piian loki

Hyvä verottaja,

koetin taas tänään mennä lähettämästäsi sähköpostilinkistä www.tyvi.fi eteenpäin. Pääsinkin jo aika pitkälle, kun viestissäsi olit lähettänyt meille yrityksemme käyttäjätunnuksen. Nyt ymmärrän, miksi emme tässä yrityksessä palkanlaskentajärjestelmätoimittajan kanssa päässeet palkkatietoilmoituksia ensimmäisellä yrittämällä lähettämään.

Meiltä puuttui käyttäjätunnus.

Olen koettanut teille sisään eläketurvafirman extranetin sivuilla käyttämällämme käyttäjätunnuksella. Koska järjestelmätoimittaja väsyi roikkumaan kanssani puhelimessa tämän asian tiimoilta, päätimme lähettää teille yrityksemme palkkatiedot cd:lle poltettuna. Ne löytyvät samasta kirjekuoresta myös paperilla.

Lienevät tulleet perille?

Kuitenkin olisi ihan mielenkiintoista päästä tekemään ilmoitukset myös www.tyvi.fin kautta. Tänään asia tyssähti siihen, että en löytänyt salasanalistan numerosarjalistaa. Minulla on verottajan Katso-tunnistesalasana ja -pääkayttäjäsalasana paperille kirjoitettuna. Samalle paperille olen omin käsin kirjoittanut jotain salasanojen numerosarjalistasta.

Selvästi olen asian kirjoittanut itse, sillä käsiala on minun. En kuitenkaan enää näin vuoden päästä niiden kirjoittamisesta muistanut, mihin asiaan kyseinen paperilappunen liittyy.

Hyvä, kun selkisi senkin lappusen syvempi merkitys ja tarina. En siis turhaan ole säilönyt sitä yrityksemme kassakaapissa salaisten numerokoodin takana.

Joten arvaapas, mitä olen nyt vailla? Sitä salasanojen numerosarjalistaa.

Eiköhän tämä tästä vielä ennen tammikuun loppua.

Hyvää päivänjatkoa

yrittäjän muija

PS. Luitko sattumoisin Tomi Ervamaan kolumnin pari vuotta sitten Hesarin sunnuntaisivulta? Kolumnissaan Toni Ervamaa kirjoitti seikkailuistaan The British Telecommunicationin kanssa. Toimittaja arveli, että suuryritys linnottautuu omilta asiakkailtaan. Minusta itse asiassa tuntuu siltä, että Suomessa niin verottaja, Elisa, Sonera, IF ja mitä niitä kaikkia onkaan koettavat suojautua meiltä - ah, niin hankalilta - asiakkailta.

Vähän aikaa sitten googlasin Tomi Ervamaan. Wikipediasta sain tietää, että toimittaja oli kuollut. En yhtään ihmettele. On varmaan nääntynyt nälkään jonkun viraston portaille koettaessaan päästä viraston kanssa edes johonkin yhteyteen.

Kanssablogisti, Paulina Grotenfelt, täältä virtuaalimaailmasta oli katsonut Voimala-ohjelmasta, kuinka taiteilija Mimosa Pale puolustelee hämmentävää taideteostaan. Klikkasin Paulinan sivuilta Mimosa Palen taideteosta käsittelevään nettiartikkeliin, jossa oli myös taideteoksen kuva.

En suuttunut taideteoksen nähdessäni, mutta nauroin kyllä.

Meillä täällä Lapinlahdella on paljon esteettisempi samaa aihepiiriä käsittelevä taideteos. Se on tuossa taidelukion kulmalla ja tulen aina hyvälle mielelle, kun lähden täältä putkinotkostamme aamumyrtsinä liikkeelle.

Rakkauden korkea veisu -veistoksesta ei ole myrskytty niin paljon kuin Aurinkotuulesta, joka komistaa kirkonkylän liikenneympyrää. Aurinkotuuli on pääkaupunkiseudun median rakastaman Stefan Lindforsin ja Korkea veisu lapinlahtelaiseen halossukuun kuuluvan Kaarina Kaikkosen.

Ehkä veisusta myrskyämättömyys johtuu siitä, että veistos on maallikonkin silmään kaunis. Hyvän mielen siinä saa aikaan se, että näen veistoksen myös ruumiillisen rakkauden korkeana veisuna.

Paulina Grotenfelt peräänkuulutti nettikolumnissaan estoisuutta yliseksuaalisen todellisuuden vastapainoksi.

Hyvä. Blogisisko puhuu asiaa. Seksuaalisuuden ylikorostamisessa on varmasti menty liian pitkälle. En kuitenkaan toivo, että pääsemme estoisuudessa taas sille tasolle kuin esimerkiksi kirkkoisä Hieronymos, joka valitti vanhempana syntistä ja turhaa nuoruudenelämäänsä. Hän vetäytyi autiomaahan erakoksi, mutta joutui kuitenkin toteamaan:

“… Ja tuo minä, jonka helvetin pelosta olin karkottanut tähän vankilaan ja jolla seuranaan oli vain skorpioneja ja villejä eläimiä - se löysi kuitenkin itsensä jälleen tanssivien neitosten seurasta.”

terveisin ystäväsi tavallinen vaimoihminen

Hei,

kävin tässä välissä katsomassa tuossa naapurissa lukion salilla Joulutarinan. Niin sen elokuvan, jossa ortodoksi Hannu-Pekka Björkman on joulupukkina, aikuisena Nikolaoksena.

