Isä Raunon blogi

Paaston puolivälissä kirkko näyttää meille Ristin, tuon voitonmerkin, joka siintää paastokilvoituksen lopussa. Tässä vaiheessa voi sanoa, että pyhä pääsiäinen näkyy jo!

Ristin tärkein sanoma liittyy aina voittoon, valoon ja ylösnousemukseen. Tämän ymmärrämme varmaan hyvin silloin, kun puhutaan Kristuksen kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Yhtälailla risti liittyy kuitenkin myös meidän omassa elämässämme  kohtaamiin vaivoihin, vastoinkäymisiin ja kärsimyksiin.

Kärsimys korostuu helposti liikaa ristin kantamisesta puhuttaessa. Silloin unohtuu se, mikä on ensin; se, mistä kaikki lähtee liikkeelle: elämästä Kristuksessa. Tähän elämään kuuluu oman itsensä ja kutsumuksensa löytäminen. Ihminen huokaa kiitollisuudesta tullessaan kotiin – tai ainakin löytäessään kotiin johtavan polun. Siihen elämään kuuluu osallisuus elämää suuremmasta rakkaudesta. Se on myös merkityksen löytämistä koko luomakunnalle, joka on paratiisin ikoni. Siinä elämässä korkein kutsumus on kiittäminen, eukaristian kantaminen kaiken puolesta.

Tämän löydetyn valkeuden mukana tulee pyrkimys välttää pimeyttä. Siihenhän paasto kutsuu meitä: panemaan pois ne pimeyden teot, jotka aiheuttavat meille kärsimyksiä. Niistä  luopumisen koemme usein ”kärsimyksenä”.

Osa ”kärsimystä” on se,

-       että toistuvasti lyömme päätämme petäjään

-       että pyrimme sinne, mihin ihmisinä emme kuulu

-       että etsimme sitä, mikä ei oikeasti ole meidän omaamme

-       että laulamme lauluja, jotka eivät ole meidän

-       elämme elämää, joka ei ole elävää

-       että kuljemme teitä, jotka vievät harhaan

-       että ihailemme ihmisiä, jotka eivät ole ihailtavia.

Kristuksessa ja Hänen ristissään taas opimme

-       löytämään sen, mikä on jo omamme

-       laulamaan luodun ylistyslaulua Luojalleen

-       elämään elävää elämää

-       kulkemaan Jumalan valtakunnan tietä

-       ihailemaan ihmisiä, jotka ovat Jumalassa löytäneet pyhyyden, tien ja elämän

Ne vaivat, joita kotipolulle palaamisesta aiheutuvien lisäksi kohtaamme, ovat kuin majatalon puutteita. Mitäs noista, kun kohta päästään kotiin!

 Vaikka kärsimyksillä ja tuskalla hekumoiva risti saattaa olla myyvempi kuin ylösnousemusta säteilevä voitonmerkki, on meidän kuitenkin pyrittävä näkemään ristin kokonaisuus. Jumalanpalvelustekstien personifioima risti (”Sinä, oi kunnioitettava risti…”) on Kristuksen kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen yhdistelmä. Ilo, valo ja kunnia voittavat kärsimyksen, häpeän ja murheen. Risti ei hävitä murhetta, mutta kirkastaa sen ja kohottaa aivan uudelle tasolle. Se ei hävitä murhetta siitä, että lottovoitto ei osunut kohdalle tai että naapurilla on taas parempi auto kuin minulla. Se ei auta ahdistukseen, joka kasvaa rahan ja kunnian tavoittelusta eikä myöskään anna iankaikkista autuutta päättymättömän henkivakuutuksen muodossa. Mutta sisäistä vapautta halajavat, totuutta ja rakkautta kunnioittavat löytävät siitä majakan, voiton merkin, ilon aiheen ja rakkauden mitan.

Olemme seuranneet ihmisen matkaa kohti eheyttä Kristuksessa ja löytäneet koko Kristuksen kirkosta. Kristuksen ruumiina kaikki kirkossa on Kristuksen omaa. Tällä kertaa tarkastelemme pyhiä ihmisiä ja heidän suhdettaan kirkkoon.

