En esittele väitöskirjan sisältöä, koska hyviä yhteenvetoja löytyy valmiinakin: http://www.teologia.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=293&Itemid=59

Kirjasta jäi mieleeni asioita, jotka eivät ehkä ole tieteelliseltä kannalta keskeisiä, mutta kuitenkin itseäni sävähdyttäviä.

Ensinnäkin Venäjän kirkolla oli toisen maailmansodan jälkeen Stalinin antama tehtävä koota ortodoksiset paikalliskirkot Moskovan alaisuuteen erityisesti Vatikaanin vaikutuksen torjumiseksi. Tästä ajattelin, että Rooman pelko ei ollut aiheeton kun muistamme katolisen kirkon taustatyön Puolan ja lopulta koko itäblokin kommunistisen vallan romahduksessa.

Toiseksi on ymmärrettävää, että heti sodan jälkeen piispamme ja osa papeista omaksui alistuvan asenteen suhteessa Moskovan vaatimuksiin palata äitikirkon helmaan. Venäläisten kirkonmiesten ja suomalaisen tiedonvälityksen toistamat valheet kristittyjen hyvästä osasta Neuvostoliitossa näyttivät uppoavan moniin. Siirtolaisuudessa kouluilla liturgioita toimittaneita ja kirkkomme ulkoisista oloista vielä epätietoisia ortodokseja saattoivat kiehtoa kertomukset Neuvostoliiton suurista kirkoista ja kauniista jumalanpalveluksista. Juha Pohjonen on kirjassaan ”Maanpetturin tie” (2000) kuvannut kuinka jotkut Neuvostoliitossa vierailleet ikään kuin romahtivat sisäisesti maan valtavat mittasuhteet nähdessään. Heistä tuli neuvostojärjestelmän ihailijoita ilman aktiivista värväystäkin. Kirkkomme piirissä saattoi tapahtua vastaavaa.

Kolmanneksi kiinnitin huomiota kirkossamme olleisiin ”säröihin”, millä tarkoitan Venäjän kirkkoon kallellaan olleita miesluostareita ja muita piirejä, joille ainakin ajanlaskusta oli tullut pakkomielle. Poikkeustilanteessa hajaannus voi alkaa tuollaisista fraktioista, ainakin jos ei nähdä toisen puolen todellisia motiiveja.

Vielä itselleni jäi kuva, että monet kirkkomme jäsenet ahdistuivat kun kirkollinen yhteys Moskovan kanssa katkesi. Puhtaasti poliittisessa pelissä käytettiin hyväksi hengellistä syyllistämistä. Sama vaara on olemassa edelleen kirkon kaikilla tasoilla.

Mitä tästä kaikesta on ajateltava nyt kun Venäjän kirkko on jälleen voimansa tunnossa? Presidentti Putin sanoi viime helmikuussa, että Venäjän perinteiset uskonnot (=ortodoksinen kirkko) ovat verrattavissa maan ydinasekilpeen, koska molemmat vahvistavat Venäjää ja suojaavat sitä sisäisiltä ja ulkoisilta uhilta (TIME 17.5.2007). Putin on myös vuodesta 2004 toiminut taustalla, jotta Venäjän kirkon ja nk. pakolaiskirkon (ROCOR) yhdistyminen toteutuisi, kuten tapahtuikin kuluneena syksynä. Pakolaiskirkolle luvattiin, että sen sisäinen itsehallinto USA:ssa säilyy, mutta asiantuntija-arviona on esitetty, että itsenäisyyttä heille jää saman verran kuin kansandemokratioille neuvostoblokissa (TIME 17.5.2007).

Uuden Venäjän mahtavat katedraalit tekevät jälleen vaikutuksen moniin ortodokseihin, joista osa on lukenut Samuel Huntingtonin ”Kulttuurien kamppailun” (1993, 1996). Siinä esitetään maailman jakaantuvan kahdeksaan ydinsivilisaatioon, joista yksi olisi Moskovan johtama ortodoksinen sivilisaatio.

Kirkkomme autonomisen aseman haastaminen, luostarien irtaimiston kyseleminen Venäjälle, uusien venäläisten seurakuntien perustamissuunnitelmat, Venäjälle menneet pyynnöt ”oikeiden jumalanpalvelusten” järjestämiseksi Suomessa ja puheet venäläisen piispan sijoittamisesta Suomeen ovat kaikki lähihistoriaamme – eivät suinkaan vain 50 vuoden takaista. Osa on jään kokeilua kepillä. Historiallisten linjojen hahmottaminen ja myös poliittisten vaikuttimien näkeminen ovat jatkossakin edellytyksenä kirkkomme monipuolisten kansainvälisten suhteiden hoidolle. Valikoiva tiedottaminen voi olla joissakin tilanteissa perusteltua, mutta siitä voi tulla myös osa vallan käyttöä, kuten Riikosen tutkimus osoittaa.

Juha Riikonen on tehnyt akateemisesti vahvaa työtä ja samalla kirkollemme suuren palvelukseen tutkiessaan historiamme tärkeää vaihetta. Hieman jäi vaivaamaan kysymys valtiovallan osuudesta. Tutkimus vierittää siltä osin vastuun yksittäisille ministereille ja virkamiehille antaen ymmärtää, että virallinen Suomi pysyi kiistan ulkopuolella. Lisäselvitystä jäin kaipaamaan nootittamattomaan toteamukseen sivulla 262: ”Opetusministeriön suhtautuminen noudatteli kesällä 1946 hallituksen iltakoulussa tehtyä periaatepäätöstä, jossa kirkkojen yhdistymistä tuettiin.”

Isä Rauno Pietarinen