Isä Raunon blogi

Saavuin Pietariin vanhan helluntain alla, torstaina (12.6.) ja majoituin Optina-Pustin –luostarin edustustoon.

Perjantaina aamupäivällä lähdin Aleksanteri Nevskin lavraan. Portilla kysyin isä Nasaria (luostarin johtaja) ja minut ohjattiin erääseen rakennukseen. Siellä vanhempi henkilö kertoi, ettei hän voi mitenkään tietää isä Nasarin olinpaikkaa tai puhelinnumeroa. Paikalle tullut nuorempi mies vei minut kerroksen ylemmäs isä Nasarin luo. Kävimme veljestön kahviossa maistelemassa luostarin leipomon kaalipiiraita. Isä Nasari kertoi lavran remontin edistymisestä ja kutsui minut helluntain palveluksiin.

Matkustin metrolla Sennajalle ja kävelin pyhän Nikolaoksen kirkolle. Kysyin kirkkomummolta isä Bogdan Soikoa ja hän ohjasi minut vahtimestarin luo. Isä Bogdanille soittaminen oli vahtimestarin mukaan ehdottomasti mahdotonta – aivan kiellettyä. Aikani intettyäni pääsin protodiakonin pakeille. Onneksi hän oli tuttu ja vei minut viereisen rakennuksen toiseen kerrokseen, missä isä Bogdan lopetteli yksin lounasta suurehkossa ruokasalissa. Söin ja keskustelimme mm. arkkipiispa Paavalista. Isä Bogdan on tulossa arkkipiispan elämää käsittelevään seminaariin Suomeen loppuvuodesta. Hän kutsui minut seuraavaksi aamuksi vainajien muistoliturgiaan.

Aamulla palasin kahdeksaksi p. Nikolaoksen kirkolle. Liturgia oli juhlava ja vainajien nimiä luettiin paljon. Väkeä ei ollut kovin runsaasti, koska monet olivat maalla tai kaupungin hautausmailla. Kuoro lauloi hyvin, ja opin, että vain esimies saa pitää käsikirjaa alttaripöydällä, muut eivät. Söimme liturgian jälkeen minulle jo tutussa ruokasalissa. Mukana oli kolme henkeä Ukrainan Pietarin konsulaatista. Heille isä Bogdan kehui Suomea, erityisesti sen puhtautta, ekologisuutta ja kansan rehellisyyttä. Ilmassa oli entisaikojen ystävyyden tunnelmaa.

Ehdin käydä puoli tuntia majapaikassa vaihtamassa paidan ja lähdin Lavraan helluntaivigiliaan. Siellä oli metropoliitta Vladimirin lisäksi hengellisen akatemian rehtori arkkipiispa Konstantin ja Pietarhovin piispa Markell. Pappeja oli yli 20. Lähdin kahden ja puolen tunnin jälkeen nukkumaan palatakseni aamulla liturgiaan. Se kesti kolme tuntia, sitten ehtoopalvelus polvirukouksin reilusti lyhenneltynä ja lounas. Isä Nasari antoi siunauskirjan amerikkalaiselle suklaatehtailijalle (Jali?), joka on lahjoittanut luostarille paljon suklaata.

Illalla tapasin igumeni Rostilavin, joka johtaa Optina-Pustin –luostarin edustustoa Pietarissa. Hän on taitava valokuvaaja ja organisaattori. Valtava kirkko, joka neuvostoaikana toimi jäähallina, näyttää taas kirkolta. Pietarin ja Viipurin väliltä on ostettu 300 hehtaarin maatila, minne rakennetaan kirkkoa ja kunnollisia majoitustiloja. Sinne tulee munkkeja ja mm. suomalaisille tarjotaan mahdollisuutta järjestää siellä leirejä. Kyllä, siellä on myös järvi. Kaupungissa edustustolla on oma kirkollinen korkeakoulu, jossa on 800 opiskelijaa. Juuri tätä isä Arkadi johtaa. Kaikkiaan edustustolla on 300 palkattua työntekijää. Pääluostari kaukana Moskovan takana ei tue edustustoa, vaan tuki kulkee Pietarista pääluostariin. Isä Rostislav löi edustuston leiman maahantulokorttiini ja hyvin tuntui kotimatkalla rajalla kelpaavan.

