Isä Raunon blogi

Herran rukouksen tutun lauseen voisi vapaasti tulkita pyynnöksi, ettei joutuisi kiusatuksi koulussa, työpaikalla tai seurakunnassa. Samaan osoittaa jatko: ”vaan päästä meidät pahasta”.

Kiusaaminen kirkon piirissä on vaiettu asia, vaikka sitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Asia on niin vakava, että mm. hiippakuntaneuvostojen ja kirkon työntekijöiden muiden tapaamisten asialistalle tulisikin sisällyttää kiusaamisen tunnistamisen opettelua.

Lastenpsykiatri ja tutkimusprofessori Tytti Solantaus esittelee hyvässä lehtikirjoituksessaan (HS 4.10.2008, Mielipide) kiusaamisen salattuja muotoja. Kirjoitus koskee kouluja, mutta Solantaus toteaa ongelmien olevan samoja kaiken ikäisten keskuudessa.

”Oppilas kertoo kiusaamisesta. Opettajat seuraavat tilannetta, eivät näe mitään ja toteavat, ettei ole tarvetta toimenpiteisiin.”  Näkyvien kiusaamisen muotojen lisäksi on nimittäin salatumpaa kiusaamista, mikä tapahtuu osana yhteisöä. Silloin halutaan kertoa yhdelle jäsenelle, ettei tämä kuulu joukkoon. Omassa yhteisössä hyljeksityksi tuleminen on Solantauksen mukaan yksi vaikeimmista psyykkisistä ja sosiaalisista kokemuksista.

Savustaminen tapahtuu hienovaraisesti: kiusatulle ei puhuta, hänet keskeytetään ja suljetaan toistuvasti ulkopuolelle. Yksi haavoittavimpia muotoja on selän takana puhuminen. Solantaus kirjoittakin: ”panettelun avulla muodostetaan henkilöstä niin yksiselitteinen kuva, että uusikin tulokas tietää heti, miten toimia”.  Näin koko yhteisö kiedotaan kiusaamiseen ja myös ulkopuolelta tuleva päätyy muitta mutkitta olettamaan, että kiusattu on todella paha.   Masennus, paniikkihäiriöt tai päihdeongelmat uhkaavat kiusattua.  Myös kiusaajien ja sivusta passiivisina seuraavien tilanne pahenee. Solantaus peräänkuuluttaa opettajille ja oppilaille tietoa kiusaamisen salatuista muodoista ja kykyä tunnistaa niitä. Perustiedot ryhmädynamiikasta olisivat myös tarpeen.

Kirkon piirissä on useita kiusaamista edistäviä tekijöitä. Hierarkkisuus, pappien hengellisen ja hallinnollisen roolin toisiinsa kietoutuminen, tarve pitää julkisivu puhtaana, sellaisten asioiden siirtäminen käsittelyyn rippi-isän kanssa, jotka eivät sinne kuulu, pienille ryhmille helposti kehittyvä kaikkivoipaisuuden tuntu,  jne. Kiusaaminen voi jäytää kirkon koko elämää monin tavoin. Sitä vaan ei pitäisi sallia kuten ei muutakaan syrjintää. Kiusaaminen elää varjoissa, koska sille ei ole yhtä ilmeistä syytä. Silti se on olemassa oleva vääryys, joka tulee yhteistuumin kitkeä pois. Muussa tapauksessa kiusaaminen kitkee kirkosta kaiken hyvän pois.

