Isä Raunon blogi

Lapsena en käynyt Huhuksessa usein, mutta luokallamme oli useampikin huhuslainen. Oikeastihan he olivat rajan taa jääneen Liusvaaran asukkaiden jälkeläisiä. Liusvaaralaiset oli asutettu Ilomantsin Pogostalta luoteeseen sijaitsevaan Huhukseen, 35 kilomterin päähän. Oma tsasouna rakennettiin 1950-luvulta, ensin mm. ONL:n aloitteesta ja lopulta valtion jälleenrakennusvaroilla.

Parikymmentä vuotta sitten aloin Ilomantsin pappina käydä Huhuksessa toimittamassa palveluksia. Rukoushuoneessa ei ollut sähköjä. Sodanjälkeistä katoavaa perinnettä edusti kolme asiaa: kaikki tekstiilit keltaista Tikkurilan silkkiä, tuohuksina sittemmin ”lakkautettua” ohutta tuohusta ja suitsutuspihkana hajuusteetonta peruspihkaa, jota enää aniharvoin tapaa. Karjalasta evakuoidut ikonit sahausjälkineen ja luodinreikineen muistuttivat myös sodasta.

Huhuksen/Liusvaaran ortodoksien hurskauselämässä on kauan ollut vanhauskoinen taustavire. Megrin ja Pahkalammen luostarit vaikuttivat Ilomantsin itäkyliin vielä 1800-luvulla taatusti virallista seurakuntaa voimallisemmin. Akuliinan, Irinan ja muiden Martiskaisten tarinoista oli poimittavissa palasia, jotka kertoivat erämaiden syvästä hengellisyydestä.

Törmäsin samoihin itäkyliin lukiessani joululahjaksi saamani rajakenraali Erkki Raappanan elämänkerran. Tuo Rukajärven korpisoturien päällikkö ja Ilomantsin ratkaisevien torjuntataistelujen mottimestari piti ennen sotia yhtenä lähimpänä ystävänään vuottoniemeläistä suurmetsästäjää Feodor Maksimaista. Tämä taas oli kirjan mukaan saanut oppinsa Megrin ja Pahkalammin munkeilta. Kirjan luettuani jäin miettimään Raappanaan liittyviä ristiriitaisuuksia. Hänellä oli puutteellinen koulutus noinkin vaativiin tehtäviin ja usein hän epäröi ratkaisuja tehdessään. Kun hänet sitten määrättiin hyvin nopeasti johtamaan Ilomantsin taisteluja loppukesällä 1944 hän itse sanoo taistelun perusrakenteen selvinneen hänelle ”aivan kuin salamana” lentokoneessa matkalla Ilomantsiin. Raappana puhuu Korkeimman johdatuksesta ja vähättelee omaa ansiotaan.

Uskon Raappanan saaneen Maksimaiselta opetusta nöyryydestä luonnossa (mm. karhusta oli sanottava ”hän”). Vanhauskoisilta on myös voinut periytyä varsin nykyaikainen ajatus ajan hidastamisesta, jolloin jopa omat joukot voivat toimia keskenään eri tahdissa. Näin vastustaja sekoaa. Samat ajatukset löytyvät yli 1000 vuoden takaa kiinalaisesta sodankäynnistä Sunzilta, jonka kirjan ranskankielistä käännöstä useampi suomalainen kenraali kuljetti mukanaan koko sodan ajan. On mahdollista, että Raappanan apuna Ilomantsin torjuntavoitossa olivat Maksimaiselta opitut erätaidot ja nöyryys.

isä Rauno Pietarinen

Partanen Jukka, Pohjonen Juha, Tuunainen Pasi: E.J. Raappana. Rajan ja sodan kenraali. Otava 2007, 462 s.

En esittele väitöskirjan sisältöä, koska hyviä yhteenvetoja löytyy valmiinakin: http://www.teologia.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=293&Itemid=59

Kirjasta jäi mieleeni asioita, jotka eivät ehkä ole tieteelliseltä kannalta keskeisiä, mutta kuitenkin itseäni sävähdyttäviä.

Ensinnäkin Venäjän kirkolla oli toisen maailmansodan jälkeen Stalinin antama tehtävä koota ortodoksiset paikalliskirkot Moskovan alaisuuteen erityisesti Vatikaanin vaikutuksen torjumiseksi. Tästä ajattelin, että Rooman pelko ei ollut aiheeton kun muistamme katolisen kirkon taustatyön Puolan ja lopulta koko itäblokin kommunistisen vallan romahduksessa.

Toiseksi on ymmärrettävää, että heti sodan jälkeen piispamme ja osa papeista omaksui alistuvan asenteen suhteessa Moskovan vaatimuksiin palata äitikirkon helmaan. Venäläisten kirkonmiesten ja suomalaisen tiedonvälityksen toistamat valheet kristittyjen hyvästä osasta Neuvostoliitossa näyttivät uppoavan moniin. Siirtolaisuudessa kouluilla liturgioita toimittaneita ja kirkkomme ulkoisista oloista vielä epätietoisia ortodokseja saattoivat kiehtoa kertomukset Neuvostoliiton suurista kirkoista ja kauniista jumalanpalveluksista. Juha Pohjonen on kirjassaan ”Maanpetturin tie” (2000) kuvannut kuinka jotkut Neuvostoliitossa vierailleet ikään kuin romahtivat sisäisesti maan valtavat mittasuhteet nähdessään. Heistä tuli neuvostojärjestelmän ihailijoita ilman aktiivista värväystäkin. Kirkkomme piirissä saattoi tapahtua vastaavaa.