 Kristuksen teot ovat apostolien tekoja, joista taas tulee pyhien ihmisten tekoja. Tämä on kirkon elämän peruslinjaus. Kristuksen ruumiin jäsenet elävät yhteydessä Vapahtajaan ja tekevät Hänen tekojaan. Tuo pyhän elämän tai niiden joukon muodostama kokonaisuus on ehyt, mutta sitä ei voida kuitenkaan tarkkaan määritellä. Kuten jo aiemmin on todettu, kirkko ei ole koskaan määritellyt itseään. On vaikeaa sanoa, mihin kirkko ulottuu, mutta joissakin tapauksissa on mahdollista sanoa mihin se ei ulotu. Ekumeenisten kirkolliskokousten määritelmät ovat jonkinlainen selkäranka kirkon kokonaisuudelle. Niin myös Traditio, joskin sen määrittelemiseen liittyy vaikeuksia. Yksi tapa katsoa kirkkoa on pyhät ihmiset.

 Pyhien elämät hahmottelevat meille uskon käytännön sovellutuksia. Jokainen pyhä on jättänyt meille elämänkertansa opetukseksi. Vaikka pyhien joukossa on myös niitä, jotka on luettu sinne vaikkapa poliittisista syistä, on pyhyys silti tuon joukon merkittävin kantava voima. Pyhä on elänyt Kristuksessa ja Kristuksen elämää maan päällä. Hän on tehnyt ”vain sen, minkä oli velvollinen tekemään” – siis elänyt yhteydessä Jumalaan. Juuri tähän yhteyteen meidät kaikki on alkujaan tarkoitettukin.

 Pyhiin liittyvät heiltä pyydettävät esirukoukset. Heidän esirukouksensa verrattuna meidän toistemme puolesta kantamiin esirukouksiin ovat enemmän Jumalan valtakunnan mukaisia. Me pyydämme jollekin terveyttä, toiselle menestystä pääsykokeisiin tai työhaastatteluun jne. Esimerkki pyhien rukouksesta meidän puolestamme on aamupalveluksen alun rukous, jossa kirkko (huom!) sanoo: ”Tule nytkin apuun niille, jotka Sinun pyhän kunniasi edessä seisovat ja odottavat Sinulta suurta armoasi. Suo heidän aina pelvossa ja rakkaudessa Sinua palvoa sekä kiittää sanoin kuvaamatonta hyvyyttäsi.”  Pyhät rukoilevat meidän puolestamme, että voisimme aina rakkaudessa Jumalaa palvoa ja kiittää Hänen hyvyyttään; siis rukoilla ja toimittaa eukaristiaa, kiitosuhria; siis elää kirkon pyhien elämää.

 Ortodoksisen kirkon eetos on pyhien elämässä. Kirkon elämänpiiri hahmottelee ortodoksisen etiikan ja moraalin. Se on mittanuora (kanoni) niin elämälle kuin hallinnollekin. Kirkon rajojen epämääräisyyttä ei pidä liikkaa korostaa, koska epäselviä kohtia on lopulta varsin vähän. Sellaisia selkeitä kohtia, joita yritetään väkisin kääntää eri asentoon sekä kirkon sisältä, että ulkoa, on nyt ja on aina ollut.

 Gregorios Palamas (1296-1359) on yksi näistä pyhistä, joiden maanpäällinen vaellus ja opetus kiinnittivät hänet Kristukseen ja siten elämään ikuisesti. Elämä on nimittäin yhteyttä Kristukseen ja ero Hänestä on ei-elämää. Gregorioksen opetuksen ytimessä oli pyrkimys varjella Jumalan tuonpuoleisuutta ja samalla Hänen tämänpuolisuuttaan, mikä toteutuu yhteyden vapaassa lahjassa Kristuksen ruumiissa. Gregorios ei keksinyt tätä itse vaan hänen opetuksensa kumpuaa kirkon elävästä historiasta, siitä kokemuspiiristä, jossa samalla tavoin olivat aiemmin opettaneet pyhät Atanasios, Gregorios Nyssalainen, Maksimos Tunnustaja, Johannes Damaskolainen ja Simeon Uus-Teologi.