Isä Rauno Pietarinen

Osallistuin syyskuussa Ranskan Lyonissa Euroopan Kirkkojen Konferenssin (CEC/KEK) tulevaisuutta pohtivaan tapahtumaan. Kolmen päivän aikana n. 80 CEC:n jäsenkirkkojen ja ekumeenisten järjestöjen edustajaa pohti ekumenian ja Euroopan näkymiä 20 vuoden päähän tulevaisuuteen. Tarkoituksena oli antaa suuntaviivoja vuoden päästä kokoontuvalle CEC:n yleiskokoukselle. Hyviä ajatuksia oli paljon, mutta ne eivät välttämättä vastanneet ortodoksien näkemyksiä. Osa ortodokseista totesikin käytäväkeskusteluissa, että varsinainen vääntö tapahtuu yleiskokouksessa, ei suuntaa-antavassa tulevaisuusseminaarissa. Huomionarvoista oli, että tuore Georgian kriisi ei tuntunut vaikuttavan lainkaan tulevaisuuden hahmottamiseen. Eurooppa voi kuitenkin jo muutaman vuoden kuluttua olla varsin erilainen kuin nyt. Kansallisten etujen ajaminen tulee voimistuessaan heijastumaan myös kirkkojen väliseen kanssakäymiseen. Vanhoihin asemiin käpertyminen voi toisaalta helpottaa ortodoksien identiteetin varjelua mm. tärkeissä moraalikysymyksissä, mutta samalla se toimii tse ekumenian perustehtävää vastaan.

Samalla matkalla vietin viikonlopun Pariisissa. Oman patriarkaattimme venäläinen hiippakunta ja sen arkkipiispa Gabriel tarjosivat lämpimän vastaanoton. Palvelukset p. Aleksanteri Nevskin katedraalissa olivat kauniita ja tunnelma oli kotoinen. Katedraalin alakerrassa toimivassa ranskankielisessä seurakunnassa  pappina oli isä Alexis Struve, joka toimi 1980-luvulla Syndemoksen presidenttinä. Hänen toimittamassaan liturgiassa nk. salaiset rukoukset luettiin ääneen ja palvelus seurasi muutoinkin suomalaisille tuttua, liturgisesti valistunutta linjaa.

Vierailu p. Sergein Teologisessa Instituutissa oli mielenkiintoinen. Viime vuosisadan suurten teologien tyyssijana tunnettu Instituutti tarjoaa nykyisellään kolmen vuoden teologian perusopinnot (heillä ”lisensiaatti”, mutta vastaa meillä alempaa, kandidaatin tutkintoa), joita voi kahden vuoden opinnoilla täydentää maisteri-tasoisiksi. Siitä on mahdollisuus jatkaa vielä kolmen vuoden opinnoilla tohtorin tutkintoon. Opiskelijat tulevat monista eri maista. Instituutin talous vaikutti olevan tiukalla ja rakennuksetkin näyttivät kaipaavan remonttia.

Ranskalainen ortodoksia vaikutti pikaisesti tarkasteltuna elinvoimaiselta. On hyvä, että omasta Valamon luostaristamme on parhaillaan opiskelija p. Sergein Instituutissa ja aiemminkin siellä on muutama henkilö opiskellut, Yhteydet eurooppalaiseen ortodoksiaan ovat meille tärkeitä, koska olosuhteet Ranskassa muistuttavat enemmän omiamme kuin esim. Kreikan, Romanian tai Venäjän olosuhteet. 

isä Rauno Pietarinen 

Oman ekumeenisen patriarkaattimme pohjoinen ulottuvuus voidaan ymmärtää Suomea tarkoittavana ja eteläinen Kreetaa. Näin ainakin eurooppalaisessa yhteydessä. Patriarkka Bartolomeoksen suuresti rakastamat Suomi ja Kreeta ovat kohdanneet syyskuun alussa omassa kirkossamme, kun kreetalaisen Hrysopigin luostarin kolme nunnaa igumenia Theoksenin kanssa ovat vierailleet Suomessa.

Hrysopigin  nunnaluostari Haniassa on Jumalan ihme. Kohta Hanian piispaksi tultuaan 1970-luvun puolivälissä metropoliitta Irineos antoi kolmelle nunnalle entisen munkkiluostarin, joka oli ollut autiona toisesta maailmasodasta lähtien. Yksi kolmesta, sisar Theosemni johti luostaria vuoteen 2000 saakka, jolloin hän kuoli. Nykyinen igumenia Theokseni ja myös Suomessa ollut sisar Thearesti ovat perustajanunnia.Luostarin hengellisenä isänä toimii edelleen piispa Irineos, joka on nyt koko Kreetan esipaimen. Hengellisenä tukena oli myös ohjaajavanhus Porfirios (+1991), joka kauan sitten kehotti nunnia hankkimaan lisämaata uudelle luostarille kaupungin ulkopuolelta vuorilta. Tuolloin sisaria oli kahdeksan, ja he ihmettelivät ohjetta. Uusi luostari rakennettiin ja otettiin käyttöön vuosi sitten. Sisaria on nyt 40 ja isä Porfirioksen ohje osoittautui oikeaksi.

