Isä Raunon blogi

Kristus nousi kuolleista!

Muistan isä Erkki Piiroisen kauan sitten neuvoneen pappeja: “Jos ette tiedä, mistä puhuisitte, puhukaa ihmisen sielun kaipuusta”. Ohje on osuva, sillä melkeinpä jokainen ihminen on jossakin elämänsä vaiheessa tuntenut käsittämättömän voimakasta kaipausta. Jotkut matkustavat maailman ääriin, toiset etsivät lähempää aina vain uusia kokemuksia, jotkut kulkevat ihmissuhteesta toiseen. Kirkkomme kuitenkin selittää kaipauksen olevan kaipausta Jumalan yhteyteen ja Jumalan valtakuntaan. Ohitettuamme pääsiäisen keskijuhlan eli pääsiäisen ja helluntain puolivälin, olemme nyt lähempänä Pyhän Hengen juhlaa kuin ylösnousemuksen juhlaa, tavallaan lähempänä mirhavoitelua kuin kastetta. Siksi on paikallaan kysyä: Kuka Pyhä Henki on?

Uskontunnustuksen mukaan Pyhä Henki on Herra, eläväksi tekijä, joka lähtee Isästä ja jota Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta.

Pyhä Henki on kirkon opetuksen mukaan yksi Pyhän Kolminaisuuden persona. Tässä kohdassa on kuitenkin ollut selvää epäröintiä ja Hengen voi nähdä tavallaan johdetun Isästä ja Pojasta. Uskontunnustuksen verbi “lähteä” (ekporevsis) on vailla konkreettista merkitystä. Hengen kohdalla ei voi välttyä vaikutelmalta, että asia on jo ammoin jäänyt jotenkin hämäräksi. Näin voi ollakin, koska jos ajattelemme Isän olevan ilmoitettu Vanhassa testamentissa ja Pojan Uudessa testamentissa, tulee Henki kokonaan ilmoitetuksi vasta kun Jumalan valtakunta tulee täyteydessään.Kuitenkin Pyhä Henki on meille annettu mirhavoitelussa, kun meidät on vihitty Jumalan kansan jäseniksi. Pappeudessa Pyhä Henki on vielä erityisellä tavalla läsnä. Meidän täällä seminaarilla on tärkeää tietää, että mitä enemmän tunnemme Pyhää Henkeä, ei siis Henkeä tai henkeä tai hengellisyyttä, vaan nimenomaan persoonallisen Pyhän Hengen, sitä tiiviimmin olemme kiinni kirkossa.

Pyhän Hengen täyteys ilmenee silloin tällöin ja siellä täällä. Se ilmenee pyhissä ihmisissä, jotka kohoavat vuorenhuippujen tavoin muiden yläpuolelle. Isä Pavel Florensky vertaakin Pyhän Hengen kajastusta auringon säteisiin kaukana Kaukasuksen vuoren huipuissa.Pyhä Henki ei kasva verkkaisesti vaan hän voi edetä meissä hyppäyksin. Pyhän Hengen toiminta on ennalta arvaamatonta, yllätyksellistä ja suurimerkityksellistä. Siinä mielessä Hengen toiminta täyttää Nicholas Talebin Mustan Joutsenen tunnusmerkit. Kun Pyhä Henki tulee, se ei unohdu.

Pyhää Henkeä ei voi määritellä. ”Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin” (Rm 8). Sanattomat huokaukset ovat taas Florenskyn mukaan liian syviä sanoille. Ja kuitenkin Henki on meille vanha tuttu. Gregorios Nyssalaisen mukaan Herran rukouksen alusta on kaksi eri versiota. ”Tulkoon sinun valtakuntasi” asemesta voidaan sanoa ”tulkoon Pyhä Henkesi päällemme ja puhdistakoon meidät”. Molemmat versiot ovat oikein, koska Pyhä Henki ON Jumalan valtakunta. Tuon valtakunnan valtias on Isä, jonka Pojan Henki alati kruunaa. Tai helpommin muistettavassa muodossa: Meidän Herramme on Jeesus Kristus. Kristus, Messias, tarkoittaa voideltua. Isä on hänet voidellut Pyhällä Hengellä. Näin Kristuksessa, hänen nimessään on koko Kolminaisuus läsnä.

