Sairastavat seurakunnat
En uskaltautunut Valtimon Rasimäkeen Johannes Kastajan juhliin yksin. Juhla tuntui houkuttelevalta, mutta mielessäni väikkyi pari epämiellyttävää kokemusta pienen sisäpiiriinsä ymmähtäneen seurakunnan tunnelmasta.
Tässä yhteydessä en tarkoita sitä, että juuri Nurmeksen seurakunta tai Rasimäki olisi sisäpiiriinsä mynnähtänyt lammikko, vaan sitä, että minulle kävi niin kuin sille entiselle naapurin miehelle. Tiedättehän tyypin, joka meinasi lainata vasaraa naapurista? Asiaa aikansa vatvottuaan vasaran tarvitsija heittää kirveen naapurinsa olohuoneen ikkunasta sisään huutaen: “Pitäkää vasaranne!”
Valehtelisin, jos väittäisin, että kaikissa Suomen ortodoksisissa tsasounoissa ja pikku kirkoissa olisi hyvä ja lämmin tunnelma. Uppo-outoa vastassa saattavat olla hymyttömien mummojen kivettyneet selät tai mikä vielä pahempaa - jopa vihamielisten katseiden hyökyaalto.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, etten aistinutkaan epäluuloa vierasta kohtaan. Turhan yliherkkänä ihmisenä haistoin seurakuntalaisten keskinäisen kyräilyn, epäsovun sekä kangistuneet asenteet. Nyt kun olen seurakuntalehden päätoimittajana ollut tekemisissä kuuden seurakunnan kanssa, olen huomannut, että ongelmia on. Laiha lohtu on, että ongelmaseurakunnat eivät ole yksin. Ongelmia on miltei joka kulmakunnalla.
Pienissä seurakunnissa kivettyneet kasvot ovat pahemmin esillä.
Olen pongannut seurakuntia, joissa väki on jakautunut kanttori- ja pappipuolueisiin. Lisäksi olen törmännyt seurakuntiin, jossa luottamushenkilöt tai seurakuntalaiset grillaavat paimentaan sekä ilmeisen selvästi myös päinvastoin. On muodostunut erilaisia hoveja ja klikkejä. Joidenkin seurakuntien ongelmat kuuluvat päätyneen iltalehtien lööppeihin.
Seurakuntalehdissä näitä asioita ei oikein voi käsitellä, sillä kyseessä ovat puhtaasti henkilökemiat. Asiat eivät riitele. Ihmiset riitelevät. Joitain hyviä tuuletusyrityksiä on Solea-lehdenkin sivuilla ollut - ja kiitos tässä yhteydessä niistä.
Kajaanin kirkkoherra Pentti Hakkarainen kirjoitti uusimmassa Ortodoksinen kulttuuri-lehdessä (2/08) otsikolla Hengellisen väkivallan muotoja. Hakkarainen huomauttaa, että viime vuosina on hyvinkin kevyesti alettu käyttää ihmisestä käsitettä psyko- tai sosiopaatti. Totta, olen minäkin käynyt henkilöstöjohtamisen kurssin, jossa pyöriteltiin aihepiiriä sosiopaatti työyhteisössä. Tulin käsitteen sinne tänne rullaamisesta ahdistuksen valtaan. Olimme nimenneet ongelman, mutta meille ei annettu työkaluja siihen, miten asiassa päästään eteenpäin. Epäselväksi jäi myös se, kuka oikeasti on sosiopaatti ja olemmeko me johtajiksi opiskelevat mahdollisesti itsekin jossain määrin sellaisia.
Jospa nyt sitten alkaisimmekin pureskella norsua paloina ja jättää hetkeksi pahimmat leimakirveet syrjään. Hakkaraisen mukaan rakentavampaa olisi puhua luonnehäiriöisistä. Lievempi termi kuulostaa jo enemmän siltä, että asian kanssa voi elää. Sillä pakkohan meidän on tässä diversiteetissä jotenkin lonksotella huomiseen ja ylihuomiseenkin. Luonnehäiriöisten pappien on elettävä meidän luonnehäiriöisten seurakuntalaisten kanssa.
