Pitääkö luterilaista taustaa hävetä?
Jätin tarkoituksella ensimmäisestä kirjeestäni sinulle, Ortodoksisen Kirkon etsijä, pois ryhmän, jota itse edustan. Kirjoitinhan sinulle, että Suomen ortodoksisessa kirkossa käydään kulissien takaista kamppailua, kenen kirkosta oikein on kyse.
Itse olen kirkkosiirrynnäinen, luterilaisesta kirkosta vain muutama vuosi sitten siirtynyt, ja yhä edelleen olen silloin tällöin kokenut, että taustassani tai kaltaisissani on joitain salaperäisen häpeällistä. Taustastani johtuva häpeä aiheuttaa sen, että luen oikeiden ortodoksien kirjoituksia suurennuslasin kera. Kun vaikkapa Aamun Koiton päätoimittaja Hellevi Matihalti kirjoittaa pääkirjoituksessaan (AK 8/2007): “Yleensäkään en etsi ajatuksilleni välttämättä ideoita tai pontta isomman sisarkirkon toimista ja tapahtumista”, jään miettimään, onko sisarkirkon toimien ja tapahtumien tai kirjoitusten seuraamisessa jotain väärää. Niin väärää, että siitä piti erikseen mainita.
Luterilaisuudestani johtuvan häpeän vuoksi uskaltauduin viimekesäisessä Lintulan ristisaatossa vain kuiskailemaan erään toisen kohtalotoverini kanssa runoilija Helvi Hämäläisestä. Olimme jostain molemmat lukeneet, että muutamia vuosia ennen kuolemaansa Helvi Hämäläinen siirtyi ortodoksisesta kirkosta takaisin luterilaiseen. Asiaa ei nyt paljoakaan valaissut Nikean metropoliitta Johanneksen lausuma Aamun Koitossa (22/2007), että Hämäläisen eroamisen syyt olivat sellaiset, että tosiasiallisesti hän pysyi ortodoksina koko ajan.
Niin kauan kun kukaan ei kerro julkisesti Helvi Hämäläisen kirkosta eroamisen todellista syytä, ainakin tällaiselle kollektiiviselle häpeäjälle tulee sellainen olo, että kirjailijan liikkeessä on jotain ortodoksisen kirkon kannalta kiusallista.
Todella vaikean kysymyksen ääreen jouduin viime keväänä, kun muuan nuori nainen asettui viereeni eräällä matkalla, ja kysyi, mikä on ortodoksisen ja luterilaisen kirkon ero. Olen omalla vajavaisella ajattelukyvylläni ja toimittajan ulkopuolisuudellani asiaa 1990-luvun alusta lähtien vatvonut. Tämän mieltäni askarruttaneen kysymyksen vuoksi menin joskus aikoinani jopa kesäyliopistoon lukemaan yleistä luterilaista teologiaa, ja nyt tässä uskallan paljastaa, että en vieläkään tiedä eroista. Samankaltaisuuksia tulee kyllä mieleen tukkukaupalla.
Suurimmat erot olen havainnut kultissa, uskonnon harjoittamisessa tavassa - ja siinä, että ortodoksinen kirkko nostaa Raamatun rinnalle Pyhän Tradition. Lisäksi olen pannut merkille, että ortodoksisessa kirkossa vilisee kaikkea vaikeasti aukeavaa kontakeista katismoihin. Rikas on perinne, mutta ah lainasanaisuudessaan niin mystinen.
Sen vuoksi pyydän armoa sille Länsi-Savon toimittajaparalle, joka kirjoitti ulkomaanmatkalla havainneensa, että ortodoksisessa kirkossa ulkoilutetaan muumioita. Joka pilkkaa näin kirjoittavaa toimittajaa, saisi mielestäni luvan kiertää maata opettamassa - vaikkapa meitä toimittajia, jotka sitten voisimme edes kirjoittaa oikein.
Valitettavasti taitaa olla niin, että Pyhä Traditio ja kirkolliset kanonit sekä se, että joillakuilla on hallussaan Oikea Tieto, ovat myös oiva keino tukahduttaa keskustelu. Sen sijaan että Oikeaoppisen Kirkon Henkilöt naureskelevat meille tyhmille maallikoille, jotka eivät tiedä kanoneista mitään, he voisivat kertoa, mitä ne sisältävät ja antaisivat ihmisten edes jutella siitä, mitkä niistä puhuttelevat meidän aikanamme ja mitkä eivät.