Ei kannata etsiä rukouksia Pyhälle Hengelle, koska kirkko ei ole sellaista edes helluntaihin sisällyttänyt. (Taivaallinen kuningas -rukousta voimme käsitellä toiste) Pyhä Henki on rukous, persoona, salattu, joka tekee eläväksi jokaisen sielun, puhtaudella hänet korottaa ja Kolminaisuus hänelle kirkastaa pyhän salaisuuden; salaisuuden jota nyt tässä liturgiassa toimitamme.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Tänään suurena lauantaina olemme itse asiassa keskellä pääsiäistä. Vanhan tavan mukaan voimme nimittäin puhua kolmipäiväisestä pääsiäisestä, johon kuuluvat pitkä perjantai, suuri lauantai ja pyhä pääsiäinen. Toisin kuin joskus kuulee sanottavan, ortodoksinen kirkko ei ole ylösnousemuksen kirkko siten, että se jättäisi pitkän perjantain risteineen jotenkin sivuun. Ylösnousemusta ei voi olla ilman ristiä. Nuo kaksi nivoutuvat yhteen tavalla, joka selviää vain tämän päivän, suuren lauantain avulla.

Jumala tahtoi tulla ihmiseksi pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Päätökseen sisältyi myös ajatus vapaaehtoisesta kuolemasta. Siis voidakseen olla yhteydessä kanssamme, Jumala tuli ihmiseksi. Voidakseen sitten kokea kaiken samoin kuin me, Kristus tahtoi myös kuolla, vaikka Hän oli ihmisten joukossa ainoa, jonka ei olisi tarvinnut kuolla. Mutta ollakseen siis kaikessa paitsi synnissä, meidän kaltaisemme, hän otti kuoleman vapaaehtoisesti päälleen.

Kuolemaan tuomittiin Hänet, joka paransi sairaat, ruokki nälkäiset ja herätti kuolleet ja oli ainoa synnitön. Jo tämä oli suuri tragedia, mutta vielä kauemmaksi tällaisesta inhimillisestä oikeudenmukaisuus-ajattelusta Kristuksen kohtalon vie se tosiasia, että Hän, joka on itse luonut kaiken ja on elämä ja elämänantaja, suostuu kuolemaan. Siis elämä suostuu kuolemaan! Ja elämä, joka aina kohoaa rakkaudesta, antautuu nyt kuolemaan, mikä alkuperältään on rakkaudettomuuden seuraus. Elämä antautuu kuolemalle; rakkaus vaikenee rakkaudettomuuden edessä. On vain hiljaisuus, syvä, odottava hiljaisuus, jolle toivon antaa jumalallisen rakkauden voima  vailla Jumalaa olevan rakkaudettomuuden edessä; elämän ylevyyden loisto kuoleman alhaisen pimeyden keskellä.

Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on niin suuri, että Hän ei jätä yhtään inhimillisen elämän surua, tuskaa, ahdistusta tai kohtaloa kokematta itse, voidakseen olla meidän mukanamme kaikissa tilanteissa: ei vain kärsimyksessä vaan myös kuoleman varjojen keskellä.

Ja tänään, jonkinlaiseksi pyhien välipäiväksi muuttuneena suurena ja pyhänä lauantaina Kristus on haudassa. Tämä on erikoinen päivä:

Samalla kun ruokakauppojen pysäköintialueet täyttyvät autoista, niin Jumalan Poika, maailman elämä, makaa kuolleena haudassa ja täyttää tuonelan elämällä.

Matkustavaiset pysähtyvät huoltoasemille tai sukulaisten luo lepäämään, ja juuri nyt Jumalan Poika lepää haudassa herättääkseen kaikki aikojen alusta kuolleet.

Moni ihminen etsii mielelleen hiljaisuutta ja ahdistukseensa vapahdusta, mutta samaan aikaan syvä hiljaisuus on asettunut koko maailman päälle kun Vapahtajan kuolema meidät kuolemasta vapahtaa.