Maanantaina oli Pyhän Hengen päivä ja liturgia hengellisen akatemian alakerran käytävän kappelissa, koska kirkko on ollut jo vuoden remontissa. Arkkipiispa Konstantin pyysi minua puhumaan juhlassa. Aikaisemmin olin kyllä puhunut venäjäksi, mutta vain paperista. Lounaalla pyysin erästä pappia kirjoittamaan muutamat ajatukseni paperille ja näin saatoin pitää juhlan alussa lyhyen puheen. Olin saanut luvan poistua kesken juhlan ja lähdimme isä Arkadin kanssa Tsarskoje Seloon, missä tahdoin nähdä Fedorovskin katedraalin ja ”linnoituksen”, jonka entisöinti oli edennyt vain hieman 10 vuodessa. Piispa Markellia emme löytäneet, vaikka etsimme. Sen sijaan katedraali oli kohonnut raunioista loistokkaaksi pyhäköksi.

Tiistaina palasin junalla Suomeen. Olin nauttinut mahdollisuudesta olla palveluksissa ajattomasti. En antautunut arvioimaan musiikkia, kirkkopolitiikkaa tai yhteiskuntajärjestelmien keskinäistä paremmuutta. Olin kylässä, vieraana ja silti kotona. Tarkkailin kiinnostuneena ja hengitin vapaasti liturgisesti tutussa miljöössä (tosin tarkkana, ettei jää yhtään piispallisen palveluksen kumarrusta väliin). Näin elävää uskoa ja uskollisuutta perinteelle. Ja kolmessa liturgiassa uskovan kansan kanssa me yhdessä ”näimme totisen valkeuden, otimme vastaan taivaallisen Hengen, löysimme totisen uskon…” (kiitosveisu pyhän Ehtoollisen jälkeen).

Isä Rauno Pietarinen

Olen Kyproksella ortodoksien ja luterilaisten kansainvälisessä oppikeskustelussa. Dialogi alkoi vuonna 1981 ja koko 30 hengen joukko kokoontuu kahden vuoden välein. Välivuosina on työryhmän kokous, jossa 10 henkeä valmistelee seuraavaa täysistuntoa.

Viime vuoden työryhmän kokous oli Joensuussa arkkipiispa Leon kutsumana. Lokakuinen Joensuu oli jättänyt myönteisiä muistoja monen mieleen, koska kommentteja tulee edelleen päivittäin.Nyt käsittelemme jo toista kertaa eukaristiaa. Paljon yhteistä on löytynyt. Luterilainen puoli on korostanut, että heidänkin opetuksensa mukaan ylimääräisiä ehtoollisaineita ei saa heittää pois palveluksen jälkeen, vaan ne on nautittava kunnioituksella loppuun.

Tässä kokouksessa joudumme ottamaan kantaa siihen, siirrymmekö seuraavaksi pappeuden käsittelyyn. Siinä on odotettavissa paljonkin toisistaan poikkeavia kantoja. Toinen mahdollisuus on laajentaa kirkko-opillista perustaa ja käsitellä mm. pappeutta tuossa yhteydessä.

Kokouksen puitteet ovat upeat. Kirkon omistama hotelli meren rannalla tarjoaa ainakin uintimahdollisuuden. Aika kuluu kyllä hyvin työnkin ääressä.

isä Rauno Pietarinen

Ortodoksisen kulttuurin näkyvimmät ja kuuluvimmat ilmaukset ovat ikonit ja kirkkomusiikki. Ne ovat sopivia kertomaan kirkostamme, koska ne liittyvät suoraan jumalanpalveluselämään. Jumalanpalvelusten toimittaminen taas on kirkkomme ydintä; toiminnallinen alfa ja omega. Ilman jumalanpalveluksia kirkkomme ei ole kirkko. Ilman jumalanpalveluselämää myös jokainen ”kulttuurikeskus” jää toiminnallisesti keskeneräiseksi.

