Isä Raunon blogi

En ole vähään aikaan kirjoittanut blogia, koska pelkään tyhjiä sanoja. Olen kuulevinani paljon sellaisia juuri kirkollisissa ympyröissä. Sanoja, joita toistetaan, koska se kuuluu asiaan, mutta samalla sanoja, jotka eivät ole tulleet puhujan/kirjoittajan omiksi.

Saako sitten opettaa sellaista, mihin itse ei yllä? Kyllä saa ja pitääkin, sillä meillä ei ole oikeutta pudottaa evankeliumin maksimalismia omalle tasollemme. Kysymys on enemmänkin tosissaan olemisesta niin, että lapsikin sen huomaa. Oikeasteen lapsi sen huomaakin, koska aikuinen on usein yhtä mielellään kuuntelevinaan kuin puhuja puhuvinaan. Ja juuri tämä “ollaan tekevinään” uhkaa meitä kaikkia. Se näyttää hyvältä, täyttää toimintakertomusten sivuja, vaientaa arvostelijat ja antaa aktiivisen kuvan ulospäin. Todellisuudessa moottorin huminasta ei ole hyötyä, jos kulkuneuvo ei liiku. Ihmiset vaihtuvat, mutta uusien, raikkaitten tuulten asemesta koemme sitkeästi paikallaan pysyvää muuttumattomuutta.

Jos emme puhu ja työskentele tosissaan, emme voi myöskään saa työstä tyydytystä. Sanan levittäminen tulee enemmän kuin iholle. Sana tulee meissä lihaksi ja me emme olekaan vain Kristuksen asialla vaan olemme kristuksia: me Hänessä ja Hän meissä. Siitä tulee sanan palo ja samalla uskottavuus. Joskus sanotaa, että jumalanpalvelukset elävät aina, vaikka niitä toimitettaisiin välillä aneemisestikin. Kyllä kirkossa kävijä senkin huomaa. Monet vaikenevat, koska on hengellisesti vähemmän vaativaa olla osahengellä läsnä toimituksissa, joita toimitetaan osahengellä.

Jumala rakastaa kaikkia, niin heikkoja kuin vahvoja; sammuneita ja palavia. Tähän hokemaan sisältyy kuitenkin vaara. Vaikka Jumala rakastaa kaikkia, pyhyydessä kasvavat vain ne, jotka itse tahtovat rakastaa Jumalaa. Innoton, osahenkinen, hädin tuskin kytevä on haudannut talenttinsa maahan. Hän on antanut periksi maalaisjärjelle, joka on kaiken uudistumisen este. Hän on ilmoittautunut niiden joukkoon, jotka vannovat ettei mikään muutu tai jos muuttuu, niin enintään sellaiseksi, kuin asiat ennen vanhaan olivat.

Pelkään siis tyhjiä sanoja. En halua pelätä niitä, jotka kohta kyselevät “mikä tuokin luulee olevansa”. En pelkää nimettömiä nettikirjoittelijoita, pappeja tai maallikoita, koska en enää lue heidän palstojaan. Pelkään sitä, että alan kirjoittaa tyhjiä sanoja.

isä Rauno Pietarinen

Viime viikolla järjestettiin Istanbulissa Euroopan kirkkojen konferenssin ja Euroopan katolisten piispainkokousten neuvoston välinen vuosittainen tapaaminen. Kokoontumisen kutsui Istanbuliin oma ekumeeninen patriarkkamme Bartolomeos. Kokouksen osanottajat tapasivat patriarkkamme tiistai-iltana yksityisvastaanotolla ja vielä päivällisellä. Itselleni tarjoutui myös muita mahdollisuuksia havainnoida elämää patriarkaatissa.

Saavuin Istanbuliin siten, että saatoin osallistua siellä Ristin sunnuntain aamupalvelukseen ja liturgiaan pyhän Georgioksen kirkossa Fanarissa. Patriarkaatin pääkirkkona tämä pyhäkkö toiminut 1400-luvulta lähtien. Joskin alkuperäinen kirkko tuhoutui tulipalossa vuonna 1720 ja kirkko rakennettiin silloin kokonaan uudelleen. Pyhän Georgioksen kirkossa on omat sääntönsä, koska se on patriarkan kirkko. Tyypillisesti palveluksen toimittaa yksi pappi ja yksi tai kaksi diakonia, mutta läsnä on joukko piispoja ja muuta papistoa. Läsnä oli suuri joukko kreikkalaisia ja venäläisiä pyhiinvaeltajia. Liturgian jälkeen lounaalla patriarkan kanssa oli tusinan verran piispoja ja pappeja. Vain patriarkalla on rinnallaan panagia, koska hän on tämän ”Suuren luostarin” igumeni. Patriarkaatissa eivät muut siis tavallisesti kanna ristiä tai panagiaa.