Miten olisi myös armon ajatuksen kirkastaminen ja sen ottaminen käyttöön rukouksesta “Herra Jeesus Kristus, armahda minua syntistä.”? Mitäs jos joskus edes juteltaisiin siitä, mitä armo oikeasti ja käytännössä tarkoittaa?
Piispa Eevo Huovinen hehkuttaa Apu-lehdessä (28/08) körteistä: “Ovet ovat sepposen selällään, ei ole portsari kysymässä rahaa tai haistelemassa henkeä.” Ovatko ortodoksisten kirkkojen ovet sepposen selällään?
Perjantai, Heinäkuu 18, 2008 klo 0:03
En ihmettele, etteikö tällaisia tuntemuksia syntyisi. Jokaisen seurakunnan tai paremmin sanottuna pyhäkköön kokoontuvan kansan vaarana on syyllistyä sisäänpäin lämpiämiseen. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että Rasimäen praasniekassa tarkoitusena on juuri noiden muurien murtaminen.
Kysymys on kuitenkin hyvä. Jokaisessa seurakunnassa on omanlaisensa ilmapiiri. Lähtökohtana tulisi olla se, että tuo ilmapiiri on rakastava, avoin ja suvaitseva. Se on tärkein edellytys myös sille, että uusia ihmisiä uskaltautuu kirkkoon. Tällä hetkellä niin monen suurin este kirkkoon menemiselle on se, että pelätään “mitä tuokin ajattelee minusta, jos teen jotain väärällä tavalla”.
Haastetta riittää kyllä seurakuntien työntekijöille ja seurakuntalaisille, jotta tuo ilmapiiri muuttuisi mahdollisimman hyväksi…
Perjantai, Heinäkuu 18, 2008 klo 8:18
Rasimäen juhlasta kun oli ylläolevassa jutussa mainintaa.Elomäen tsasouna ja siellä käyvät haluavat rukoilijoita ja paljon,käytin sanaa “salassa”mutta en tietenkään tarkoittanut etteikö kaikki olisi tervetulleita.
Joskus vain itsestä johtuu ja mielialasta että tuntee olevansa ei tervetullut.En ole koskaan missään törmännyt minkäänlaisiin kuppikuntiin,vieraaksi olen tuntenut itseni lähinnä siksi kun en tuntenut ketään,mutta itsestä se on kiinni.Meillä on suuri etu nuori ja tarmokas kirkkoherra ja tuntuu tosi mukavalta kun hänen myötään on tullut nuoria ja nuoria perheitä mukaan ja toivottavasti emme tietämättämme muodosta minkäänlaista kuppikuntaa.
Tavataan ensi vuonna rasimäellä ja sinä yksinäinen tule juttelemaan ja älä suutu kun Valtimolaiseen tapaan kysymme heti kaiken,oletko naimisissa ,missä asut onko lapsia jne.Itseltä vei vähän aikaa ennenkuin totuin tähän tyyliin.
Perjantai, Heinäkuu 18, 2008 klo 11:26
Juu, kiitos, kyllä tullaan kylään ensi juhannuksena. Ja täytyy saada se Länsi-Suomen Leenakin mukaan.
Ainakin meikäläinen olisi aivan innoissaan, jos joku kysyisi asioita suoraan “valtimolaiseen” tapaan. Meidän klaani liikkuu tavallisesti kokoonpanossa, johon kuuluu muun muassa pyörätuoli. Pari kertaa olen törmännyt kanssaihmisiin, jotka uskaltautuvat kysymään, miksi tyttäreni on pyörätuolissa.
Asia ei meillä ole tabu - miten se voisikaan olla, sillä vammamme näkyvät päälle:) Suorat kysymykset ovat suorastaan tervetulleita.
terveisin
lokisti