piian loki

En uskaltautunut Valtimon Rasimäkeen Johannes Kastajan juhliin yksin. Juhla tuntui houkuttelevalta, mutta mielessäni väikkyi pari epämiellyttävää kokemusta pienen sisäpiiriinsä ymmähtäneen seurakunnan tunnelmasta.

Tässä yhteydessä en tarkoita sitä, että juuri Nurmeksen seurakunta tai Rasimäki olisi sisäpiiriinsä mynnähtänyt lammikko, vaan sitä, että minulle kävi niin kuin sille entiselle naapurin miehelle. Tiedättehän tyypin, joka meinasi lainata vasaraa naapurista? Asiaa aikansa vatvottuaan vasaran tarvitsija heittää kirveen naapurinsa olohuoneen ikkunasta sisään huutaen: “Pitäkää vasaranne!”

Valehtelisin, jos väittäisin, että kaikissa Suomen ortodoksisissa tsasounoissa ja pikku kirkoissa olisi hyvä ja lämmin tunnelma. Uppo-outoa vastassa saattavat olla hymyttömien mummojen kivettyneet selät tai mikä vielä pahempaa - jopa vihamielisten katseiden hyökyaalto.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, etten aistinutkaan epäluuloa vierasta kohtaan. Turhan yliherkkänä ihmisenä haistoin seurakuntalaisten keskinäisen kyräilyn, epäsovun sekä kangistuneet asenteet. Nyt kun olen seurakuntalehden päätoimittajana ollut tekemisissä kuuden seurakunnan kanssa, olen huomannut, että ongelmia on. Laiha lohtu on, että ongelmaseurakunnat eivät ole yksin. Ongelmia on miltei joka kulmakunnalla.

Pienissä seurakunnissa kivettyneet kasvot ovat pahemmin esillä.

Olen pongannut seurakuntia, joissa väki on jakautunut kanttori- ja pappipuolueisiin. Lisäksi olen törmännyt seurakuntiin, jossa luottamushenkilöt tai seurakuntalaiset grillaavat paimentaan sekä ilmeisen selvästi myös päinvastoin. On muodostunut erilaisia hoveja ja klikkejä. Joidenkin seurakuntien ongelmat kuuluvat päätyneen iltalehtien lööppeihin.

Seurakuntalehdissä näitä asioita ei oikein voi käsitellä, sillä kyseessä ovat puhtaasti henkilökemiat. Asiat eivät riitele. Ihmiset riitelevät. Joitain hyviä tuuletusyrityksiä on Solea-lehdenkin sivuilla ollut - ja kiitos tässä yhteydessä niistä.

Kajaanin kirkkoherra Pentti Hakkarainen kirjoitti uusimmassa Ortodoksinen kulttuuri-lehdessä (2/08) otsikolla Hengellisen väkivallan muotoja. Hakkarainen huomauttaa, että viime vuosina on hyvinkin kevyesti alettu käyttää ihmisestä käsitettä psyko- tai sosiopaatti. Totta, olen minäkin käynyt henkilöstöjohtamisen kurssin, jossa pyöriteltiin aihepiiriä sosiopaatti työyhteisössä. Tulin käsitteen sinne tänne rullaamisesta ahdistuksen valtaan. Olimme nimenneet ongelman, mutta meille ei annettu työkaluja siihen, miten asiassa päästään eteenpäin. Epäselväksi jäi myös se, kuka oikeasti on sosiopaatti ja olemmeko me johtajiksi opiskelevat mahdollisesti itsekin jossain määrin sellaisia.

Jospa nyt sitten alkaisimmekin pureskella norsua paloina ja jättää hetkeksi pahimmat leimakirveet syrjään. Hakkaraisen mukaan rakentavampaa olisi puhua luonnehäiriöisistä. Lievempi termi kuulostaa jo enemmän siltä, että asian kanssa voi elää. Sillä pakkohan meidän on tässä diversiteetissä jotenkin lonksotella huomiseen ja ylihuomiseenkin. Luonnehäiriöisten pappien on elettävä meidän luonnehäiriöisten seurakuntalaisten kanssa.

Miten olisi myös armon ajatuksen kirkastaminen ja sen ottaminen käyttöön rukouksesta “Herra Jeesus Kristus, armahda minua syntistä.”? Mitäs jos joskus edes juteltaisiin siitä, mitä armo oikeasti ja käytännössä tarkoittaa?

