piian loki

 Hei ystäväni, toisena joulupäivänä jäi tämä kirje sinulle kesken. Onneksi luonnos tallentui tänne virtuaaliavaruuteen. Jatkan nyt sen loppuun.

Joulupäivänä puhkuin sohvalla kuulokkeet päässä. Kuulokkeista tuli ortodoksinen jouluaaton iltapalvelus pikkuruisesta matkaradiosta, jonka olin asettanut jouluateriasta täyden vatsani päälle.

Myös tällä kertaa joulupöytämme pöperöt teki jonkun pirkanmaalaisen lapsosen äiti, sillä valitettavasti ruoanlaittotaitoni ei riitä lanttu- tai porkkanalaatikon tekoon. Elämäni ensimmäisen kaalilaatikkoni kuitenkin rustasin joulupyhien jälkeen ja vastoin ennakko-odotuksiani se kelpasikin kaikille. Ehkä ensi jouluaaton erikoisuus meillä onkin joulukaalilaatikko.

Kuulokkeista kuuntelin, kuinka arkkipiispa puhui yhteisöllisyydestä ja siitä, kuinka perinteinen face to face -kontakti on edelleen parempi kuin tukku virtuaalisia mukakontakteja.

Nyökyttelin samanmielisenä kuulokkeet korvissani, vaikka juuri sillä hetkellä perheemme yhteisöllisyys koostuikin joukon eri taustoista hieman horjahtelevin perustein yhteen koottujen ihmisten huterasta yrityksestä olla ihmisiksi.

Olimme nimittäin noin kolmen viikon ajan ennen joulua kovaäänisesti rusikoineet toisiamme siitä, mikä on meidän perhe.

Jossain vaiheessa näin jopa taloomme tulleessa kolmessa eläinkotikissassa jopa enemmän yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin meissä isännissään.

Loppujen lopuksi palaset loksahtivat kohdalleen. Allekirjoittanut pääsi kirkkoon Savon Miikkulan kylään Alapitkälle ortodoksisen kummilapsensa perheen kanssa. Sen jälkeen starttasimme lasten venäläisen isän luokse joulusaunaan ja lasten suomalainen ottoisä kävi entisessä perheessään aattona joulupukkikeikalla. Paikalla olivat hänen molemmat aikuiset lapsensa sekä lastenlapsensa, lasten biologinen äiti ja uusperheukki.

Emme me siinä jouluiltana suoranaisesti kontaktissa olleet. Lapset katsoivat mitä lie The Joulukalenteria televisiosta, mies vaipui sohvalla hiljalleen koomaan ja äidillä oli matkaradionsa.

Mutta saman katon alla oltiin edelleen. Kaikesta huolimatta.

Siunattua vanhaa venäläistä joulua!

Pia

Jätin tarkoituksella ensimmäisestä kirjeestäni sinulle, Ortodoksisen Kirkon etsijä, pois ryhmän, jota itse edustan. Kirjoitinhan sinulle, että Suomen ortodoksisessa kirkossa käydään kulissien takaista kamppailua, kenen kirkosta oikein on kyse.

Itse olen kirkkosiirrynnäinen, luterilaisesta kirkosta vain muutama vuosi sitten siirtynyt, ja yhä edelleen olen silloin tällöin kokenut, että taustassani tai kaltaisissani on joitain salaperäisen häpeällistä. Taustastani johtuva häpeä aiheuttaa sen, että luen oikeiden ortodoksien kirjoituksia suurennuslasin kera. Kun vaikkapa Aamun Koiton päätoimittaja Hellevi Matihalti kirjoittaa pääkirjoituksessaan (AK 8/2007): “Yleensäkään en etsi ajatuksilleni välttämättä ideoita tai pontta isomman sisarkirkon toimista ja tapahtumista”, jään miettimään, onko sisarkirkon toimien ja tapahtumien tai kirjoitusten seuraamisessa jotain väärää. Niin väärää, että siitä piti erikseen mainita.