Tässä samassa lomailun ja ostosten maailmassa on juuri nyt meneillään jotakin sanoin kuvaamatonta ja kuitenkin kaikkien ulottuvilla olevaa.

Maailman luotuaan Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä ja asetti sapatin. Tänään, annettuaan meille uuden mahdollisuuden eli päätettyään uuden luomisen, Jumala jälleen lepää, mutta nyt uudessa kalliohaudassa. Käsittämätöntä ja kuitenkin niin todellista. Melkein unohtunutta ja kuitenkin sukupolvi toisensa jälkeen meitä ihmisiä elähdyttävää. Niin kaukana moralisoivasta uskonnollisuudesta. Niin erilaista kuin ”ei saa sitä” tai ”ei saa tätä”.

Kun ensi yönä ylösnousemuksen kirkas juhla alkaa pimeyden keskellä, voi jokainen sydämessään tunteva ihminen kokea  muutoksen todellisuuden. Se, mikä vielä eilen oli ristin ja kärsimyksen maailma, vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden maailma, pahuuden ja kiusaamisen maailma, valheen ja tuhon maailma; se ei tämän päivän aikana katoa vaan se muuttuu Jumalan valtakunnan läsnäoloksi, ylösnousemuksen illattomaksi päiväksi, Pääsiäisen iankaikkiseksi riemuksi. Meidän kristittyjen kasteemme, Kristukseen pukeutumisemme, saa nyt varsinaisen merkityksensä. Mekin olemme osalliset tuosta ylösnousemuksesta. Me, Jumalan kuvaksi luodut ihmiset olemme saaneet  taas uuden mahdollisuuden rakastaa ja tulla rakastetuiksi; uuden mahdollisuuden nousta alhaisuudesta kunnian korkeuteen, hämärästä kirkkauteen.

Tuota tämä lauantai odottaa. Luomakunta vaikenee; kaikki on valmiina; 2000 vuoden ajan julistettu ilosanoma on taas osoittava voimansa. Rakkaudella ja ymmärryksellä niitäkin kohtaan, joille Jumalaa ei ehkä ole, me ensi yönä lausumme Kristus nousi kuolleista, Totisesti nousi! 

Rukoilkaamme.

Hän, syvyyksien sulkija, on nyt kuolleena.Ja kuolematon lasketaan niin kuin kuolevainen tuoksuvin yrtein peitettynä liinakääreissä hautaan.Murehtivat naiset tulivat voitelemaan Häntä ja tunnustivat: Tämä sapatti on korkeasti siunattu, sillä kuolon unessa nyt lepäävä Kristus on nouseva ylös kolmantena päivänä. Aamen.

Saarna koepalveluksessa Joensuun p. Nikolaoksen kirkossa sunnuntaina 15.2.2009.

Raamatussa Jumala puhuttelee ihmistä monella eri tavalla ja monessa eri tilanteessa. Noissa Jumalan puhumisissa on se yhteinen piirre, että ne puhuttelevat kaikkia ihmisiä ja kaikkina aikoina - siis myös meitä tässä ajassa.

Raamatun alkusivuilla, 1. Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa Jumala kutsuu paratiisissa ihmistä, joka piilottelee syntiinlankeemuksen jälkeen. “Missä olet?” Jumala kysyy. Ja vähän myöhemmin Jumala kysyy Kainilta - “Missä on veljesi?”.

Nämä kaksi kysymystä Jumala esittää meille jokaiselle juuri nyt: “Missä olet, mitä sinulle kuuluu?” ja “Missä veljesi on, mitä hänelle kuuluu?” Meidän on osattava vastata jotakin. Kain kierteli, koska hän oli juuri surmannut veljensä Abelin. Huojentuneina me ehkä ajattelemme, että “enpä onneksi tuota ole tehnyt”. Mutta Kristuksen mukaan se, joka sanoo veljelleen “sinä hullu” on ansainnut murhamiehen tuomion. Voinko siis sittenkään vastata Jumalalle että hyvää kuuluu sekä itselle että niille lähimmäisilleni, joista minä olen vastuussa?