Igumenia Theokseni kertoi luostarista seurakuntaillassa Joensuussa ja erikseen seminaarin opiskelijoille seminaarin kirkossa, molempien omien luostariemme johtajille, Lintulassa myös koko sisaristolle, sävelhartauden yleisölle Ilomantsissa ja ehtoopalvelukseen kokoontuneille Tapiolassa. Hrysopigi on luomuviljelyksen uranuurtaja Kreikassa. Yli 20 vuoden ajan nunnat ovat paitsi luomuviljelleet hedelmiä ja oliiveja, myös opettaneet koululaisille ja opiskelijoille luonnon kunnioittamista ja ympäristötietoisuutta. Luostarin ikonimaalaamo ja kirkkotekstiiliompelimo ovat kansainvälisesti tunnettuja ja tunnustettuja. Luostari myös julkaisee hengellistä kirjallisuutta, erityisesti isä Porfiriokseen liittyvää.

Kreetalaisten nunnien pyhiinvaellus Suomessa tapahtui arkkipiispa Leon kutsusta.  Joka vuosi suuri joukko sekä ortodoksi-pyhiinvaeltajia että muun uskoisia suomalaisia matkailijoita vierailee luostarissa. Kaikki otetaan rakkaudella vastaan. Igumenian mielestä meidän tulee kohdata kaikki ihmiset, joita Jumala luoksemme lähettää. Igumenia onkin Haniassa ja koko Kreetalla erittäin kunnioitettu  ja pidetty henkilö, jolta monet ihmiset ovat saaneet viisaita neuvoja ja lohdutusta elämäänsä. Luostaria johtaessaan hänen periaatteensa on tavata jokainen sisar päivittäin – tai ainakin puhua puhelimella, jos sisar sattuu olemaan kuuliaisuustehtävänsä takia luostarin ulkopuolella. Näiden enkelielämään vihittyjen naisten vierailu maassamme oli suuri ilo ja siunaus kaikille, joilla oli mahdollisuus tavata heidät.

Isä Rauno Pietarinen

Ortodoksisen teologian keskeinen huomio on, että maailma on Jumala-keskeinen. Luoja on kaiken keskipiste ja mitta. Ihminen taas on luotu Jumalan kuvaksi ja Hänen kaltaisuuttaan varten. Siksi on ymmärrettävää, mutta ei hyväksyttävää, että ihmisellä on kiusaus asettua Jumalan asemaan. Tämä ei tarkoita joitakin hirmuhallitsijoita vaan meidän kaikkien käsitystä elämästä. On niin helppoa tehdä ihmisestä kaiken mitta.

Meille pohjoismaisille ortodokseille tuo kiusaus on erityisen suuri. Yhteiskuntamme toimivat hyvin ja kansalaisilla on vapaus toteuttaa itseään kaikin mahdollisin keinoin. Hyvä niin. Mutta oman kirkkomme opetus Jumala-keskeisyydestä on kirkon perustehtävän kannalta välttämätön. Ekumeenisessa kanssakäymisessä ortodoksit ovat saaneet arvokkaita vaikutteita, mutta samalla joutuneet pohtimaan onko perusasetelma sopusoinnussa sen kanssa, mitä oma perinteemme edellyttää. Meillä on myös jopa aktiiviseen ateismiin ulottuvat suuret mediat, jotka päivästä toiseen julistavat hyväksi kaiken sen, mikä ihmistä itseään viehättää. Jos se niille suodaan vapaamielisyyden nimissä,  toimeliasta uskonnonvastaisuutta ei kuitenkaan pitäisi suoda.