Luterilaisuudestani johtuvan häpeän vuoksi uskaltauduin viimekesäisessä Lintulan ristisaatossa vain kuiskailemaan erään toisen kohtalotoverini kanssa runoilija Helvi Hämäläisestä. Olimme jostain molemmat lukeneet, että muutamia vuosia ennen kuolemaansa Helvi Hämäläinen siirtyi ortodoksisesta kirkosta takaisin luterilaiseen. Asiaa ei nyt paljoakaan valaissut Nikean metropoliitta Johanneksen lausuma Aamun Koitossa (22/2007), että Hämäläisen eroamisen syyt olivat sellaiset, että tosiasiallisesti hän pysyi ortodoksina koko ajan.

Niin kauan kun kukaan ei kerro julkisesti Helvi Hämäläisen kirkosta eroamisen todellista syytä, ainakin tällaiselle kollektiiviselle häpeäjälle tulee sellainen olo, että kirjailijan liikkeessä on jotain ortodoksisen kirkon kannalta kiusallista.

Todella vaikean kysymyksen ääreen jouduin viime keväänä, kun muuan nuori nainen asettui viereeni eräällä matkalla, ja kysyi, mikä on ortodoksisen ja luterilaisen kirkon ero. Olen omalla vajavaisella ajattelukyvylläni ja toimittajan ulkopuolisuudellani asiaa 1990-luvun alusta lähtien vatvonut. Tämän mieltäni askarruttaneen kysymyksen vuoksi menin joskus aikoinani jopa kesäyliopistoon lukemaan yleistä luterilaista teologiaa, ja nyt tässä uskallan paljastaa, että en vieläkään tiedä eroista. Samankaltaisuuksia tulee kyllä mieleen tukkukaupalla.

Suurimmat erot olen havainnut kultissa, uskonnon harjoittamisessa tavassa - ja siinä, että ortodoksinen kirkko nostaa Raamatun rinnalle Pyhän Tradition. Lisäksi olen pannut merkille, että ortodoksisessa kirkossa vilisee kaikkea vaikeasti aukeavaa kontakeista katismoihin. Rikas on perinne, mutta ah lainasanaisuudessaan niin mystinen.

Sen vuoksi pyydän armoa sille Länsi-Savon toimittajaparalle, joka kirjoitti ulkomaanmatkalla havainneensa, että ortodoksisessa kirkossa ulkoilutetaan muumioita. Joka pilkkaa näin kirjoittavaa toimittajaa, saisi mielestäni luvan kiertää maata opettamassa - vaikkapa meitä toimittajia, jotka sitten voisimme edes kirjoittaa oikein.

Valitettavasti taitaa olla niin, että Pyhä Traditio ja kirkolliset kanonit sekä se, että joillakuilla on hallussaan Oikea Tieto, ovat myös oiva keino tukahduttaa keskustelu. Sen sijaan että Oikeaoppisen Kirkon Henkilöt naureskelevat meille tyhmille maallikoille, jotka eivät tiedä kanoneista mitään, he voisivat kertoa, mitä ne sisältävät ja antaisivat ihmisten edes jutella siitä, mitkä niistä puhuttelevat meidän aikanamme ja mitkä eivät.

Ja jos vielä joku toistaa minulle hokeman: “Ortodoksinen kirkko kirkko ei kulje ajassa eikä myötäile ajan virtauksia”, isken kirjoituspöytäni kannen mutkalle vääntävillä Pyhän Iisak Niniveläisen kootuilla kirjoituksilla päähän ja jään odottelemaan, että joku ortodoksisen tiedon popularisoija, kansan tasolle tuoja, osuisi joskus meille tänne Lapinlahdellekin.

Mutta nyt siirryn toiselle tietokoneelle miettimään kerrostalon korjaustyömaan litterointia.

Hyvää vuodenvaihdetta. Sehän tässä on kohta käsillä.

terveisin ystäväsi Pia

Kaksi kylän luikuria tarpoo ristisaaton häntäpäässä ristinmerkkejä tehden. Ovat räjäyttäneet itsensä mustanaamaisiksi edellisen illan juhannusjuhlilla - ja viettäneet yönsä ties missä jorpakossa päissään kuin pelikaanit.

