piian loki

”Haluatko toteuttaa unelmasi? Haluatko isomman asunnon? Uuden työpaikan? Terveyttä, menestystä, onnea?” Näin kysyy kirjakerhon tämän kuukauden kirja Rhonda Byrnen Salaisuus.

Kirjan mainostamiseen on valjastettu itse Buddha lauseella ”Me olemme vain ajatustemme tulosta.”

Anteeksi nyt vain Suuri Suomalainen Kirjakerho, en todellakaan ole kiinnostunut mahdollisuudesta kääntää heikkouteni, sairauteni ja puutteeni terveydeksi ja vauraudeksi.

Eikö kaikkivoipa ja omnipotentti sarasvuolaisuus olekaan mennyt pois muodista, kuten jo melkein uskoin?

Mielestäni viime aikojen radikaalein poliittinen avaus on tullut teatteriohjaaja Esa Kirkkopellolta, joka Vihreän Langan reportaasissa (7.3.08) sanoo: ”Ihmiselle pitää turvata oikeus olla köyhä.”

Kirkkopellon mukaan vähillä varoilla eläminen ei saa tarkoittaa sitä, että ihminen tuntee itsensä henkisesti sorretuksi ja vähäarvoiseksi. Hän haluaa kaiken yksinkertaistamista.

Lisään Kirkkopellon sanoihin, että kohta me yksinkertaisesti tarvitsemme toisiamme tulevassa yksinkertaisessa elämässämme. Vaikka vielä voimme köllötellä mukavasti pankkien omistamissa parin sadan neliön omakotitaloissamme, kohta päsähtää.

Iltapäivälehtien otsikot eivät tosin kilju edessä olevista kovista ajoista, mutta maailman talousviisaat varoittelevat, että edessä todennäköisesti on pahin kriisi sitten toisen maailmansodan päättymisen. USA:n viidenneksi suurin investointipankki Bear Stearns meni konkurssiin eikä pörssien kehitystä tällä hetkellä hallitse kukaan.

Olen heti valmis liittymään sellaiseen poliittiseen liikkeeseen, joka vaatii keskiluokalle vähemmän ja köyhille enemmän.

Kirjakerholle sekä Rhonda Byrnelle sanoisin, että itse asiassa haluaisin pienemmän asunnon. Pienen punaisen mökin ja perunamaan, jolla voisimme viljellä ainakin osan talven ruoastamme. Punainen mökki voisi sijaita vaikkapa siinä ideaalisessa 10 000 asukkaan taajamassa, joka on yhteydessä seuraavaan taajamaan sekä suurempiin taajamiin sähköjunaradalla.

Sähkö junarataan tulee tietenkin tuuli- ja aurinkovoimasta. Sähköä tietokoneeni ja internet-yhteyteni tarpeeseen poljen itse kuntopyörälläni.

Uutta työpaikkaa en, kiitos vain, havittele, sillä entistenkin hoidossa free lancerina on tarpeeksi tekemistä. Terveys, no joo, kiitän Jumalaa sepelvaltimotaudista, joka näytti minulle rajani. Menestys on osoittautunut melkoiseksi henkiseksi loukuksi ja onneksi ovat osoittautuneet pienet hetket, jolloin tuntee todellista yhteisöllisyyttä.

terveisin

nimimerkki ihan mielellään uusalaluokkalainen

 PS. Kun olin kirjoittanut edellisen ja lähettänyt sen tänne bittiavaruuteen, luin Savon Sanomista Jaakko Kekonin artikkelin otsikolla Iloitaan patruunoista (SS 27.3.08 s. 2). Ok, Jaakko Kekoni, iloitaan vain patruunoista, sillä toden totta Einari Vidgrenin Ponsse on saamaisillaan koko kotiseutuni Ylä-Savon hurjaan nousukierteeseen. Istunhan itse rakennusalan edustajana laatukoulutuksessa yhdessä viiden täkäläisen metallialan kasvuyrityksen kanssa ja ihastelen vilpittömästi yrityksistä huokuvaa draivia.