 1300-luvun hesykastit p. Gregorios mukaan lukien vahvistivat nk. Jeesus-rukouksen asemaa. Toistamalla rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä” ihminen liikkuu kohti Kristusta ja Kristuksen elämää. Pyhä Gregorios nousi rohkeasti puolustamaan aitoa ja todellista kokemusta ihmisen ja Kristuksen välisestä yhteydestä. Hän monien muiden kanssa oli maistanut elämää Kristuksessa eikä voinut vaieta. Hän puolusti sitä, minkä paitsi tiesi, myös tunsi todeksi.

Edellisellä kerralla päädyimme siihen, että koko Kristus löytyy kirkosta. Mutta mikä on kirkko? Teologiamme ei ole sitä koskaan määritellyt ja siihen on selvä syy. Aivan kuten kristinusko ei ole uskonto vaan usko, niin kirkkokaan ei ole organisaatio tai yhdistys vaan  elävä organismi. Uuden testamentin käyttämä kuva kirkosta Kristuksen ruumiina on osuva.

Kirkko on aina persoonallinen ja jumal-inhimillinen todellisuus. Kirkon elämä, tarkoitus, henki ja tehtävä ovat Kristuksen elämä, tarkoitus, henki ja tehtävä. Jokainen kirkon jäsen on siksi ainutlaatuisessa ja persoonallisessa suhteessa kirkkoon. Se ei ole jäsenyyttä eikä siinä ole oikeuksia tai velvollisuuksia. Se on rakkaussuhde, ihmisen ja Kristuksen välinen elämän ja kuoleman suhde, jossa elämä on voittanut kuoleman. Se on uhrautumisen ja luopumisen suhde, jossa löydetään ja saadaan kaikki ja vielä enemmän aivan kuten sunnuntai on viikon kahdeksas (sic!) päivä.

Tämän suhteen side muodostuu uskosta, joka ei rajoitu tiettyjen asiain muodolliseen myöntämiseen kuten ”kyllä Jumala on olemassa”. Se ei ole myöskään joidenkin uskontotuuksien allekirjoittamista kuten ”Jumala on Isä, Poika ja Pyhä Henki”. Se on paljon enemmän. Se on elämää, johon kuuluu miljoonia ja miljoonia eri valintoja joka päivä. Nuo valinnat yhdessä muodostavat ehyen kokonaisuuden, jonka puitteissa tiedämme uskon toimivan myös tulevaisuudessa. Yksittäisiä tekoja ei voi yleensä nimetä etukäteen, mutta noiden rakkauden vaikuttamien toimintojen kokonaisuus on hahmotettavissa. Sitä sanotaan traditioksi tai ortodoksiseksi uskoksi. Siitä maistanut tunnistaa saman todellisuuden missä sen kohtaakin, niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin.

Suuren paaston ensimmäinen sunnuntai on nimeltään ortodoksisuuden sunnuntai, jonka historiallinen kirvoitin on kuvien kieltäjien opista saatu voitto 700-800-luvuilla. Kiista sinänsä oli osittain poliittinen, koska osa valtaeliitistä tahtoi olla mieliksi alati voimistuvalle islamille. Hengellinen merkitys kuitenkin liittyy siihen, että ikonien kieltäminen on Jumalan ihmiseksi ja siten kuvattavaksi tulemisen kieltämistä.

Ortodoksisuuden sunnuntain merkitys paaston alussa nousee juuri oikean uskon alleviivaamisesta. Ortodoksinen usko on edellä kuvatussa Kristus-keskeisessä toimintakehässä elämistä. Jo apostolisella ajalla sellaista elämää kutsuttiin tien löytämiseksi ja sitä pitkin kulkemiseksi. Ortodoksinen usko kirkon elämänpiirissä merkitsee Kristuksessa, jumal-ihmisessä elämistä; Hänessä, johon meidät on kasteessa puettu. Jumalanpalvelukset pitävät tuon elämänpiirin liikkeessä yhdistäen jäsenet Kristukseen ja sekä ajallisesti että tilallisesti toisiinsa.