Oliko tämä toiveuneni toteuma? Taisinhan viime kesänä narista Aamun Koiton palstoilla, että Suomen ortodoksinen kirkko vaikuttaa pahasti pelkästään voittajien kirkolta. Oma kokemukseni valitettavasti on, että pappien vauhtiin eivät pääse huonojalkaiset, vammaiset, vanhat, alkoholistit, muut riippuvaiset tai ylipäätänsä heikot syntiset.

Valitettavasti luikurit taapersivat ristisaattoaan tällä kertaa televisiossa. Olisipa se ollut todellinen tilanne, huomasin huokaavani ruudun äärellä.

Pohjoiskarjalaisten oma Markku Pölönen on ohjannut Karjalan Kunnailla -sarjaan oivan ortodoksisen ulottuvuuden, minkä ovat huomanneet myös tämän internetalustan keskustelijat. Hyvä, että olette huomanneet. Pölösen vahvuus lienee se, että mies ei osoittele, ei alleviivaa eikä paasaa. Hän käsittelee raskaita asioita näennäisen kevyesti ja huumorilla.

Aivan kuten eilen toinen kylän luikureista sanoi - huumori auttaa, muuten tässä olisi kiikuttu yksinaruisessa kiikussa jo monta kertaa.

Pölönen myös ikään kuin kerta kerralta lisää ortodoksisen isän osuutta kylän henkisessä hyvinvoinnissa. Eilisiltaisessa jaksossa isän pakeillä kävivät varsin mutkattomalla synnintunnustuksella sekä kaikkea muuta kuin pullantuoksuinen tuleva äiti sekä kylän syntinen nainen. Jos tällainen kylä oikeasti löytyy jostain päin Suomea, ilmoittaudun heti asukkaaksi.

Täytyy tunnustaa, että pari ensimmäistä jaksoa Karjalan kunnaita hurahti tajunnan ohi ikään kuin hahmot olisivat olleet unessa. Tai sitten tuntemus johtui yksinkertaisesti siitä, että keskiviikkoisin sarja esitetään meikäläisen nukkumaanmenoaikaan.

Joko sarjan meininki on parantunut tai olen alkanut tarkastella sarjaa ortodoksisin silmälasein. Asiaan saattaa tosin vaikuttaa sekin, että osat voi katsoa uusintana lauantaisin terävimmin aivoin.

Katsoitko sinä eilen Karjalan kunnaita, ortodoksikirkkoa etsivä ystäväni?

 kysyy

Pia

Kirjoitan sinulle nyt lyhyen lehtikatsauksen iltani iloksi.

Uusimmassa Aamun Koitossa (23-24/2007) oli Hannu Taanilan kirjoitus Isä Mitron sanakirjasta. Se oli niin uskomattoman hauska, että täten annan anteeksi Taanilalle, että sanoi täällä Lapinlahdella minun olevan höpöhöpönainen. Jospa sitä sellainen olen, mutta pää pystyssä, totta vie.

Vahvistuu nyt sellainen kuva, että Taanila on todella Kristuksen tähden houkka, joka tahtoo ainoastaan, että häntä kuunnellaan ja hänen sanomisensa herättäisivät.

Muutoin Taanila itsepintaisesti pitää kiinni siitä, että sanojaa itseään sanomisten taustalla inhotaan. Jotta itseään Taanilaa inhottaisiin, mies on valmis sitomaan jalkaansa vaikka koiranraadon - tai teeskentelemään krapulaista, kuten täällä Lapinlahdella.

Täkäläiset olivat valmiita murhaamaan Taanilan Vasemmistoliiton järjestämässä tilaisuudessa ennen viime eduskuntavaaleja - paitsi tietysti toverit Varpaisjärven pojat, jotka varmaankin olivat mukana juonessa. Mukamas krapulaisen Taanilan kanssa edellisiltana saunoneena ja juoneena.