Sen sijaan en ihastele sitä, että Einari Vidgren on houkutellut nuoria metsäkoneen ohjaimiin mahdollisuudella joskus itse ajella yksityishelikopterilla. Luin nimittäin juuri Niklas Herlinin kirjan Lihakirves ja leimakirves. Kirja kertoi 1990-luvun alun konkursseista - ja aika moni yrittäjä siihen aikaan oli ryhtynyt yrittäjäksi saadakseen Mersun.

Hyvä Jaakko Kekoni, et varmaankaan ole tilaamassa tiluksillesi metsäkonetta, joten sinun ei myöskään tarvitse olla maksumiehinä Vidgrenin helikopteriajeluille. Niinpä lohdutan sinua. Meidän yrityksemme lasku ei ole suuren suuri, sillä yrittäjä ajaa vanhalla Saabilla ja yrittäjän vaimo Ladalla. Laskutamme sinulta vain työntekijöidemme TES:n mukaisen palkan, matkat työmaalle ja takaisin sekä himppusen verran konttorikuluja, jotta yrittäjän vaimo voisi taloudellisesti turvattuna kirjoitella näitä blogeja.

Hetkisen jo luulin, että liu´umme kivutta ahneudeksi kovettuneesta postmodernismista transmoderniin yhteisöllisyyteen ja välittämiseen.

Mutta sitten heräsinkin unesta, jossa näin vehmaita pohjoiskarjalaisia kunnaita ja turvallisissa oloissa eläviä ihmisiä, kun luin ihmisoikeusjuristin köyhyyskirjoituksen savolaisesta maakuntalehdestä.

Keskiluokkainen juristi kuvailee kirjoituksessaan todennäköisesti olemattomassa avohoidossa olevaa mielenterveyspotilasta ja päättää kuvauksensa lauseeseen: ”Hän on sanalla sanoen epämiellyttävä.”

Pahoitin lauseesta mieleni. Todella pahoitin, sillä minä olen se haiseva, lihava, nuhjuinen pullonkerääjä, joka sepalus auki unohtuneena käy haisemassa keskiluokkaisen asuinalueen lasinkeräyspisteessä.

Minä olen myös se hampaaton heroinisti, jolle sinä, kuukausipalkkainen velkaneuvoja, alentuvasti sanot, että päästäkseen velkaneuvontaan pitäisi olla myös motiivia. Sanoit niin, minua näkemättä.

Minä olen se laman murskaama työtoverisi, jota katsot säälivästi, kun jälleen aloitan uuden pätkätyön työyhteisössäsi.

Minä olen se afrikkalainen nainen, jonka kasvoissa on veitsen viilto. Tulen kirkkoosi etsimään suojaa ulkomaalaisviraston karkotuspäätökseltä.

Minä olen se vakavasta masennuksesta kärsivä akateemisesti koulutettu nainen, joka valmistuin ammattiin juuri, kun Suomi meni kiinni. Minä haen sinulta toimeentulotukea ja sinä epäät sen minulta sen vuoksi, että olen saanut sata euroa veronpalautuksia, joilla maksoin velkani hyväsydämisille ihmisille. He lainasivat minulle rahaa silloin, kun minulla ei ollut edes, mitä syödä.

Minä olen se epäonnistunut yrittäjä, joka kerää puolison tupakkarahoista senttejä, jotta voisi maksaa terveyskeskusmaksun. Meillä on perheessämme riippuvuus ja himo ja sinä hätistelet meitä pois jälkiviinipöydästä.

Minä olen se Keski-Euroopasta tullut organisoitu kerjäläinen, joka synnyttää lapsensa sinun temppelisi portaille, kun sinä purjehdit ohitseni Jumalanpalvelukseen ja jolle sinä sanot: “Pane rahaa säästöön toimeentulotuestasi.”

Terveisiä uudesta alaluokasta

Hyvä verottaja,

koetin taas tänään mennä lähettämästäsi sähköpostilinkistä www.tyvi.fi eteenpäin. Pääsinkin jo aika pitkälle, kun viestissäsi olit lähettänyt meille yrityksemme käyttäjätunnuksen. Nyt ymmärrän, miksi emme tässä yrityksessä palkanlaskentajärjestelmätoimittajan kanssa päässeet palkkatietoilmoituksia ensimmäisellä yrittämällä lähettämään.

