piian loki

”Haluatko toteuttaa unelmasi? Haluatko isomman asunnon? Uuden työpaikan? Terveyttä, menestystä, onnea?” Näin kysyy kirjakerhon tämän kuukauden kirja Rhonda Byrnen Salaisuus.

Kirjan mainostamiseen on valjastettu itse Buddha lauseella ”Me olemme vain ajatustemme tulosta.”

Anteeksi nyt vain Suuri Suomalainen Kirjakerho, en todellakaan ole kiinnostunut mahdollisuudesta kääntää heikkouteni, sairauteni ja puutteeni terveydeksi ja vauraudeksi.

Eikö kaikkivoipa ja omnipotentti sarasvuolaisuus olekaan mennyt pois muodista, kuten jo melkein uskoin?

Mielestäni viime aikojen radikaalein poliittinen avaus on tullut teatteriohjaaja Esa Kirkkopellolta, joka Vihreän Langan reportaasissa (7.3.08) sanoo: ”Ihmiselle pitää turvata oikeus olla köyhä.”

Kirkkopellon mukaan vähillä varoilla eläminen ei saa tarkoittaa sitä, että ihminen tuntee itsensä henkisesti sorretuksi ja vähäarvoiseksi. Hän haluaa kaiken yksinkertaistamista.

Lisään Kirkkopellon sanoihin, että kohta me yksinkertaisesti tarvitsemme toisiamme tulevassa yksinkertaisessa elämässämme. Vaikka vielä voimme köllötellä mukavasti pankkien omistamissa parin sadan neliön omakotitaloissamme, kohta päsähtää.

Iltapäivälehtien otsikot eivät tosin kilju edessä olevista kovista ajoista, mutta maailman talousviisaat varoittelevat, että edessä todennäköisesti on pahin kriisi sitten toisen maailmansodan päättymisen. USA:n viidenneksi suurin investointipankki Bear Stearns meni konkurssiin eikä pörssien kehitystä tällä hetkellä hallitse kukaan.

Olen heti valmis liittymään sellaiseen poliittiseen liikkeeseen, joka vaatii keskiluokalle vähemmän ja köyhille enemmän.

Kirjakerholle sekä Rhonda Byrnelle sanoisin, että itse asiassa haluaisin pienemmän asunnon. Pienen punaisen mökin ja perunamaan, jolla voisimme viljellä ainakin osan talven ruoastamme. Punainen mökki voisi sijaita vaikkapa siinä ideaalisessa 10 000 asukkaan taajamassa, joka on yhteydessä seuraavaan taajamaan sekä suurempiin taajamiin sähköjunaradalla.

Sähkö junarataan tulee tietenkin tuuli- ja aurinkovoimasta. Sähköä tietokoneeni ja internet-yhteyteni tarpeeseen poljen itse kuntopyörälläni.

Uutta työpaikkaa en, kiitos vain, havittele, sillä entistenkin hoidossa free lancerina on tarpeeksi tekemistä. Terveys, no joo, kiitän Jumalaa sepelvaltimotaudista, joka näytti minulle rajani. Menestys on osoittautunut melkoiseksi henkiseksi loukuksi ja onneksi ovat osoittautuneet pienet hetket, jolloin tuntee todellista yhteisöllisyyttä.

terveisin

nimimerkki ihan mielellään uusalaluokkalainen

 PS. Kun olin kirjoittanut edellisen ja lähettänyt sen tänne bittiavaruuteen, luin Savon Sanomista Jaakko Kekonin artikkelin otsikolla Iloitaan patruunoista (SS 27.3.08 s. 2). Ok, Jaakko Kekoni, iloitaan vain patruunoista, sillä toden totta Einari Vidgrenin Ponsse on saamaisillaan koko kotiseutuni Ylä-Savon hurjaan nousukierteeseen. Istunhan itse rakennusalan edustajana laatukoulutuksessa yhdessä viiden täkäläisen metallialan kasvuyrityksen kanssa ja ihastelen vilpittömästi yrityksistä huokuvaa draivia.

Sen sijaan en ihastele sitä, että Einari Vidgren on houkutellut nuoria metsäkoneen ohjaimiin mahdollisuudella joskus itse ajella yksityishelikopterilla. Luin nimittäin juuri Niklas Herlinin kirjan Lihakirves ja leimakirves. Kirja kertoi 1990-luvun alun konkursseista - ja aika moni yrittäjä siihen aikaan oli ryhtynyt yrittäjäksi saadakseen Mersun.