Suuri paasto on kirkon meille antama vuosittainen hengellisen herätyksen kausi. Aivan kuin keittiön kaapit on joskus siivottava, on myös sielulle järjestettävä suursiivous. Nyt tuo aika lähestyy. Viikko sitten kuulimme tuhlaajapojan palaavan vieraalta maalta Isän kotiin. Jos tuhlaajapoika olisi jäänyt sikojen keskelle, hän olisi ennen pitkää alkanut pitää tuota elämäntapaa normaalina ja unohtanut isän kodin hyvyyden. Näin saattaa tapahtua, jos ihmiskunta erkaantuu Jumalasta. Normaalina aletaan pitää eläimellistä elämää, josta puuttuu korkeampi kutsumus, jalous, hyvyys ja rakkaus. Jotta niin ei kävisi, olemme nyt seurakuntana yhdessä ja turvallisesti liikkeellä kohti suurta paastoa ja edelleen kohti kadottamaamme Isän kotia, Jumalan valtakuntaa.

Tämän päivän evankeliumi (Matt 25, 31-46) vahvistaa yhteisen matkamme perustan. Oikea koti on juuri sellainen, missä nälkäiset, janoiset, alastomat, sairaat ja vankeudessa olevat saavat ravinnon, vaatetuksen, lohdutuksen ja vapauden. Eikö tuhlaajapoika saanutkin Isältään uudet vaatteet, kengät, sormuksen ja juhla-aterian; alaston vaatetettiin, nälkäinen ruokittiin, orja vapautettiin, perinnötön tuli perijäksi! Tuomiosunnuntai saattaa sanana olla pelottavan kuuloinen, mutta todellisuudessa tämä on meille lupaus taivaan valtakunnasta.

Se minkä teemme yhdelle vähimmistä, sen teemme Kristukselle. Mutta katsokaamme asiaa myös toisin päin. Kun käymme sairaan, yksinäisen, kärsivän luona, teemme Kristuksen hänelle läsnäolevaksi. Onhan meidät kasteen yhteydessä voideltu kulkemaan Kristuksen teitä ja tekemään Hänen tekojaan.

Näin toimii Kristuksen kirkko. Näin elää oikea seurakunta. Uudelleen ja uudelleen annamme ektenian sanoin “itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun”. Ortodoksikristittyinä meidän elämämme nivoutuu tällä tavoin toisten ihmisten elämään. Emme ole yksin eivätkä muut ole yksin.

Elävän ja toimivan seurakunnan tunnusmerkki on juuri heikoimpien muistaminen. Sairaus, yksinäisyys, ahdistus, kuoleman varjot ja lopulta kuolema; nämä kaikki on Kristuksen ylösnousemuksessa jo voitettu. Siitähän me pääsiäisenä laulamme ja iloitsemme. Tuo voitto alkaa jo nyt. Tämä voitto on julistettu päivän evankeliumissa. Ruokkikaa, juottakaa, vaatettakaa, käykää katsomassa; se on Jumalan valtakunta tässä ja nyt. Se on Kirkko, jossa meille nyt annetaan taivaallinen leipä ja elävä vesi; Kirkko, jossa meidät syntiemme takia alastomat on puettu Kristukseen.

Ja kun nyt Jumala kysyy “Missä olet, missä veljesi on, mitä teille kuuluu?” niin voimme vastata: “täällä ollaan, olemme tulossa, minäkin sinun kirkkosi kanssa, sinun seurakuntasi mukana…”

Ei tarvitse pelätä tuomiota. Tämä on meille kirkkona voiton päivä, Jumalan valtakunnan julistus, rakkauden todellisuuden täyteys.

isä Rauno Pietarinen

Tunnettu ihmisoikeusaktivisti kehotti heti uuden patriarkan valinnan jälkeen Venäjän kirkkoa lisäämään hyväntekeväisyystoimintojaan. Pyyntö tulee aikaan, jolloin myös Venäjällä kärsitään talouden lamasta. Tähän asti uutiset ovatkin kertoneet kirkon saaman taloudellisen tuen hiipuneen niin Karjalan tasavallassa kuin Pietarissa ja Moskovassakin.