Jumalanpalveluselämämme pitää yllä Jumala-keskeisyyttä, mutta jää jo käytännön syistä varsin ohueksi suurelle osalle kirkkomme jäseniä. Kirkon hengelliseen perinteeseen liittyvä opetus taas saattaa olla moneen kertaan toistettua, jo tyhjäksi käynyttä fraseologiaa. Kun tilausta on, on esiin noussut sekä kreikkalaista että venäläistä luostarihengellisyyttä, jotka molemmat pahimmillaan jäävät irrallisiksi saarekkeiksi keskellä suomalaista elämää. Niillä kun ei aina ole ollut lähtömaassakaan ulottuvuutta paikalliseen kulttuuriin.

Puuttuuko meiltä elävä ja luova teologinen pohdinta? Teologian kuuluisi olla ensin Jumalaa pohtivaa mystistä ponnistelua. Nyt tuntuu kuin sen tilalle olisi tullut ihmistä pohdiskelevaa yhteiskunnallista ääneen ajattelua, missä Jumalalle on varattu oma pieni siivunsa. Eikö ortodoksien kuuluisikin ikonografian tavoin säilyttää kiintopiste Jumalassa, olimmepa ekumeenisessa kanssakäymisessä tai suomalaisen kulttuurin keskellä. Me tarvitsemme elävää jumalanpalvelusperinnettä ja luovaa, traditiolle uskollista Jumala-keskeistä teologiaa, joka kykenee vuorovaikutukseen paikallisen kulttuurin kanssa.

Isä Rauno Pietarinen

 Olin Iljan päivänä (20.7.) Raumalla Ilomantsin ortodoksisen kuoron kanssa. Kyseinen kuoro on 1950-luvulla perustettu ry, joka on viime vuodet toiminut  eri puolilla maata esiintyvänä sisälähetyskuorona. Se ei siis nykyisellään ole seurakuntakuoro ja laulajatkin ovat eri puolilta maata. Rekisteröidyt yhdistykset voivat tällä tavoin muokata toimintalinjaansa  omien sääntöjensä puitteissa.

Ilomantsin ortodoksinen kuoro lauloi viime vuonna Savonlinnassa ja Kuivajärven praasniekassa. Tänä vuonna ohjelmassa on ollut Mikkelin viikonloppu, nyt Rauma ja syksyllä vielä sävelhartaus Ilomantsin p. Elian kirkossa. Matkansa kuoro kustantaa itse ja vastaanottava taho on yleensä tarjonnut majoituksen ja ruoan.  Raumalla hyvänä isäntänä toimi paikallinen ortodoksisuuden monitoimimies ja ikonimaalari Antti Narmala, jonka kotona saimme majoittua.

Rauman viikonloppuna kuoro piti sävelhartauden, lauloi vigilian ja liturgian sekä esitti joitakin kappaleita liturgian jälkeisen kirkkomusiikkiamme esittelevän luennon yhteydessä. Todellista sisälähetystyötä siis. Mutta niin tekevät raumalaisetkin. Rauman tiistaiseura on esimerkillisellä tavalla avautunut ympäristöönsä. Vanhan puu-Rauman keskellä sijaitseva rukoushuone on raumalaisten ortodoksien keskus, jonne tiistaiseura on onnistunut saamaan monia uusia ortodokseja.  Hienoa!

Yksi kipinä toiminnan avoimuudelle tuli aikoinaan silloisen Helsingin metropoliitta Leon puheesta Rauman rukoushuoneen 40-vuotisjuhlassa. Esipaimen oli todennut uuden ajan koittaneen ja nyt tarvittavan ulospäin suuntautuvaa toimintaa. Piispan sanat muuttuivat Rauman tiistaiseurassa teoiksi ja tulokset ovat vaikuttavia. Turun seurakuntaa voi onnitella pitsikaupungin aktiivisesta ryhmästä.

Ilomantsin ortodoksiselle kuorolle Rauman tiistaiseuran toimintaan tutustuminen antoi uskoa ja toivoa. Raumalaiset taas kertoivat saaneensa vierailusta hengellistä virkistystä. Kaiken ytimenä olivat tietenkin jumalanpalvelukset. Tämä on kirkkomme piirissä toimivien yhdistysten luonnollisin toimintatapa.

Isä Rauno Pietarinen