Hyvä Jaakko Kekoni, et varmaankaan ole tilaamassa tiluksillesi metsäkonetta, joten sinun ei myöskään tarvitse olla maksumiehinä Vidgrenin helikopteriajeluille. Niinpä lohdutan sinua. Meidän yrityksemme lasku ei ole suuren suuri, sillä yrittäjä ajaa vanhalla Saabilla ja yrittäjän vaimo Ladalla. Laskutamme sinulta vain työntekijöidemme TES:n mukaisen palkan, matkat työmaalle ja takaisin sekä himppusen verran konttorikuluja, jotta yrittäjän vaimo voisi taloudellisesti turvattuna kirjoitella näitä blogeja.

Jätin tarkoituksella ensimmäisestä kirjeestäni sinulle, Ortodoksisen Kirkon etsijä, pois ryhmän, jota itse edustan. Kirjoitinhan sinulle, että Suomen ortodoksisessa kirkossa käydään kulissien takaista kamppailua, kenen kirkosta oikein on kyse.

Itse olen kirkkosiirrynnäinen, luterilaisesta kirkosta vain muutama vuosi sitten siirtynyt, ja yhä edelleen olen silloin tällöin kokenut, että taustassani tai kaltaisissani on joitain salaperäisen häpeällistä. Taustastani johtuva häpeä aiheuttaa sen, että luen oikeiden ortodoksien kirjoituksia suurennuslasin kera. Kun vaikkapa Aamun Koiton päätoimittaja Hellevi Matihalti kirjoittaa pääkirjoituksessaan (AK 8/2007): “Yleensäkään en etsi ajatuksilleni välttämättä ideoita tai pontta isomman sisarkirkon toimista ja tapahtumista”, jään miettimään, onko sisarkirkon toimien ja tapahtumien tai kirjoitusten seuraamisessa jotain väärää. Niin väärää, että siitä piti erikseen mainita.

Luterilaisuudestani johtuvan häpeän vuoksi uskaltauduin viimekesäisessä Lintulan ristisaatossa vain kuiskailemaan erään toisen kohtalotoverini kanssa runoilija Helvi Hämäläisestä. Olimme jostain molemmat lukeneet, että muutamia vuosia ennen kuolemaansa Helvi Hämäläinen siirtyi ortodoksisesta kirkosta takaisin luterilaiseen. Asiaa ei nyt paljoakaan valaissut Nikean metropoliitta Johanneksen lausuma Aamun Koitossa (22/2007), että Hämäläisen eroamisen syyt olivat sellaiset, että tosiasiallisesti hän pysyi ortodoksina koko ajan.

Niin kauan kun kukaan ei kerro julkisesti Helvi Hämäläisen kirkosta eroamisen todellista syytä, ainakin tällaiselle kollektiiviselle häpeäjälle tulee sellainen olo, että kirjailijan liikkeessä on jotain ortodoksisen kirkon kannalta kiusallista.

Todella vaikean kysymyksen ääreen jouduin viime keväänä, kun muuan nuori nainen asettui viereeni eräällä matkalla, ja kysyi, mikä on ortodoksisen ja luterilaisen kirkon ero. Olen omalla vajavaisella ajattelukyvylläni ja toimittajan ulkopuolisuudellani asiaa 1990-luvun alusta lähtien vatvonut. Tämän mieltäni askarruttaneen kysymyksen vuoksi menin joskus aikoinani jopa kesäyliopistoon lukemaan yleistä luterilaista teologiaa, ja nyt tässä uskallan paljastaa, että en vieläkään tiedä eroista. Samankaltaisuuksia tulee kyllä mieleen tukkukaupalla.

Suurimmat erot olen havainnut kultissa, uskonnon harjoittamisessa tavassa - ja siinä, että ortodoksinen kirkko nostaa Raamatun rinnalle Pyhän Tradition. Lisäksi olen pannut merkille, että ortodoksisessa kirkossa vilisee kaikkea vaikeasti aukeavaa kontakeista katismoihin. Rikas on perinne, mutta ah lainasanaisuudessaan niin mystinen.

Sen vuoksi pyydän armoa sille Länsi-Savon toimittajaparalle, joka kirjoitti ulkomaanmatkalla havainneensa, että ortodoksisessa kirkossa ulkoilutetaan muumioita. Joka pilkkaa näin kirjoittavaa toimittajaa, saisi mielestäni luvan kiertää maata opettamassa - vaikkapa meitä toimittajia, jotka sitten voisimme edes kirjoittaa oikein.

Valitettavasti taitaa olla niin, että Pyhä Traditio ja kirkolliset kanonit sekä se, että joillakuilla on hallussaan Oikea Tieto, ovat myös oiva keino tukahduttaa keskustelu. Sen sijaan että Oikeaoppisen Kirkon Henkilöt naureskelevat meille tyhmille maallikoille, jotka eivät tiedä kanoneista mitään, he voisivat kertoa, mitä ne sisältävät ja antaisivat ihmisten edes jutella siitä, mitkä niistä puhuttelevat meidän aikanamme ja mitkä eivät.