Talouden alamäen vaikutus kirkkoon näyttää siis ensimmäiseksi olleen kirkon rakennus- ja korjaustoiminnan väheneminen. Mutta aivan oikein Moskovan Helsinki-ryhmän johtaja Lyudmila Alexeyeva korottaa äänensä sen puolesta, että olojen kovetessa kirkon tulee rientää kärsivien avuksi. Suurella Venäjän kirkolla voi olettaa olevan sen verran aineellisia ja muita reservejä, että nykytilanteessa se kykenee supistamisen asemesta lisäämään toimintaansa diakonian alalla.

Sama koskee meitä Suomessa. Molemmat kansalliset kirkkomme toimivat vakaalla perustalla. Toki verotulot pienenevät, mutta eikö meilläkin nimenomaan kirkon tule uida vastavirtaan tavalla, joka toisi apua nyt kun hätä on suurin. Vaikka aineellinen apukin on tärkeää, on kirkoilla suoranainen velvollisuus taata riittävät hengellisen työn resurssit myös laman aikana.

Läsnäoleminen, kuunteleminen, rohkaiseminen ja tukeminen ovat pastoraalisen työn ydintä. Kun Suomi ei ole ihmissuhteiden mallimaa muutoinkaan, voi olettaa että talouden tiukentuessa ihmissuhteet joutuvat erityisen kovalle koetukselle. Liian monta tragediaa on jo nähty. Nyt tarvitaan lähimmäisistä huolehtimista ja lähimmäisrakkautta; tarvitaan paljon lähimmäisiä, keskinäistä välittämistä ja paljon uskoa, toivoa ja rakkautta.

Isä Rauno Pietarinen

Loppiaisen päätösjuhla oli 14.1. Sydäntalven juhlakausi ei kuitenkaan loppunut siihen vaan päättyy vasta helmikuun 2.päivänä Herran temppeliin tuomisen juhlaan. Silloin meilläkin on mahdollisuus tuoda koko elämämme Jumalan tykö ja saamme vanhurskaan Simeonin sanoin lausua ”Herra, nyt Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä…” Olemme lopulta kotona; siellä, missä meidän on hyvä olla ja mihin me oikeasti kuulumme. Mutta paikoilleen ei voi jäädä.

Tuohon samaan aikaan kirkko nimittäin kutsuu meitä kohti suuren paaston matkaa. Paaston valmistussunnuntait tuovat avuksemme vertaukset publikaanista ja fariseuksesta sekä tuhlaajapojasta. Publikaanilla oli kansanihmisen yksinkertainen ja tavallinen usko, joka oli lopulta arvokkaampi kuin fariseuksen tekopyhä ylpeily. Tuhlaajapoika taas päätti vieraalla maalla nousta ja lähteä kohti hyvän Isän kotia. Tuomio- ja sovintosunnuntain varoitukset saattelevat meidät lopulta suuren paaston katumuskouluun.

On turvallista aloittaa jälleen kerran suuren paaston taival. Kirkko-äitimme tietää meidät hitaiksi oppijiksi, mutta ymmärtäväisesti se antaa meille aikaa. Armeliaisuus on kirkon perusominaisuus: kirkko ei koskaan hylkää meitä, ellemme me itse sitten jätä kirkkoa. Viikko viikolta kuljemme kohti pääsiäistä. Matkan varrella on erityisiä paaston jumalanpalveluksia, joiden surumielinen ilo on vailla vertaa. Samalla meitä kutsutaan käymään synnintunnustuksella ja tekemään laupeuden tekoja.

Pääsiäiseen mennessä sielumme savimaa on hitaasti pehmennyt ja Jumalan armosta se voi alkaa tuottaa hengellistä satoa. Kyyneleet ja rukoukset ovat sitä ravinneet ja Jumalan lämpö vaalii herkkää kasvua. Paljoa emme voi odottaa, mutta sen vähäisenkin kehityksen turvin tulisi meidän matkata läpi kesän ja syksyn aina lähelle joulua, jolloin joulupaasto taas ottaa meidät turvalliseen huomaansa. Tässä on kirkkovuoden viisaus, lempeys ja tuki.

Isä Rauno Pietarinen