Patriarkaalinen lounas oli yksinkertainen ja tyylikäs ja koostui kasviksista. Aterian aikana käytiin epämuodollista keskustelua vapautuneessa ilmapiirissä. Kahvit juotiin vastaanottosalissa, missä keskustelu jatkui mutkattomasti. Patriarkka kävi välillä toimistostaan ristit, jotka hän antoi paikalla olleelle venäläiselle papille ja amerikkalais-ukrainalaiselle piispalle.

Kahdenkeskinen tapaamiseni patriarkan kanssa kesti puoli tuntia. Puhuimme pääasiassa Ortodoksisesta seminaarista. Kerroin hänelle kehittämishankkeestamme ja siihen liittyvästä asiantuntijatapaamisesta ensi kesänä. Patriarkka oli kiinnostunut lähettämään edustajansa tuohon kokoukseen. Hän myös toivoi, että teologian opiskelijat voisivat vierailla patriarkaatissa niin, että kaikilla olisi mahdollisuus tuollaiseen matkaan jossakin vaiheessa opiskelujensa aikana. Ensimmäinen opiskelijamatka tapahtuu mahdollisesti jo syksyllä 2010. Kerroin patriarkalle yhteyksistä, joita suomalaisilla ortodokseilla on Kreetan arkkipiispa Irineoksen ja myös Hrysopigin nunnaluostarin kanssa. Näistä yhteyksistä patriarkka oli kovin iloinen. Lopuksi hän kertoi odottavansa kiinnostuneena kesäkuista Suomen matkaa ja pyysi välittämään terveisensä suomalaisille ortodokseille ja erityisesti arkkipiispallemme Leolle, jota hän kertoi arvostavansa suuresti. Jätin kirkkopäivien ja Turkissa olevan suurlähettiläämme Kirsti Eskelisen lahjoina suomalaista luontoa esitteleviä kuvakirjoja.

Lähtöpäivänä vietin vielä useita tunteja patriarkaatissa ja seurasin henkilökunnan työskentelyä. Työntekijöitä on n. 150. Aamulla ja illalla on luostarisäännön mukaiset jumalanpalvelukset. Pyhän synodin pääsihteeri arkkimandriitta Epidoforos työskenteli ahkerasti ja tehokkaasti. Englanninkielisessä toimistossa oli USA:sta tullut munkkidiakoni Nifon, jonka työpäivä kesti aamuyhdeksästä iltakymmeneen. Kirkkoamme kohtaan osoitettiin suurta mielenkiintoa ja myönteistä huomiota. Ei meitä voi unohtaakaan; nytkin diakoni Risto Aikonen oli juuri ollut Fanarissa ja isä Heikki Huttunen tuli sinne pohjoismaisen ryhmän kanssa samaan aikaan kun minä olin lähdössä kohti Suomea.

Isä Rauno Pietarinen

Kirkolliskokous on jälleen marraskuussa. Entiset edustajat voivat tehdä aloitteita toukokuun loppuun saakka ja uuden kirkolliskokouskauden edustajat kesäkuun aikana. Papiston edustajat valitaan muutaman päivän kuluttua ja useimmat papiston edustajat ovat entiseen tapaan äänestäneet jo ennakkoon.

Tällä kertaa Karjalan hiippakunnassa moni pappi sai kirjeen, jonka olivat allekirjoittaneet nk. viitosten ja kuutosten puheenjohtajat. Kirjeestä saa sen kuvan, että nämä kaikkia Karjalan hiippakunnan seurakuntia edustavat viitoset ja kuutoset olivat kirkkoherrojensa kautta päättäneet, että pappisedustajiksi äänestetään viittä kirjeessä nimeltä mainittua pappia, mm. kirjeen allekirjoittajia.

Kirje on hämmentävä. Vaikka siinä sanotaan, että kukin voi tietysti äänestää haluamallaan tavalla, jää kirjeestä silti sellainen maku, että näin on päätetty. Hämmennystä lisää se, että useiden pappien mielestä asiasta on käyty vain ruokapöytäkeskustelua eikä asiaa ole pöytäkirjattu minkään viitosten tai kuutosten varsinaisen kokouksen yhteydessä.