Meiltä puuttui käyttäjätunnus.

Olen koettanut teille sisään eläketurvafirman extranetin sivuilla käyttämällämme käyttäjätunnuksella. Koska järjestelmätoimittaja väsyi roikkumaan kanssani puhelimessa tämän asian tiimoilta, päätimme lähettää teille yrityksemme palkkatiedot cd:lle poltettuna. Ne löytyvät samasta kirjekuoresta myös paperilla.

Lienevät tulleet perille?

Kuitenkin olisi ihan mielenkiintoista päästä tekemään ilmoitukset myös www.tyvi.fin kautta. Tänään asia tyssähti siihen, että en löytänyt salasanalistan numerosarjalistaa. Minulla on verottajan Katso-tunnistesalasana ja -pääkayttäjäsalasana paperille kirjoitettuna. Samalle paperille olen omin käsin kirjoittanut jotain salasanojen numerosarjalistasta.

Selvästi olen asian kirjoittanut itse, sillä käsiala on minun. En kuitenkaan enää näin vuoden päästä niiden kirjoittamisesta muistanut, mihin asiaan kyseinen paperilappunen liittyy.

Hyvä, kun selkisi senkin lappusen syvempi merkitys ja tarina. En siis turhaan ole säilönyt sitä yrityksemme kassakaapissa salaisten numerokoodin takana.

Joten arvaapas, mitä olen nyt vailla? Sitä salasanojen numerosarjalistaa.

Eiköhän tämä tästä vielä ennen tammikuun loppua.

Hyvää päivänjatkoa

yrittäjän muija

PS. Luitko sattumoisin Tomi Ervamaan kolumnin pari vuotta sitten Hesarin sunnuntaisivulta? Kolumnissaan Toni Ervamaa kirjoitti seikkailuistaan The British Telecommunicationin kanssa. Toimittaja arveli, että suuryritys linnottautuu omilta asiakkailtaan. Minusta itse asiassa tuntuu siltä, että Suomessa niin verottaja, Elisa, Sonera, IF ja mitä niitä kaikkia onkaan koettavat suojautua meiltä - ah, niin hankalilta - asiakkailta.

Vähän aikaa sitten googlasin Tomi Ervamaan. Wikipediasta sain tietää, että toimittaja oli kuollut. En yhtään ihmettele. On varmaan nääntynyt nälkään jonkun viraston portaille koettaessaan päästä viraston kanssa edes johonkin yhteyteen.

Kanssablogisti, Paulina Grotenfelt, täältä virtuaalimaailmasta oli katsonut Voimala-ohjelmasta, kuinka taiteilija Mimosa Pale puolustelee hämmentävää taideteostaan. Klikkasin Paulinan sivuilta Mimosa Palen taideteosta käsittelevään nettiartikkeliin, jossa oli myös taideteoksen kuva.

En suuttunut taideteoksen nähdessäni, mutta nauroin kyllä.

Meillä täällä Lapinlahdella on paljon esteettisempi samaa aihepiiriä käsittelevä taideteos. Se on tuossa taidelukion kulmalla ja tulen aina hyvälle mielelle, kun lähden täältä putkinotkostamme aamumyrtsinä liikkeelle.

Rakkauden korkea veisu -veistoksesta ei ole myrskytty niin paljon kuin Aurinkotuulesta, joka komistaa kirkonkylän liikenneympyrää. Aurinkotuuli on pääkaupunkiseudun median rakastaman Stefan Lindforsin ja Korkea veisu lapinlahtelaiseen halossukuun kuuluvan Kaarina Kaikkosen.

Ehkä veisusta myrskyämättömyys johtuu siitä, että veistos on maallikonkin silmään kaunis. Hyvän mielen siinä saa aikaan se, että näen veistoksen myös ruumiillisen rakkauden korkeana veisuna.