Osallistuin tilaisuuden juontajana tahtomattani johonkin postmoderniin leikkiin. Toisena alustajana tilaisuudessa oli piispa Arseni enkä nyt tiedä, tiesikö hän Taanilan todellisen luonnon. Ilmeisesti tiesi ja meikäpolo oli estradilla ainoa, joka oli pihalla tilaisuudesta kuin lumiukko tai tässä tapauksessa -akka.

Kirjoituksessa isä Mitron sanakirjasta Taanila suomii ortodoksista kirkkoa seuraavin sanoin:

“Ortodoksinen kirkko on laulava ja soiva kirkko… mutta mikä kanta meidän pitää ottaa Italian, Espanjan, Englannin, Ranskan ja Saksan kirkkoihin, jotka ovat tuottaneet ihmiskunnan musiikin historian loistavimmat aarteet ja joihin verrattuna idän katolisen kirkon musiikit ovat musiikkina samaa luokkaa kuin George W. Bushin ns. ajattelu”

“Olisi isänmaalle suureksi hyväksi, jos Helsingin metropoliitta Ambrosius ja Suomenn isä Mitro rupeaisivatkin diakonissoiksi. Mutta siihen toimeen heillä ei ole pääsyä; he kun ovat miehiä.

“Aina meitä miehiä sorretaan.”

Huimaa, huimaa.

ystäväsi

Pia

höpöhöpönainen Lapinlahdelta

Piti mennä vielä keittämään vähän kahvia. Sillä aikaa kun kahvi tippuu, kirjoitan nopeasti sinulle muutaman sanasen vastauksena tiedusteluihisi ortodoksisesta kirkosta.

En ole varma, olenko käsittänyt kaiken lukemani väärin, mutta olisikohan niin, että ortodoksisen kirkon voima sekä koko villakoiran ydin on mysteerissä - ja tietyissä paradokseissa.

Toki ortodoksikirkkoonkin kuuluvat omat fundamentalistinsa, jotka tietävät Oikean Totuuden, mutta minä olen nyt kyllä oman Kallistos Wareni lukenut niin, että itse asiassa Jumala on mysteeri eikä Jumalasta oikein voida sanoa ihmisten kielellä mitään varmaa.

Totuus, joka ehkä on enemmän tai vähemmän horjuva yhteys itseään korkeampiin voimiin, löytyy jollain kummalla tavalla rukoilemalla, lukemalla Raamattua ja osallistumalla Jumalanpalveluksiin. Ensin oven suussa - monen vuoden päästä sitä entisenä luterilaisena niska ehkä taipuu ristinmerkin tekemiseen. Julkisesti tuohusten sytyttäminen ja ikonien suutelu on minulle vieläkin vaikeaa, vaikka eri ortodoksipyhäköissä olen roikkunut 1990-luvun alusta lähtien.

Yhä enemmän tuntuu siltä, että todellinen Kirkko voikin olla jokaisen ihmisen sisällä oleva rakennelma Jumalayhteyden tavoittamiseksi. Kirkkolaitos taas taitaa olla samanlainen maallinen, ihmisten muodostama, inhimillisyydessään vajavainen toiminta-alusta uskonyhteyden harjoittamiseen kuin mikä muu laitos tahansa omilla areenoillaan.

Sitten on vielä tämä ortodoksisen kirkon nationalistisuus- ja universaalisuusakseli - melkoinen paradoksi sekin. Suomessa kauniiden kulissien takana käydään melkoista henkistä taistelua, kenen kirkosta on kyse: onko meillä kyse karjalanpiirakkaortodoksisuudesta, fundamentaalisävytteisestä kreikkalaisortodoksisuudesta vai onko kyse venäläisistä sisäisistä valtakunnista, jotka meistä länsimaalaisista kirjauskovaisista tuntuvat jotenkin utuisilta. Venäjän kirkossahan palvellaan kirkkoslaaviksi eivätkä kaikki kuulijat taida perussanomasta tietää tuon taivallista.

Mutta onkos sillä tietämisellä loppujen lopuksikaan väliä? Pääasia, että uskoo ja pelastuu.

Lue muuten tuo lause monimerkityksellisesti – älä yksi yhteen.

ystäväsi

Pia

ortodoksi Lapinlahdelta