Listat ovat aina kiertäneet. Nyt oli uutta se, että listalle haluttiin antaa ikään kuin virallinen leima. Se on melkein kuin jos piispa sanoisi, että äänestäkää tätä tai tuota. Niin ei voi olla. Viitoset ja kuutoset toimivat hyvällä tavalla hiippakuntaneuvoston tilalla, mutta edelleen muodollisesti ”sopimuksettomassa tilassa”. Niillä ei ole kirkkojärjestyksen antamaa mandaattia, vaikkei kirkkojärjestys tällaista yhteistyötä estäkään. Jotta mallista voisi kehittyä hyödyllinen hallinnollinen rakennelma – vaikka seurakuntayhtymän muodossa – on sen nautittava arvostusta. Sitä taas mainitun kaltainen puheenjohtajien irtiotto  ei edistä.

isä Rauno Pietarinen

Usko on aina henkilökohtainen kokemus. Jos oma usko poikkeaa paljon kirkon uskosta, on todennäköistä että myös elämämme poikkeaa ortodoksisen kirkon osoittamasta. Mutta mikä on ortodoksinen kirkko; mitä oletamme ja mitä toivomme sen olevan? Useimmat kaiketi toivoisivat kirkon olevan sitä, mitä ajattelevat kirkon ihanteellisesti olevan.

Kirkko on jumalallisen luonteensa nojalla kuten Jumala, tyhjentävän määrittelyn tavoittamattomissa. Ortodoksien teologinen pohdinta ei ole niinkään lineaarista ja analyyttistä kuin kehämäistä ja kontemplatiivista. Kehällä ovat opilliset määritelmät, kanonit, kirkkoisien kirjoitukset ja jumalanpalvelustekstit. Kirkkoa koskeva ymmärrys perustuu näihin, mutta aina yhdistettynä kontemplaatioon, elävään hengellisyyteen, rukoukseen ja ylistykseen.

Ortodoksiseen uskonoppiin perehtyminen ja kanonien tutkiminen ovat hyödyllisiä, koska niiden avulla opimme erottamaan oleellisen epäoleellisesta. Tällainen syvä ymmärrys välittyy ”patristisen mielen” muodossa, kuten Georges Florovsky sitä nimitti. Emme vain toista tekstejä vaan pyrimme myös ymmärtämään niiden taustalla olevaa viisautta. Juuri tähän liittyy alussa esitetty ongelma, koska kukin voi päätyä tulkitsemaan traditiota omalla tai oman ryhmänsä tavalla. Ajatus, jonka mukaan kenelläkään ei voi olla yksinoikeutta totuuteen, johtaa helposti ajatukseen, että kaikilla on oikeus omaan totuuteensa. Kuka voisi väittää täysin ymmärtävänsä asioita kanonien ja dogmien tuolla puolen! Teologisesti koulutettujen kirkon jäsenten, pappien ja piispojen tulisi ainakin jonkin verran ymmärtää. Mitä suurempi vastuumme kirkossa on, sitä suurempaa vahinkoa mahdollinen ymmärtämättömyytemme aiheuttaa. Missään ei ole sanottu, että saisimme tuon ymmärryksen automaattisesti mirhavoitelussa tai vihkimyksessä.

Eri kirkoissa on erilaisia reunaehtoja, joiden puitteissa normatiivista linjaa arvioidaan. Ortodokseillakin niitä on ja tärkein on Kristus itse. Kanonit ovat muuttumattomia siinä määrin kuin ne heijastavat evankeliumin ydintä, Kristusta. Opilliset määritelmät ovat pysyviä aina kun ne lausuvat jotakin ikuisesta Jumalasta, joka tuli ihmiseksi Kristuksessa. Hänen jumalallinen ja inhimillinen luontonsa ovat avain ortodoksiseen elämään. Kirkko ei ole moniarvoinen vaan se on Kristuksen ruumis, kaikessa häneen sidottu ja kiinnittynyt. Ortodoksinen elämä merkitsee Kristus-yhteyden varjelemista. Yhtään sellaista kompromissia, joka erottaisi meidät Kristuksesta, ei voida hyväksyä. Siksi esimerkiksi ekumenian pelko tuntuu ihmeelliseltä. Kuinka se voisi erottaa meidät Kristuksesta niin kauan kun kirkkomme ei luovu mistään oleellisesta. Itse asiassa ortodoksisen kirkon itseymmärrys on huomattavasti lisääntynyt ekumeenisten kontaktien myötä.

Omaa elämäämme koskevissa asioissa joudumme myös pohtimaan Kristukselle otollisuutta. Liitännäisjäsenyys kirkossa ei ole sama kuin täysjäsenyys. Liitännäisjäsen toimii ”omilla ehdoillaan” ja selittää saapuneensa hääjuhlaan ”juuri sellaisena kuin on”. Kyllä, Jumala on armollinen, mutta myös oikeudenmukainen. Täysjäsenyys hänen kirkossaan on mahdollista vain, jos luovumme monista asioista; ei vain niistä, joista olemme valmiita luopumaan vaan nimenomaan niistä, jotka ovat esteenä Kristuksen ja meidän välissä. Kirkko on joustava kaikille, jotka osoittavat aitoa halua parantua, panna pois vanha ihminen ja pukeutua Luojansa kuvan mukaan uudistuneeseen ihmisyyteen, kuten kasteessa sanomme.