Ja jos vielä joku toistaa minulle hokeman: “Ortodoksinen kirkko kirkko ei kulje ajassa eikä myötäile ajan virtauksia”, isken kirjoituspöytäni kannen mutkalle vääntävillä Pyhän Iisak Niniveläisen kootuilla kirjoituksilla päähän ja jään odottelemaan, että joku ortodoksisen tiedon popularisoija, kansan tasolle tuoja, osuisi joskus meille tänne Lapinlahdellekin.
Mutta nyt siirryn toiselle tietokoneelle miettimään kerrostalon korjaustyömaan litterointia.
Hyvää vuodenvaihdetta. Sehän tässä on kohta käsillä.
terveisin ystäväsi Pia
Maanantai, Joulukuu 31, 2007 klo 15:07
Olisiko niin että ortodoksinen kirkko Suomessa on tietyssä mielessä samassa tilanteessa kuin kirkko Konstantinuksen aikana 300 -luvulla. Vainojen aika on ohi ja ‘pakanoita’ pyrkii tulvimalla kirkon jäseniksi. Kirkon vanhat jäsenet kokevat tämän uhaksi ja puolustusreaktiona leimaavat käännynnäiset toisen luokan uskoviksi, vaikka itse asiassa joku saattaisi tulkita tilanteen päinvastaiseksi.
Se että joku etsii totuutta ja sen löydettyään haluaa osaksi totuutta palvelevaa yhteisöä, osoittaa suurta hengellistä rohkeutta ja vakaumuksellisuutta. Etten sanoisi uskoa. Toisin kuin syntymästä asti kirkon jäseninä olleet, joille tietysti kuuluu tunnustus myöskin totuudessa pysymisestä. Jos ovat siinä pysyneet.
Maanantai, Joulukuu 31, 2007 klo 23:12
Hyvä Pia
Kipeään asiaan on mielestäni tuore ja hyvä näkökulma Oulun ortodoksisen hiippakunnan uusimmassa (6/2007) Paimen Sanomat lehdessä. Siinä kirkolliskokosedustaja, jolla on ennen ort. kirkkoon liittymistä voimakas baptistitausta, avaa upealla tavalla tuntoja kristillisestä kirkosta toiseen siirtymisen suhteen. Kannattaa lukea.
Valitettavasti lehti ei ilmesty netissä, mutta eiköhän sen jostakin saa käsiinsä.
Keskiviikko, Tammikuu 2, 2008 klo 8:58
Selkeä selostus ortodoksien ja luterilaisten eroista löytyy Metropoliitta Johanneksen teoksesta Kirkkoisien perintö. Suosittelen.
Keskiviikko, Tammikuu 2, 2008 klo 13:48
Kiitos Makariokselle ja nimimerkille Doksologia lukusuosituksista. Aion etsiä käsiini sekä metropoliitta Johanneksen kirjan kuten myös Paimensanomat.
Gregoriokselle siteeraan Erik Wahlströmin Jumalaa sivulta 138: “Paavali ei koskaan toipunut siitä, että hän oli toisen luokan apostoli. Hän ei ollut nähnyt Jeesusta elävänä, vaan vain ilmestyksessä monta vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Äkkiä Paavali vain ilmaantui uskovien joukkoon ja väitti ilmestyksensä nojalla olevansa apostoli. Jeesuksen kanssa vaeltaneiden aitojen apostolien mielestä hän oli kiusallinen nousukas.”
Täytynee tutustua Paavaliinkin tarkemmin - sen verran mielenkiintoiselta ja läheiseltä (!) kuumakallelta tyyppi tuntuu.
Mutta nyt poistamaan kaakaotahroja lapsen paidasta.
terveisin
Lapillahen lehtipiika
Torstai, Tammikuu 3, 2008 klo 9:53
Olen ratkaissut omalla kohdallani tämän ongelman niin, että viis veisaan mitä kaikkein oikeauskoisimmat tuumivat ajattelustani, käännynnäisyydestä ja elämän tarkkailusta yleensä. Jos he tulkitsevat sanomisiani tavalla, joka ei vastaa sanomaani, niin siitä vaan.
Muuten, jo evankeliumeissa näkyy se kovin yleinen halu olla muita parempi ja kertoa siitä uskonsa vakuudeksi Jeesuksellekin. Opetuslapset esim. tiedustelivat, jotta kukas pääsee lähinnä valtaistuinta tulevassa uudessa järjestyksessä, kun Jumalan valtakunta tulee voimassaan. Ollaan sentää luovuttu siitä ja tästä ja seurattu Jeesusta, kyllä siitä pitäs jotain etua saada.