Ja jos vielä joku toistaa minulle hokeman: “Ortodoksinen kirkko kirkko ei kulje ajassa eikä myötäile ajan virtauksia”, isken kirjoituspöytäni kannen mutkalle vääntävillä Pyhän Iisak Niniveläisen kootuilla kirjoituksilla päähän ja jään odottelemaan, että joku ortodoksisen tiedon popularisoija, kansan tasolle tuoja, osuisi joskus meille tänne Lapinlahdellekin.

Mutta nyt siirryn toiselle tietokoneelle miettimään kerrostalon korjaustyömaan litterointia.

Hyvää vuodenvaihdetta. Sehän tässä on kohta käsillä.

terveisin ystäväsi Pia

Kaksi kylän luikuria tarpoo ristisaaton häntäpäässä ristinmerkkejä tehden. Ovat räjäyttäneet itsensä mustanaamaisiksi edellisen illan juhannusjuhlilla - ja viettäneet yönsä ties missä jorpakossa päissään kuin pelikaanit.

Oliko tämä toiveuneni toteuma? Taisinhan viime kesänä narista Aamun Koiton palstoilla, että Suomen ortodoksinen kirkko vaikuttaa pahasti pelkästään voittajien kirkolta. Oma kokemukseni valitettavasti on, että pappien vauhtiin eivät pääse huonojalkaiset, vammaiset, vanhat, alkoholistit, muut riippuvaiset tai ylipäätänsä heikot syntiset.

Valitettavasti luikurit taapersivat ristisaattoaan tällä kertaa televisiossa. Olisipa se ollut todellinen tilanne, huomasin huokaavani ruudun äärellä.

Pohjoiskarjalaisten oma Markku Pölönen on ohjannut Karjalan Kunnailla -sarjaan oivan ortodoksisen ulottuvuuden, minkä ovat huomanneet myös tämän internetalustan keskustelijat. Hyvä, että olette huomanneet. Pölösen vahvuus lienee se, että mies ei osoittele, ei alleviivaa eikä paasaa. Hän käsittelee raskaita asioita näennäisen kevyesti ja huumorilla.

Aivan kuten eilen toinen kylän luikureista sanoi - huumori auttaa, muuten tässä olisi kiikuttu yksinaruisessa kiikussa jo monta kertaa.

Pölönen myös ikään kuin kerta kerralta lisää ortodoksisen isän osuutta kylän henkisessä hyvinvoinnissa. Eilisiltaisessa jaksossa isän pakeillä kävivät varsin mutkattomalla synnintunnustuksella sekä kaikkea muuta kuin pullantuoksuinen tuleva äiti sekä kylän syntinen nainen. Jos tällainen kylä oikeasti löytyy jostain päin Suomea, ilmoittaudun heti asukkaaksi.

Täytyy tunnustaa, että pari ensimmäistä jaksoa Karjalan kunnaita hurahti tajunnan ohi ikään kuin hahmot olisivat olleet unessa. Tai sitten tuntemus johtui yksinkertaisesti siitä, että keskiviikkoisin sarja esitetään meikäläisen nukkumaanmenoaikaan.

Joko sarjan meininki on parantunut tai olen alkanut tarkastella sarjaa ortodoksisin silmälasein. Asiaan saattaa tosin vaikuttaa sekin, että osat voi katsoa uusintana lauantaisin terävimmin aivoin.

Katsoitko sinä eilen Karjalan kunnaita, ortodoksikirkkoa etsivä ystäväni?

 kysyy

Pia

Kirjoitan sinulle nyt lyhyen lehtikatsauksen iltani iloksi.

Uusimmassa Aamun Koitossa (23-24/2007) oli Hannu Taanilan kirjoitus Isä Mitron sanakirjasta. Se oli niin uskomattoman hauska, että täten annan anteeksi Taanilalle, että sanoi täällä Lapinlahdella minun olevan höpöhöpönainen. Jospa sitä sellainen olen, mutta pää pystyssä, totta vie.

Vahvistuu nyt sellainen kuva, että Taanila on todella Kristuksen tähden houkka, joka tahtoo ainoastaan, että häntä kuunnellaan ja hänen sanomisensa herättäisivät.

Muutoin Taanila itsepintaisesti pitää kiinni siitä, että sanojaa itseään sanomisten taustalla inhotaan. Jotta itseään Taanilaa inhottaisiin, mies on valmis sitomaan jalkaansa vaikka koiranraadon - tai teeskentelemään krapulaista, kuten täällä Lapinlahdella.