Kristuksen ja Hänen omiensa elämäntapa on rukous ja paasto, joita sanotaan myös ”sielun sieluksi”.  Tähän uskoon tai tapaan elää kuuluu rakkaus kaikkia kohtaan, vaikkakaan ei kaikkia tekoja kohtaan. Aito Kristuksen rakkaus onkin luonteeltaan aina katolista. Se ulottuu kaikkialle ja kaikkiin. Kristuksen itsensä opettama nöyrä kärsivällisyys on myös jumal-inhimillinen ominaisuus, jota paaston aikana opettelemme.*

Usko on siis rakkauden täyttämä persoonallinen suhde ihmisen ja Jumalan välillä. Uskon sisältöä ei voida tyhjentävästi määritellä, koska ne kirjat eivät mahtuisi koko maailmaan (Joh 21,25). Uskon kokonaisuus on kuitenkin sillä tavoin määriteltävissä, että kaikkien mahdollisten uskontekojen tai uskon siivittämien elämäin joukko ikään kuin kerääntyy Kristuksen ympärille ja siitä voidaan tunnistaa niin aikojen alusta Jumalalle kelvollisten pyhien toiminta kuin myös ne vielä elämättömät Jumalalle otolliset elämät omine piirteineen. Tuo iankaikkisuudessa ja tässä ajassa vaikuttava todellisuus on uskoa rakkaudessa. Se on tulevaisuudessa olevaa traditiota ja persoonallinen ja vapaa suhde ihmisen ja hänen Luojansa välillä. Se on myös totuus, mikä on rakkauden yksi ominaisuus.

Kirkon elävästä jäsenyydestä, elämästä Kristuksessa, oikealla tiellä kulkemisesta, elämänpiiristä meille on todistanut ja todistaa suuri joukko pyhiä, joista eteemme nostetaan toisena paaston sunnuntaina Thessalonikin arkkipiispa Gregorios Palamas.

Ensi kerralla: Pyhät.

* Justin Popovich: The Inner Mission of Our Church

Aloittaessamme suuren paaston meidän kuuluu alkaa rehellisesti pohtia keitä me oikeastaan olemme.  Jokaisella ihmisellä on tietty käsitys itsestään ja usein siihen kuuluu määritelmiä, jotka toisaalta auttavat meitä olemaan ”oma itsemme”, mutta jotka samalla rajoittavat ja typistävät ihmisyyttämme. Olenko sisimmässäni ehkä urheilija, älykkö, humanisti, teologi, rahan kerääjä, maineen etsijä, kunnian tavoittelija, individualisti, uskonnollinen, absurdi, sairas, menestyvä, luonnonsuojelija, tasa-arvon edistäjä…

Olemme aikojen kuluessa hakeutuneet tai päätyneet omaan kuoppaamme, mistä käsin tarkkailemme itseämme, toisia ihmisiä, koko maailmaa ja ehkä myös Jumalaa. Minuuteemme liimautunut määritelmä vaikuttaa varsin paljon siihen, kuinka arvioimme elämää ja sen ilmiöitä. Onhan selvää, että sää tai pörssikurssien muutokset tai vuoden aika merkitsevät eri ihmisille hyvin eri asioita. Yhtä kaikki, elämä on typistynyttä ja rajoittunutta. Tämän kaavan mukaan vapaa-ajattelija väittää uskonnollisen ihmisen olevan rajoittunut ja jäävän elämässä paitsi paljosta. Siinä hän on oikeassa.

Ensinnäkin jokainen kuoppaan ajautunut elää elämäänsä vain osittain, siis myös uskonnollisuuden kuoppaan tipahtanut. Toiseksi on taas kerran muistutettava siitä, että kristinusko ei ole uskonto vaan usko. Ero on suuri. Evankeliumin ilosanoman ydin on nimittäin Kristus, joka on ihmiseksi tullut Jumala. Hän syntyi Neitsyt Mariasta, kasvoi, eli ja opetti, kärsi ristillä, kuoli ja nousi kuolleista, meni ylös taivaaseen ja lähetti meille Pyhän Henkensä. Me kristityt emme ole uskonnon harjoittajia; me olemme uskovaisia. Meillä on usko, ei uskontoa. Me uskomme Kristukseen, jumal-ihmiseen, joka on todellinen Jumala ja todellinen ihminen. Hänessä me myös löydämme sen kadotetun eheyden, joka meillä oli ennen vajoamistamme kuoppaan. Se sama eheys jäi taakse, kun lähdimme päättäväisesti marssimaan Isän kodista vieraalle maalle perintö taskussamme. Sen eheyden perään haikailemme kiinnittyessämme riippuvuuteen asti milloin mihinkin enemmän tai vähemmän vahingolliseen. Luomisessa meille annetun, mutta lankeemuksessa kadottamamme eheyden on Kristus tuonut jälleen maan päälle. Mutta kuka Kristus?

