voivat olla vasenkätiset ihmiset tai nuoret vegaanit. Yhteisöllisyys tai muut suuret asiat eivät enää nouse kansanjoukkojen vaan ehkä joidenkin ryhmien ykkösarvoiksi. Avainsana on niche (eko/lokero).

Tulevaisuutta pohdittaessa kehotetaan ajattelemaan pienesti ja lyhyellä tähtäimellä. Edelleen täytyy osata sanoa ettei tiedä, sillä koskaan ennen se ei ole kuulostanut niin fiksulta kuin nyt. Näin menettelivät Kioton sopimuksen allekirjoittaneet maat kun taas USA ja Australia katsoivat ymmärtävänsä ilmastonmuutosta riittävän hyvin ollakseen allekirjoittamatta. Rahamarkkinatkin alkoivat oppia nöyryyttä vasta vuoden 2007 paniikin jälkeen. Viimeinen ohje kuuluu ” puhu vähän ja kuuntele paljon”. Monien ulottuvilla on nyt se tieto, joka oli ennen vain harvoilla. Niinpä suurten joukkojen harhakuvat ovat muuttuneet suurten joukkojen viisaudeksi. Tulevien tapahtumien todennäköisyyksiä lasketaan nyt suurilta ihmisjoukoilta kerätyistä arvioista.

Eiköhän pidetä nämä mielessä myös oman kirkkomme tulevaisuutta pohtiessamme.

Isä Rauno Pietarinen