piian loki

Edellisessä lokissani olin todella vihainen ahneille pääomasijoittajille ja pörssiyhtiöiden ihmistä ymmärtämättömille osakkeenomistajille, joiden ainoana missiona on tehdä rahalla lisää rahaa.

Viha helpotti, sillä löysin luettavakseni irlantilaisen taloustieteilijä Richard Douthwaiten kirjan Nykyaikainen paikallistalous. Douthwaite ottaa esimerkkinsä Pohjois-Irlannissa sijaitsevasta Pitäjä C:stä.  Pitäjässä asui vuonna 1991 vain 1 113 henkeä. Siitä huolimatta asukkailla oli roomalaiskatolinen kirkko, kaksi peruskoulua, lukio, uusi kylätalo, yhdeksän pubia, kolme bensa-asemaa, neljä supermarkettia, postitoimisto, kangaskauppa, kemikalio, kampaaja, lääkäriasema, terveyskeskus ja osuuskassa. Kirjastoauto kävi kerran viikossa.

Körttiäidin lapsena kohottelin kulmakarvojani yhdeksälle pubille, mutta ilmeisesti - enemmän kuin juottoloita - pubit irlantilaisilla ovat ikään kuin yhteisöllisiä olohuoneita.

Tässä meidän naapurissa Rautavaaralla ei ole kuin yksi ravintola ja viime kesänä rautavaaralaiset elivät ajanjakson, jolloin kaikkialta kaukana olevasta kirkonkylästä ei saanut ostettua bensaa.

Rautavaaraa kohtaan tunnen jotain kummaa viehtymystä, vaikka se on Pohjois-Savon kurjista kurjin eivätkä sen asukkaat ole vielä käsittäneet, kuinka kauniissa pitäjässä he asuvat. Rautavaara on vähintäänkin yhtä kaunis kuin Etelä-Savon Puumala, jonka puolesta televisiokin käy kampanjaa ohjelmalla Kaikki Puumalan puolesta.

Rautavaaralla olivat asiat huonosti jo 1990-luvulla, jolloin seudulla vieraillut Vasemmistoliiton exä Suvi-Anne Siimeskin sanoi, että Rautavaaralla tulee jotenkin toivoton olo. Sanokaa minun sanoneen, että pieni on vielä tämän kaiken pöhöttyneisyyden jälkeen valtakunnassamme kaunista.

Ei nimittäin liene sattumaa, että irlantilaiset panivat nyt kampoihin EU:n Lissabonin sopimukselle, sillä vaikka maa höylättiin ensimmäisten joukossa täyttämään Maastrichtin sopimuksen kriteerit ja saarelle virtasi investointien kultainen virta, ei joukkotyöttömyys hellittänytkään. Kovan markkinatalouden mantra ei tuonut mannaa pienelle ihmiselle ja nyt Eurostoliiton satraapit saavat ainakin hetken kuunnella, mitä ihmiset todella ajattelevat.

Pari viikkoa sitten kävin Ylä-Savon Kehitysyhtiön järjestämässä lapinlahtelaisten yrittäjien kuulemistilaisuudessa.  Tekeillä on Ylä-Savon yhteinen elinkeinopolitiikka. Seudun uudelta elinkeinopolitiikalta edellytetään nyt joustavuutta, verkottuvuutta, ketteryyttä ja kekseliäisyyttä, mahdollisuuksiin tarttumista, sitoutumista ja oppimalla uudistumista.

Hieno homma. Ominaisuuksien seassa vilahti myös sana globaali toimintaympäristö.

Harmi, etten yrittäjien kuulemistilaisuuden aikaan ollut lukenut Douthwaiten kirjaa, sillä olisin ujuttanut globalisaation rinnalle termin lokalisaatio. Meillä täällä Ylä-Savossa on muun muassa mahtava Ponsse, joka tarjoaa kaikkea hienoa ja hirmuista maailmalle sekä säteilee ympärilleen elinvoimaista hieman pienempää metalliteollisuutta.

Hieno homma sekin, mutta kohta elämme ankeita aikoja ja todellinen tulevaisuuden menestysyritys onkin paikallinen, pieni, ehkä työntekijöiden itsensä omistama, joka hyvinä aikoina käy kauppaa maailmantalouden kanssa ja laman aikaan toimii paikallisesti.

Lokalisaatio vaatii varmasti luopumista. Pienten ja ketterien verkkoyritysten toimitusjohtajat eivät varmastikaan kurvaile yksityislentokoneella Thaimaaseen tyttöostoksille tai heittele takataskustaan putoilevia setelitukkuja WinCapitan kaltaisiin rahalla rahaa -tehtaisiin. Radikaaleille toimitusjohtajille ei myöskään tuoda lentokoneella muoviin pakattuja espanjalaismansikoita ranskalaisen sampanjan kera.