Paulina Grotenfelt peräänkuulutti nettikolumnissaan estoisuutta yliseksuaalisen todellisuuden vastapainoksi.

Hyvä. Blogisisko puhuu asiaa. Seksuaalisuuden ylikorostamisessa on varmasti menty liian pitkälle. En kuitenkaan toivo, että pääsemme estoisuudessa taas sille tasolle kuin esimerkiksi kirkkoisä Hieronymos, joka valitti vanhempana syntistä ja turhaa nuoruudenelämäänsä. Hän vetäytyi autiomaahan erakoksi, mutta joutui kuitenkin toteamaan:

“… Ja tuo minä, jonka helvetin pelosta olin karkottanut tähän vankilaan ja jolla seuranaan oli vain skorpioneja ja villejä eläimiä - se löysi kuitenkin itsensä jälleen tanssivien neitosten seurasta.”

terveisin ystäväsi tavallinen vaimoihminen

Hei,

kävin tässä välissä katsomassa tuossa naapurissa lukion salilla Joulutarinan. Niin sen elokuvan, jossa ortodoksi Hannu-Pekka Björkman on joulupukkina, aikuisena Nikolaoksena.

Mielestäni Joulutarina oli hyvä. Se oli koskettava kuin Lumiukko-animaatio, jota lapset eivät kehtaa enää äidin kanssa katsoa. Äiti nimittäin alkaa jo elokuvan ensi sävelten soitua kyynelehtiä.

Joulutarina olisi käynyt vaikka jatkotarinaksi sille, mitä valtakunnassamme tapahtui sen jälkeen, kun sähköt olivat katkenneet ja pörssit romahtaneet eivätkä pääomat enää liikutelleet työvoimaa tuotantoresursseina pitkin globea. Jossakin Amerikassa vallitsi Mad Max -profetia, mutta meillä Pohjois-Euroopassa asiat onneksi olivat toisin.

Väki oli muuttanut Lappiin pienyhteisöihin. Joulupukin kotikylässä asuivat köyhät, mutta hyväntahtoiset ihmiset. Jossakin entisellä Levillä asuivat rikkaat, jotka olivat siellä viettämässä hiihtolomaansa, kun pahin, mitä kuvitella voi, tapahtui. Tapahtui nimittäin länsimaiden perikato.

Tavalliset ihmisetkin vaelsivat vähitellen kairaan, nikkaroivat pieniä tupasia jokivarteen ja alkoivat elää yksinkertaista elämää. Elämä oli kuitenkin melko kovaa, sillä kyläläisten joukossa ei sattunut olemaan edes lääkäriä, kuten Miikkulassa, jossa myös elämä säilyi perikadon jälkeen nimenomaan sen vuoksi, että ihmiset tukivat toisiaan aidosti.

Koska Joulutarinan lähin lääkäri asui tietysti rikkaiden Levillä, joutui Nikolaos varhain orvoksi. Käyttäessään perheen pienintä lääkärissä koko muu perhe hukkui jokeen, joka antoi elämän kyläläisille, mutta välillä otti sen myös pois.

Köyhien kylässä oli aitoa huolenpitoa. Vaikka toimeentulo jokaisessa perheessä oli niukkaakin niukempaa, otti perhe kerrallaan aina Nikolaoksen vuodeksi luokseen.

Näin tapahtui sillä verovaroin kustannettua orpokotijärjestelmää tai orvon eläkettä ei ollut enää olemassa. Ei nimittäin ollut enää veronmaksukykyäkään, sillä palkkoja ei kukaan omavaraistaloudessa pystynyt maksamaan. Hyvä kun omalle perheelle leivän suuhun sai.

Mutta eihän tuo nyt kovin onnetonta elämää näyttänyt olevan. Niukkaa, tiukkaa ja vaati tietenkin kosolti ahkeruutta. Vaimoihmiset saivat hoitaa lapsiaan kotona eikä heidän tarvinnut päteä kodin ulkopuolisissa töissä. Isätkin ehtivät loppujen lopuksi nikertää lapsilleen  joululahjoja.

Kummallista, kummallista,

ihmettelee Pia