Sama rajaaminen, samanlainen typistäminen, vastaava rajoittaminen, mikä koskee omaa minuuttamme, koskee myös kristusta, jota uskonnot tarjoavat.  Tarjolla on venäläinen, kreikkalainen tai amerikkalainen kristus, on vapaustaistelijan ja eksegeetin kristus, löytyy myös historioitsijan ja taiteilijan kristus, on sukupuolivähemmistöjen ja vakaitten keskiluokkaisten kristus. Valinnanvaraa riittää kun voi valita Hesarin kristuksen tai Tampereen Popteatterin, Pussy Riotin ja Mel Gibsonin kristuksen väliltä. Suomalaisen miehen kristus löytyy kuulemma kannon nokassa istuen ja amerikkalaisten kristus varjelee heitä suurelta pahalta.

Vapahtajan kysymys ””Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?” (Matt 16, 13) on varsin aiheellinen. Kuinka löydämme koko Kristuksen? Kuinka löydämme Hänet kokonaan eikä vain jotakin osaa Hänestä? Vastaus on kirkossa. Tarvitsemme uskon ja tarvitsemme kirkon. Emme tarvitse uskontoa emmekä uskomuksia. Oma eheytemme löytyy Kristuksessa. Kokonainen Kristus löytyy kirkosta.

Tämän aamun (27.1.2013) Helsingin Sanomissa kaupunkitoimituksen esimies Minttu Mikkonen kirjoitti ongelmista, joihin kehitysvammaisten asuntoloiden perustamisessa on törmätty eri puolilla Helsinkiä. Tutkimukseen (Riitta Kuparinen 2005) viitaten kirjoittaja sanoo ”Voimakasääninen vähemmistö luuli olevansa enemmistö, ja tosiasiallinen enemmistö oli hiljaa”. Mikkosen mukaan päättäjien tulee kyetä huomioimaan nekin, jotka ovat hiljaa.

 Tuttua asiaa. Seurakunnissa tai kirkossa voi olla äänekäs vähemmistö, joka uskoo toimivansa enemmistön nimissä ja olevansa hyvällä asialla. Ainakin usein kuultavat lauseet toimimisesta ”kaikkien seurakuntalaisten” nimissä tai ainakin ”monien puolesta” ovat papeille tuttuja. Jos aletaan tarkemmin kysellä kuka on sitä mieltä, missä ja milloin, saadaan vastaukseksi yleistä jupinaa.

 Valistunut johtaja ei tällaista viestiä ota vakavasti. Hän kiittää palautteesta ja jatkaa normaalia työtänsä. Mutta jos ainoa kentältä piispalle tai kirkkoherralle tuleva palaute on tuollaista, kuinka hän silloin toimii? Onko kenties kiusaus ajatella, että voin osoittaa olevani asioista hyvin perillä kun puutun asiaan. Pieni äänekäs vähemmistö saa ensimmäisen voiton. Heistä tulee nk. luotettava lähde, lähellä johtoa oleva taho.

Itä-Suomen yliopiston johtamiskoulutuksen yksi painopistealue liittyy luottamuksen käsitteeseen. Luottamus on kaikissa yhteisöissä välttämätön, mutta silti vähän tutkittu elementti. Luottamukseen kuuluu myös yhteisten pelisääntöjen noudattaminen. Silloin kun joku tai jotkut toimivat vastoin normeja, joutuu muu yhteisö hämmennyksen valtaan. Tässä saumassa äänekäs vähemmistö voi edistää aikeitaan kauankin. Yhteisön hyvinvointia se ei kuitenkaan lisää.

Johdolta vaaditaan kritiikkiä palautteen vastaan ottamisessa. Suurelta enemmistöltä taas vaaditaan eniten. Minttu Mikkosen mukaan äänekäs vähemmistö on suurempi uhka demokratialle kuin alhainen äänestysprosentti. Eräs puolalainen kirjailija taas on muotoillut asian näin:

Älä pelkää ystävää, koska hän voi vain pettää,

tai vihollista, joka voi vain tappaa.

Pelkää suurta enemmistöä, joka vaikenemalla mahdollistaa nuo molemmat.

isä Rauno Pietarinen