Lopulta uskon mukainen elämä edellyttää kaikilta luopumista, rukousta, jumalanpalveluksia ja kilvoitusta. Kirkon salaisuutta verhoavat opilliset, kanoniset ja liturgiset tekstit ovat jokaiselle tärkeitä, mutta auttavat erityisesti tradition opettajia työssään. Kilvoitus ja tieto molemmat johtavat Kristukseen.

isä Rauno Pietarinen

Teologian opiskelu on yhdistelmä hengellistä kasvua ja akateemista oppimista. Nämä kaksi kulkevat käsikädessä opiskeluaikana ja niiden tulee esiintyä yhdessä kaikessa kirkon työssä. Asiaosaaminen ilman aina uudistavan Hengen läsnäoloa on yhtä varmasti väärään johtava yhdistelmä kuin hengellinen ponnistelu ilman jatkuvaa oppimista. Jokaisen meidän tulee olla jatkuvassa katumuksen tilassa jossa mielemme muuttuu. Sitä tarkoittaa metanoia, katumus. Se merkitsee aina uudistumista ja tämä taas tarkoittaa muutosta. Jos me ortodoksit olemme periaatteessa vastahakoisia muutoksille, merkitsee se myös sitä, että kirkkomme jää paikoilleen, ei elä. Se lakkaa olemasta kirkko sinä päivänä, kun takin kääntäjistä puhuvat kaiken uudistumisen vastustajat saavat jäätävän tahtonsa läpi.

Katuvien eli muuttuvien eli uudistuvien yhteisö on kirkko. Siksi polyeleossa evankeliumin valon valaistessa uskovat ja paljastaessa heidän todellisen tilansa, luetaan psalmi 51, psalttarin suuri katumusveisu. Ja kaikki pyhien joukot kokoava seuraava rukous “Pelasta Jumala kansasi…” rakentaa eteemme Kristuksen kirkon, koska katuvien yhteisö on juuri se.

Mutta katuvan yhteisön ja metanoian  vastakohta on paranoia. Silloin ollaan mielen ulkopuolella. Tuollainen yhteisö ei uudistu eikä rakennu rakkaudessa, koska se on pelon ja epäluulon yhteisö. Se suhtautuu kaikkeen ensisijaisesti puolustuksellisesti ja sairaudessaan pelkää kaikkea vierasta ja uutta.

Ei kaikki uusi ole tarpeellista, mutta uudistuminen on. Jos uuden joukossa on paljon roskaa, ei se saa merkitä, että kaikki uusi on torjuttava. Elävä kirkko on avoimen kiinnostunut ja innostunut jokaisesta uudesta mahdollisuudesta palvella Jumalaa ja kirkastaa hänen luomakuntaansa. Toimiva kirkko ei lähtökohtaisesti sulje oviaan eikä etukäteen aseta reunaehtoja kohtaamisille. Kyllä; se voi joutua nolatuksi tai tavata tyhjän tai löytää alun, joka ei johda minnekään. Mutta nämä riskit on otettava. Helmeä ei löydy, ellei etsi. Hyvää kirjaa ei tule eteen, ellei lue myös huonoja.

Hengellinen kilvoitus ja akateeminen oppiminen ovat tärkeitä arvioitaessa tämän maailman asioita. Teologeja tarvitaan monille aloille. Mutta monen muun alan opiskelijan tai taitajan soisi opiskelevan myös teologiaa. Tieto ja taito yhdessä varmistavat kirkkomme tulevaisuuden. Riittävä määrä ymmärrystä tarvitaan, että kirkolla säilyy itseymmärrys omasta itsestään ja tehtävästään.

Työhön lähetetyt “apostolit” eivät voi itse valita, mitä eteen tulee. Sisäinen avoimuus auttaa näkemään Jumalan antamat mahdollisuudet. Mitä me olemme rajoittamaan hänen määrittelemäänsä skaalaa! Voisimmeko muka sanoa, että tämä ei minulle sovi? Ajatelkaa, jos eilisen juhlan apostoli Tuomas olisi sanonut “…minä ainakaan mihinkään Intiaan lähde”.

Jumalan luoma maailma on meille avoinna. Valmistautukaamme löytämään siitä kaikki se, mihin Jumalan käsi osoittaa.

isä Rauno Pietarinen