Kirkon toiminnan perusta on paikallisissa eukaristisissa yhteisöissä, joita kutsutaan seurakunniksi. Jos joku löytää ortodoksisen uskon vaikkapa luostarin välityksellä, mutta ei mene munkiksi, on hänen normaali toimintaympäristönsä aina jossakin seurakunnassa. Kirkon elämässä siis seurakunnat ovat perusyksiköitä. Kaikki muu, kuten hiippakunnat, keskushallinto, järjestöt, luostarit ja kulttuurikeskukset ovat tukipalveluja, joiden ydintehtävä ainakin kirkon kannalta on tukea seurakuntien toimintaa. Jos tahdotaan perustaa muunlaisia seurakuntia, tulee asiasta käydä ainakin avoin teologinen keskustelu.

Koska seurakuntien toiminnan ydin on jumalanpalveluksissa, on teologikoulutuksessa pyritty erityisesti viime vuosina antamaan opiskelijoille valmiudet entistä rikkaamman liturgisen elämän viettoon. Samasta syystä työssä oleville on tarjolla mm. vaihtuvien tekstien käyttöön liittyvää täydennyskoulutusta. Suomen ortodoksisen kirkon on nyt aika siirtyä muiden paikalliskirkkojen rinnalla käyttämään kaikkia jumalanpalvelustekstejä – koska ne ovat käytettävissämme suomen kielellä. Jos tähän saakka tekstit ovat puuttuneet ja seurakuntatyö on paljolti suuntautunut muillekin kuin liturgisille osa-alueille, olisi nyt ehkä aika pohtia tilannetta uudelleen. Ominta perinnettämme olisi monipuolisen ja päivittäisen jumalanpalveluselämän tuottaminen kaikkiin seurakuntiin. Jos siihen ei liikene aikaa, sopii kysyä, mikä muu on niin merkittävää, että kirkossa ei joudeta jumalanpalveluksia toimittamaan.

Myös kirkon piirissä kuulee usein sanottavan, että ”ihmiset puhuvat” sellaista tai tällaista. Saatetaan myös kysellä, että mitähän ihmiset tuostakin sanovat. Edelleen esiintyy ilmauksia, kuten ”ihmisten mielestä sellainen ei sovi”. Kysymyksessä ei ole vain kirkollinen ilmiö, vaan ainakin maaseudulla tuttu anonyymin hiillostuksen muoto.

Kirkkomme tarjoaa ”ihmisten puheille” otollisen maaperän siksi, että traditio on meille niin tärkeä. On kuitenkin huomattava, että tradition ja Tradition erottaminen edellyttää teologista tietämystä ja hengellistä kokemusta. Langenneen maailman todellisuudessa traditio pyrkii aina tallaamaan Tradition alleen. Niinpä harva kummasteli liturgioita silloin, kun pääsääntöisesti kukaan kirkkokansasta ei osallistunut ehtoolliseen. Toisaalta Herran rukouksen lukeminen yhteisesti (kuten nuorten leireillä usein tehdään) seminaarin kirkossa saa vierailijat joskus ihmettelemään asiaa.

Papit saavat eri kanavia pitkin näitä ”ihmiset puhuvat” -viestejä. Toki niitä on kuunneltava eräänlaisina hiljaisina signaaleina, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Kun ihmisten puheet vaativat Vapahtajan ristille, ei näistä puhujista lopulta yksikään ollut vastuuta kantamassa. Kun kunnalliset päättäjät lähtevät syyttämään kunnanjohtajaansa lukuisista rikoksista ja kun tämä sitten kaikissa oikeusasteissa vuosien kuluttua todetaan syyttömäksi, ei löydy enää yhtään ”ihmistä” ottamaan vastuuta siitä mittaamattomasta kärsimyksestä, jota syyttömälle ja hänen perheelleen on aiheutettu. (Tarkoittamassani konkreettisessa tapauksessa vielä seurakuntakin antoi todistuksensa oman jäsenensä ”kelvottomuudesta”.) Tai jos jonkin seurakunnan toiminta alkaa vilkastua, alkaa kohta kuulua ihmisten puheita, että nyt on kaikkea liikaa, kun ei ole ennenkään tarvittu. Tai lasten äänet kirkossa, mistä ”nuo toiset ihmiset” närkästyvät; ja vielä kun ihmiset puhuvat, että seurakunnan kaikki rahat tuhlataan… Loputonta kaiken tavallisuudesta poikkeavan nostattamaa valitusta, närkästystä ja hämmästelyä.