Mielestäni Joulutarina oli hyvä. Se oli koskettava kuin Lumiukko-animaatio, jota lapset eivät kehtaa enää äidin kanssa katsoa. Äiti nimittäin alkaa jo elokuvan ensi sävelten soitua kyynelehtiä.

Joulutarina olisi käynyt vaikka jatkotarinaksi sille, mitä valtakunnassamme tapahtui sen jälkeen, kun sähköt olivat katkenneet ja pörssit romahtaneet eivätkä pääomat enää liikutelleet työvoimaa tuotantoresursseina pitkin globea. Jossakin Amerikassa vallitsi Mad Max -profetia, mutta meillä Pohjois-Euroopassa asiat onneksi olivat toisin.

Väki oli muuttanut Lappiin pienyhteisöihin. Joulupukin kotikylässä asuivat köyhät, mutta hyväntahtoiset ihmiset. Jossakin entisellä Levillä asuivat rikkaat, jotka olivat siellä viettämässä hiihtolomaansa, kun pahin, mitä kuvitella voi, tapahtui. Tapahtui nimittäin länsimaiden perikato.

Tavalliset ihmisetkin vaelsivat vähitellen kairaan, nikkaroivat pieniä tupasia jokivarteen ja alkoivat elää yksinkertaista elämää. Elämä oli kuitenkin melko kovaa, sillä kyläläisten joukossa ei sattunut olemaan edes lääkäriä, kuten Miikkulassa, jossa myös elämä säilyi perikadon jälkeen nimenomaan sen vuoksi, että ihmiset tukivat toisiaan aidosti.

Koska Joulutarinan lähin lääkäri asui tietysti rikkaiden Levillä, joutui Nikolaos varhain orvoksi. Käyttäessään perheen pienintä lääkärissä koko muu perhe hukkui jokeen, joka antoi elämän kyläläisille, mutta välillä otti sen myös pois.

Köyhien kylässä oli aitoa huolenpitoa. Vaikka toimeentulo jokaisessa perheessä oli niukkaakin niukempaa, otti perhe kerrallaan aina Nikolaoksen vuodeksi luokseen.

Näin tapahtui sillä verovaroin kustannettua orpokotijärjestelmää tai orvon eläkettä ei ollut enää olemassa. Ei nimittäin ollut enää veronmaksukykyäkään, sillä palkkoja ei kukaan omavaraistaloudessa pystynyt maksamaan. Hyvä kun omalle perheelle leivän suuhun sai.

Mutta eihän tuo nyt kovin onnetonta elämää näyttänyt olevan. Niukkaa, tiukkaa ja vaati tietenkin kosolti ahkeruutta. Vaimoihmiset saivat hoitaa lapsiaan kotona eikä heidän tarvinnut päteä kodin ulkopuolisissa töissä. Isätkin ehtivät loppujen lopuksi nikertää lapsilleen  joululahjoja.

Kummallista, kummallista,

ihmettelee Pia

 Hei ystäväni, toisena joulupäivänä jäi tämä kirje sinulle kesken. Onneksi luonnos tallentui tänne virtuaaliavaruuteen. Jatkan nyt sen loppuun.

Joulupäivänä puhkuin sohvalla kuulokkeet päässä. Kuulokkeista tuli ortodoksinen jouluaaton iltapalvelus pikkuruisesta matkaradiosta, jonka olin asettanut jouluateriasta täyden vatsani päälle.

Myös tällä kertaa joulupöytämme pöperöt teki jonkun pirkanmaalaisen lapsosen äiti, sillä valitettavasti ruoanlaittotaitoni ei riitä lanttu- tai porkkanalaatikon tekoon. Elämäni ensimmäisen kaalilaatikkoni kuitenkin rustasin joulupyhien jälkeen ja vastoin ennakko-odotuksiani se kelpasikin kaikille. Ehkä ensi jouluaaton erikoisuus meillä onkin joulukaalilaatikko.

Kuulokkeista kuuntelin, kuinka arkkipiispa puhui yhteisöllisyydestä ja siitä, kuinka perinteinen face to face -kontakti on edelleen parempi kuin tukku virtuaalisia mukakontakteja.

Nyökyttelin samanmielisenä kuulokkeet korvissani, vaikka juuri sillä hetkellä perheemme yhteisöllisyys koostuikin joukon eri taustoista hieman horjahtelevin perustein yhteen koottujen ihmisten huterasta yrityksestä olla ihmisiksi.

Olimme nimittäin noin kolmen viikon ajan ennen joulua kovaäänisesti rusikoineet toisiamme siitä, mikä on meidän perhe.

Jossain vaiheessa näin jopa taloomme tulleessa kolmessa eläinkotikissassa jopa enemmän yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin meissä isännissään.

Loppujen lopuksi palaset loksahtivat kohdalleen. Allekirjoittanut pääsi kirkkoon Savon Miikkulan kylään Alapitkälle ortodoksisen kummilapsensa perheen kanssa. Sen jälkeen starttasimme lasten venäläisen isän luokse joulusaunaan ja lasten suomalainen ottoisä kävi entisessä perheessään aattona joulupukkikeikalla. Paikalla olivat hänen molemmat aikuiset lapsensa sekä lastenlapsensa, lasten biologinen äiti ja uusperheukki.

Emme me siinä jouluiltana suoranaisesti kontaktissa olleet. Lapset katsoivat mitä lie The Joulukalenteria televisiosta, mies vaipui sohvalla hiljalleen koomaan ja äidillä oli matkaradionsa.

Mutta saman katon alla oltiin edelleen. Kaikesta huolimatta.

Siunattua vanhaa venäläistä joulua!

Pia