Piispa Eevo Huovinen hehkuttaa Apu-lehdessä (28/08) körteistä: “Ovet ovat sepposen selällään, ei ole portsari kysymässä rahaa tai haistelemassa henkeä.” Ovatko ortodoksisten kirkkojen ovet sepposen selällään?

Viime talvena televisiosarjassa Kotikatu oli kiintoisa episodi. Kotikadun toisensa saanut nuori pari, pastori sekä naapurin tyttö Ninni, joutuivat perimmäisen kysymyksen äärelle. Perimmäinen kysymys kuului:

 ”Voiko Korialla elää?”

Kotikadun pastorille oli aukeamassa tilaisuus lähteä kaakkoissuomalaiseen sotilastukikohtaan sieluja hoitamaan. Kun pastori maalasi nuorikolleen Korian tarjoamia idyllisiä elämänmahdollisuuksia, näin nuorikkovaimon kasvoilla saman kauhusta kankean ja epäuskoisen ilmeen kuin itselläni oli silloin kuin olin nuori toimittaja Helsingissä.

Minua odotti Savossa avioelämä ja - aivokuolema.

Niin pelkäsin. Enhän ollut maailmaa vielä tarpeeksi nähnyt.

Vuosia periferiassa asuneena lausun niin Ninnille kuin muillekin samassa tilanteessa oleville, että on kuulkaa maalaiselämästä aivokuolema kaukana. Kun ei ole katedraaleja, kaupunginteattereita tai taidegallerioita joutuu järjestämään asiansa ihan itse.

Edellisen kirjoitukseni kommenteissä Shivan ja AnneR pohtivat, että periferioiden pitäisi pitää yhtä. Olen tasan tarkkaan samaa mieltä.  Joitain pieniä positiivisia signaaleja olen ollut jo havaitsevinani.

Kulttuurisnobit voivat nauraa ylenkatseellisesti sellaisille televisio-ohjelmille Maajussille morsian tai möhömahaiset metsämiehet sekä kaikki muutkin Puumalan puolesta. Nämäkin formaattiohjelmat ovat mielestäni varsin hyvä keino tuoda esille valtamedian periferiaan unohtamia ihmisiä.

Toimittajat joutuvat nykyään paketoimaan taustalla olevan vilpittömän idealisminsa kaupalliseen asuun. Enää kun valtamediaan ei kelpaa perifeerinen elämä perinteisenä reportaasina eli sellaisena kuin se on. Viesti täytyy kuorruttaa ties millä makealla markkinahattaralla ja lopuksi survoa edeltä päätettyyn konseptiin. Mutta hyvä, että edes niin.

Toinen positiivinen signaali tuli Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan paimenelta Kuutosseurakuntien Solea-lehteen. Nuori paimen pyysi panemaan lehteen puffin Viitosseurakuntien alueella tapahtuvasta juhannuspruasniekasta. Tottahan Solea-lehti tällaisen toiveen toteutti.

Taatusti erilaista juhannusjuhlaa oli mahdollisuus viettää Valtimon Rasimäen kylällä Elomäen tsasounalla. Edellisen lokini otsikkoon otin valtimolaiset sen vuoksi, että toivon todella rasimäkeläisten ymmärtävän - vaikka toimittaja Sampsa Oinaalaan avustuksella - , millaisessa kulttuurisessa aarteessa he asuvat. Olen kuullut sanottavan, että Rasimäki on Suomen kylistä prosentuaalisesti ortodoksisin.

Miksei Rasimäen juhannusjuhlaa voisi kehittää? Koska meitä on varmaan muitakin, joiden kukkaro ei ikinä anna periksi lähteä kuukausimääriksi kävelemään Santiago de la Compostelaan Pyhän Jaakon perään, eikös samanlaista pyhiinvaellus-ristisaattoperinnettä voisi viritellä Suomessakin?

Eikös kuulostaisi kiehtovalta viettää vaikkapa viikko vaeltamalla pohjoiskarjalaiselta tsasounalta tsasounalle? Kuulkaa nyt näitä: Parppeinvaara, Huhus, Sonkaja, Bomba, Pyötikkö, Vuokko, Elomäki. Jo pelkkinä sanoinakin ne tihkuvat eksotiikkaa.