Kolmanneksi kiinnitin huomiota kirkossamme olleisiin ”säröihin”, millä tarkoitan Venäjän kirkkoon kallellaan olleita miesluostareita ja muita piirejä, joille ainakin ajanlaskusta oli tullut pakkomielle. Poikkeustilanteessa hajaannus voi alkaa tuollaisista fraktioista, ainakin jos ei nähdä toisen puolen todellisia motiiveja.

Vielä itselleni jäi kuva, että monet kirkkomme jäsenet ahdistuivat kun kirkollinen yhteys Moskovan kanssa katkesi. Puhtaasti poliittisessa pelissä käytettiin hyväksi hengellistä syyllistämistä. Sama vaara on olemassa edelleen kirkon kaikilla tasoilla.

Mitä tästä kaikesta on ajateltava nyt kun Venäjän kirkko on jälleen voimansa tunnossa? Presidentti Putin sanoi viime helmikuussa, että Venäjän perinteiset uskonnot (=ortodoksinen kirkko) ovat verrattavissa maan ydinasekilpeen, koska molemmat vahvistavat Venäjää ja suojaavat sitä sisäisiltä ja ulkoisilta uhilta (TIME 17.5.2007). Putin on myös vuodesta 2004 toiminut taustalla, jotta Venäjän kirkon ja nk. pakolaiskirkon (ROCOR) yhdistyminen toteutuisi, kuten tapahtuikin kuluneena syksynä. Pakolaiskirkolle luvattiin, että sen sisäinen itsehallinto USA:ssa säilyy, mutta asiantuntija-arviona on esitetty, että itsenäisyyttä heille jää saman verran kuin kansandemokratioille neuvostoblokissa (TIME 17.5.2007).

Uuden Venäjän mahtavat katedraalit tekevät jälleen vaikutuksen moniin ortodokseihin, joista osa on lukenut Samuel Huntingtonin ”Kulttuurien kamppailun” (1993, 1996). Siinä esitetään maailman jakaantuvan kahdeksaan ydinsivilisaatioon, joista yksi olisi Moskovan johtama ortodoksinen sivilisaatio.

Kirkkomme autonomisen aseman haastaminen, luostarien irtaimiston kyseleminen Venäjälle, uusien venäläisten seurakuntien perustamissuunnitelmat, Venäjälle menneet pyynnöt ”oikeiden jumalanpalvelusten” järjestämiseksi Suomessa ja puheet venäläisen piispan sijoittamisesta Suomeen ovat kaikki lähihistoriaamme – eivät suinkaan vain 50 vuoden takaista. Osa on jään kokeilua kepillä. Historiallisten linjojen hahmottaminen ja myös poliittisten vaikuttimien näkeminen ovat jatkossakin edellytyksenä kirkkomme monipuolisten kansainvälisten suhteiden hoidolle. Valikoiva tiedottaminen voi olla joissakin tilanteissa perusteltua, mutta siitä voi tulla myös osa vallan käyttöä, kuten Riikosen tutkimus osoittaa.

Juha Riikonen on tehnyt akateemisesti vahvaa työtä ja samalla kirkollemme suuren palvelukseen tutkiessaan historiamme tärkeää vaihetta. Hieman jäi vaivaamaan kysymys valtiovallan osuudesta. Tutkimus vierittää siltä osin vastuun yksittäisille ministereille ja virkamiehille antaen ymmärtää, että virallinen Suomi pysyi kiistan ulkopuolella. Lisäselvitystä jäin kaipaamaan nootittamattomaan toteamukseen sivulla 262: ”Opetusministeriön suhtautuminen noudatteli kesällä 1946 hallituksen iltakoulussa tehtyä periaatepäätöstä, jossa kirkkojen yhdistymistä tuettiin.”

Isä Rauno Pietarinen

Joillekin ortodokseille jumalanpalveluksen oikeellisuuden mitaksi on tullut sen pituus. Edelleen on alettu ajatella, että Suomen kirkossa toimitettavat palvelukset eivät olisi yhtä oikeita kuin jossakin toisessa maassa toimitettavat palvelukset. Perusteluna on esitetty, julkisestikin, että Suomessa palveluksia lyhennetään liikaa.

Tässä on ilmeinen väärinkäsitys. “Ohjeen mukaan” toimittamisessa on ensin kysyttävä mistä ohjeesta puhutaan. Aivan niin, typikonista, nimenomaan venäläisestä typikonista. Siitä kirjasta, joka määrää mm. joulupaaston aikana luettavaksi Efraim Syyrialaisen paastorukoukset ja toimitettavaksi muutenkin palvelukset kuten suuressa paastossa. Näin ei kuitenkaan tehdä, ei myöskään muissa maissa.

No sitten se vigilia; siinähän me suomalaiset muka lyhennämme aivan hervottomasti ja epäortodoksisesti. Olen seurannut vigilioita toisen ja kolmannenkin maan seurakunnissa. Kyllä, ne kestävät 2-3 tuntia, mutta eivät sen takia, että siellä otettaisiin kaikki tekstit vaan siksi, että siellä luetaan ja lauletaan niin hitaasti. Nyt voi kysyäkin, onko palveluksen pituudella sellainen itseisarvo, että sisällöstä riippumatta se riittää tekemään vigiliasta “oikean” ? Liturgisen teologian kannalta ei ole vaikea perustella miksi runsaan tunnin pituinen vigilia voi olla jopa “oikeampi” palvelus kuin kaksinkertaiseen pituuteen venytetty jumalallinen teatteriesitys. Ilman mahtipontisuutta toimitettu ja perustellusti lyhennetty vigilia on aivan hyvä palvelus. Ja aivan oikea.

isä Rauno

Jos haluat lukea aikaisempia blogikirjoituksiani, se onnistuu entisessä blogi-osoitteessani:

http://www.theol.net/

isä Rauno