Täkäläiset olivat valmiita murhaamaan Taanilan Vasemmistoliiton järjestämässä tilaisuudessa ennen viime eduskuntavaaleja - paitsi tietysti toverit Varpaisjärven pojat, jotka varmaankin olivat mukana juonessa. Mukamas krapulaisen Taanilan kanssa edellisiltana saunoneena ja juoneena.

Osallistuin tilaisuuden juontajana tahtomattani johonkin postmoderniin leikkiin. Toisena alustajana tilaisuudessa oli piispa Arseni enkä nyt tiedä, tiesikö hän Taanilan todellisen luonnon. Ilmeisesti tiesi ja meikäpolo oli estradilla ainoa, joka oli pihalla tilaisuudesta kuin lumiukko tai tässä tapauksessa -akka.

Kirjoituksessa isä Mitron sanakirjasta Taanila suomii ortodoksista kirkkoa seuraavin sanoin:

“Ortodoksinen kirkko on laulava ja soiva kirkko… mutta mikä kanta meidän pitää ottaa Italian, Espanjan, Englannin, Ranskan ja Saksan kirkkoihin, jotka ovat tuottaneet ihmiskunnan musiikin historian loistavimmat aarteet ja joihin verrattuna idän katolisen kirkon musiikit ovat musiikkina samaa luokkaa kuin George W. Bushin ns. ajattelu”

“Olisi isänmaalle suureksi hyväksi, jos Helsingin metropoliitta Ambrosius ja Suomenn isä Mitro rupeaisivatkin diakonissoiksi. Mutta siihen toimeen heillä ei ole pääsyä; he kun ovat miehiä.

“Aina meitä miehiä sorretaan.”

Huimaa, huimaa.

ystäväsi

Pia

höpöhöpönainen Lapinlahdelta

Piti mennä vielä keittämään vähän kahvia. Sillä aikaa kun kahvi tippuu, kirjoitan nopeasti sinulle muutaman sanasen vastauksena tiedusteluihisi ortodoksisesta kirkosta.

En ole varma, olenko käsittänyt kaiken lukemani väärin, mutta olisikohan niin, että ortodoksisen kirkon voima sekä koko villakoiran ydin on mysteerissä - ja tietyissä paradokseissa.

Toki ortodoksikirkkoonkin kuuluvat omat fundamentalistinsa, jotka tietävät Oikean Totuuden, mutta minä olen nyt kyllä oman Kallistos Wareni lukenut niin, että itse asiassa Jumala on mysteeri eikä Jumalasta oikein voida sanoa ihmisten kielellä mitään varmaa.

Totuus, joka ehkä on enemmän tai vähemmän horjuva yhteys itseään korkeampiin voimiin, löytyy jollain kummalla tavalla rukoilemalla, lukemalla Raamattua ja osallistumalla Jumalanpalveluksiin. Ensin oven suussa - monen vuoden päästä sitä entisenä luterilaisena niska ehkä taipuu ristinmerkin tekemiseen. Julkisesti tuohusten sytyttäminen ja ikonien suutelu on minulle vieläkin vaikeaa, vaikka eri ortodoksipyhäköissä olen roikkunut 1990-luvun alusta lähtien.

Yhä enemmän tuntuu siltä, että todellinen Kirkko voikin olla jokaisen ihmisen sisällä oleva rakennelma Jumalayhteyden tavoittamiseksi. Kirkkolaitos taas taitaa olla samanlainen maallinen, ihmisten muodostama, inhimillisyydessään vajavainen toiminta-alusta uskonyhteyden harjoittamiseen kuin mikä muu laitos tahansa omilla areenoillaan.

Sitten on vielä tämä ortodoksisen kirkon nationalistisuus- ja universaalisuusakseli - melkoinen paradoksi sekin. Suomessa kauniiden kulissien takana käydään melkoista henkistä taistelua, kenen kirkosta on kyse: onko meillä kyse karjalanpiirakkaortodoksisuudesta, fundamentaalisävytteisestä kreikkalaisortodoksisuudesta vai onko kyse venäläisistä sisäisistä valtakunnista, jotka meistä länsimaalaisista kirjauskovaisista tuntuvat jotenkin utuisilta. Venäjän kirkossahan palvellaan kirkkoslaaviksi eivätkä kaikki kuulijat taida perussanomasta tietää tuon taivallista.

Mutta onkos sillä tietämisellä loppujen lopuksikaan väliä? Pääasia, että uskoo ja pelastuu.

Lue muuten tuo lause monimerkityksellisesti – älä yksi yhteen.

ystäväsi

Pia

ortodoksi Lapinlahdelta