Yhteistä tälle kaikelle on se, että kun joku vaivautuu selvittämään asiaa, ei niitä ihmisiä enää löydykään. Asia olisi aivan toinen, jos todistajia löytyisi ja oikeisiin vääryyksiin puututtaisiin. Mutta uudelleen ja uudelleen he haihtuvat kuin savuna ilmaan, jolloin herää kysymys: oliko heitä lainkaan olemassa? Mihin katosi tuo syyttäjä, joka kylvi niin paljon pahaa, mutta jota ei sitten oikeasti ollutkaan? Kuka tai mikä voisi olla se, mikä paitsi ei tunne totuutta, ei myöskään tahdo kohdata Totuutta? Sitä ei ole, mutta sen toiminta aiheuttaa suurta surua ja kärsimystä. On vain pyydettävä, että taivaallinen Isämme päästäisi meidät pahasta.

Isä Rauno Pietarinen

Brest-Litovskin unionin (1596) jälkeen maallikot pelastivat ortodoksisen uskon nykyisen Ukrainan alueella. Oman kirkkomme historiassa voimakkaat järjestömme PSHV ja ONL ovat olleet ratkaisevassa asemassa kirkkomme vaikeina vuosina. Kumpikin järjestö on ollut vahvasti maallikkovetoinen. Kirkolliskokouksemme jäsenistä kunniakkaasti puolet on maallikoita. Maailmalla emme saa läheskään aina ymmärrystä muilta ortodokseilta, joista epäluuloisimmat arvelevat valtion pakottaneen meidät tällaiseen ratkaisuun tai ainakin luterilaisen vaikutuksen leijuvan taustalla.

Maallikoiden osallistuminen kirkon elämään monilla tasoilla on alkukirkosta lähtien ollut itsestään selvää. ”Maallikkous” on ymmärretty myös osaksi kuninkaallista pappeutta ja siihen on oma vihkimyksensä, joka tapahtuu mirhavoitelussa. Kyse ei siis ole sellaisesta maallikkoudesta, missä kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa ja kaikki olisivat yhtä oikeassa. Se ei myöskään tarkoita kaikkien asioiden demokraattista päättämistä. Juuri tämä eron tekeminen demokratian ja maallikkouden välillä on johtanut tilanteisiin, joissa maallikoiden osuus on minimoitu siellä, missä sitä olisi kipeästi tarvittu ja taas nostettu korostetusti siellä, mihin se ei kuulu.

Esimerkkinä voi mainita vallan käytön kirkossa ja yleensä hallinnon läpinäkyvyyden. Siinä on kaikilla paikalliskirkoillamme paljon oppimista. Hierarkisuutta korostamalla on valtaa keskitetty piireille, jotka itse heittäytyvät kaiken ulkopuolisen arvioinnin ja arvostelun ulkopuolelle. Toisaalta sitten kutsutaan maallikoita apuun taltuttamaan ”väliportaan” hallintoa, eli seurakuntapapistoa. Monesti hyvinkin monimutkaisissa tilanteissa kipupiste liittyy epäselvyyteen siitä kuka päättää mitä tehdään ja kuka taas päättää miten tehdään. Mihin tarvitaan pappien ammattitaitoa ja hengellistä johtajuutta, missä taas olisi hyvä kuulla monipuolisia mielipiteitä myös maallikoilta? Mikä on seurakunnan perustehtävä ja ketkä sitä ensisijaisesti tekevät? Kenen taas tulee mahdollistaa tuo tekeminen, luoda puitteet ja antaa tarvittava kannustus ja tarvittaessa kritiikki, ellei luottamushenkilöiden - siis maallikoiden.

Järjestömme PSHV ja ONL ovat viime viikonloppuna Jyväskylässä antaneet vahvan todistuksen yhteistyön voimasta. Yhteiset jumalanpalvelukset ovat vahvistaneet niin papistoa kuin maallikoitakin jatkamaan keskinäisen kunnioituksen ja rakkauden tiellä.

isä Rauno Pietarinen