Yhteisöjen on opittava ruokkimaan itseään ja yhteisöissä toimivia yrityksiä on alettava kiinnostaa muutkin hyödyt kuin vain liikevoitto. Joten ehdotankin nyt tässä, että marinan ja muun sisältäpäin mädätyksen sijaan otamme käteen kuokan ja alamme kuokkia. Niin ovat tehneet myös ne 1,5 miljoonaa brasilialaista maatonta maatyöläistä, joita Milton Friedman ja muut Chigagon pojat ovat nyt ilmeisen tarpeeksi rusikoineet.

Mielenkiintoista Douthwaiten kirjassa oli, että hän ottaa uuden radikalismin arvopohjaksi talonpoikaisarvot. Talonpoikaiskulttuuri on maailman pääuskontojen ja moraalikäsitysten lähde:

“Jumalan kaikkivoipaisuus merkitsee jotain niille, jotka alistuvat päivittäin sään kiertoon ja salaperäisiin luonnonvoimiin.” (Walter Lippman Richard Douthwaiten kirjassa Nykyaikainen paikallistalous)

Vatikaani on kuulemma pannut uusiksi kuolemansynnit. Hyvä juttu, vaikka oikeastaan, miksi uusia mitään niin hyvää ja käyttökelpoista kuin vanhat kunnon synnit?

Veikkaisin, että geenimanipulaation taustalla on ahneus, ympäristönriiston taustalla on ahneus, yltiömäisten rikkauksien keräämisen taustalla on ahneus, pörssikeinottelun taustalla on ahneus, köyhyyden aiheuttamisen sekä ihmisten perusoikeuksien rikkomisen taustalla on ahneus.

Siis mitä?

Syntejä on seitsemän. Alkuperäiseen listaan kuuluvat ahneuden lisäksi ylpeys, kateus, viha, laiskuus, kohtuuttomuus ja himo.

Voimme varmaan nyt uskaltautua sanomaan ääneen, että koska elämme nyt porvarillisen hegemonian aikoja, jolloin uusliberalismin erilaisista mantroista on tullut miltei Jumalan sanaan verrattavissa oleva totuus, on ahneus aikamme päävitsaus. Wikipedianhan mukaan Danten jumalaisessa näytelmässä ahneutta pidettiin etupäässä porvariston vaivana.

Ortodoksinen tietokirjailija Ari Ojapelto puuttuu Suomen valtiokirkkojen hampaattomuuteen ajan pääsynnin edessä (Kansan Uutisten Viikkolehti pe 30.5.08). Ojapelto kysyy, miksi esimerkiksi arkkipiispa Jukka Paarma ja metropoliitta Ambrosius ovat olleet aivan hiljaa, kun pääomasijoittajat ovat lahdanneet terveitä yrityksiä, puhdistaneet ne varallisuudesta, pumpanneet yhtiön täyteen velkaa, pilkkoneet sen ja myyneet markkinaosuuden ja asiakassuhteet jollekin monikansalliselle yritykselle.

Ojapellon kysymys on hyvä. Toivottavasti siihen joku vastaa.

Eihän tässä ole kulunut kuin jokunen vuosi, kun luterilaisen kirkon piispat ottivat kantaa hyvinvointivaltion puolesta. Veto oli rohkea – semminkin kun Turun Sanomissa ilmestyi kohta turkulaisen taloustieteilijän Matti Virenin vastaveto otsikolla: ”Piispoilla Vasemmistoliiton talousohjelma.”

Nyt vain kaikki yhdessä potkimaan ortodoksista tietokirjailija Ari Ojapeltoa siitä, että vetäisi kipeät ja aiheelliset kysymykset esiin vasemmistolaisessa lehdessä. Sillä lailla saadaan taas keskustelu sivuraiteille.

Antakaas, kun annan teille lisää aseita kirkossa käytävän köyhyyskeskustelun torppaamiseksi. Asiasta ei saa puhua, sillä asiasta on nyt puhuttu vasemmistossa. Asiasta ei saa puhua, sillä se viittaa yhteiskunnan vaikeisiin vuosiin 1960- ja 70-lukuun, jolloin kuulemma kaikki ylipolitisoitui. Asiasta ei saa puhua, sillä köyhyydestä puhuja varmasti haluaa suorastaan demonista tai ainakin tasapäistävää Neuvostoliittoa takaisin.

Asiasta ei saa puhua, sillä asiasta ei saa puhua.