Ihmisten kesken vain on nokkimisjärjestys, ei siitä näy edes usko vapauttavan. Huoh! Ollaan me syntisistä suurimmat, mut kuitenkin paremmin uskomme kuin muut - tämä taitaa olla homman nimi
Torstai, Tammikuu 3, 2008 klo 19:39
Torstaita Liisa, Wahlströmin siteeraamisella ajattelin, että ehkä me siirrynnäiset olemme syntymäortodokseihin verrattuna niin kuin Paavali ja kaltaisensa alkuperäsiapostoleihin nähden tai tosiaan niin kuin kaikenkarvaiset kirkkotyrkyt Konstantinoksen aikaan. Osaammehan mekin olla ärsyttäviä, kuumakalleja ja ties mitä korskeita kohkaajia.
…
Kun nyt olen vihdoin ryhtynyt lukemaan Raamattua - saan sitä pätkän kerrallaan sähköpostilla Data Universum Oy:stä - justiinsa tuo, mistä mainitsit, on saanut minut pitämään Raamatusta ja sen henkilöistä enemmän kuin koulun uskonnon tunneilla koskaan saatoin ajatella.
Apostolit ovat liikuttavan inhimillisiä. Ajatelkaa Juudaskin on todennäköisesti ollut vain pikkuruinen ja vähän niljakas varas.
Ajatuskulku menee näin: Jos kerta pikkuruinen ja vähän niljakas varas on kelvannut Jeesuksen seuraajaksi, enköhän sitä kelpaa minäkin - kaikenkarvainen kirkkotyrkky.
…
Jatketaan siis viis- ja kuuskinveisaamista:) Meikä kirjoittaa täten tänä iltana henkilöstön kehittämissuunnitelman loppuun. Johan sitä olenkin aloittanut koko päivän.
Perjantai, Tammikuu 4, 2008 klo 23:52
kirjoitit:
Todella vaikean kysymyksen ääreen jouduin viime keväänä, kun muuan nuori nainen asettui viereeni eräällä matkalla, ja kysyi, mikä on ortodoksisen ja luterilaisen kirkon ero.
Minusta hauskimman kommentin antoi V.Sokratilin eräällä Valamon kurssilla: ” Kun luterilainen avaa suunsa hengellisissä kysymyksissä, hän aloittaa: Minun mielestäni…., kun taas ortodoksi: Ortodoksinen kirkko opettaa että …
Näenäisestä hauskuudesta huolimatta vertaus on hyvin syvällinen.
Lauantai, Tammikuu 5, 2008 klo 0:06
Olen itse ensin eronnut luterilaisesta kirkosta ja vasta sitten - uskonnottomuudesta käsin (ja jaloin) - ‘kääntynyt’ ortodoksisuuteen.
Mutta ei mua ‘hävetä’ se, että olen tullut ‘pystymetsästä oikeauskoisten leiriin’ (jossa en tosin koskaan oleile) vaan se, etten ole mikään uskovainen ihminen.
Minä olen reilusti ‘epäileväinen’.
Rehellistä - eikö vaan…mutta kun minut kerran on vihitty ortodoksiksi (Valamossa -95) erittäin vahvasti intellektuaalisen ja maallisen (muttei ehkä spirituaalisen; - no jaa - kyllä minä juuri ‘henkeä’ kaipaan…) rakkauden voimasta, niin olkoon - kerrankin koen kuuluvani johonkin itseäni suurempaan ‘olotilaan’. Kerrankin.
Toisaalta - ajateltakoon tosiasioita mainoslauseen tapaan: Nihilisti -’Nietzsche-ortopedi’ ortodoksina - mikä mielettömän rankka kombinaatio!
Minä kiitän tästä edellä mainitusta asiaintilasta sitä ihmistä, jota rakastin 1995 niin suuresti ja rakastan yhä edelleen…
*
Mutta on suorastaan pakko näillä sivuilla sanoa - ihan sen omahyväisen ja elitistisen kunnian teologian vastaisesti, jota ortodoksinen traditonalismi pinnallisuutta hipoen nykyään edustaa, että Tuomas Nevanlinna (omaa sukua Rämeliiteri, Suopirtti tai Lettomaja) on Suomen melkein paras teologi tällä hetekellä!
Lukekaa hänen mittava johdantonsa äsken julkaistuun Ensimmäiseen Moosekseen kirjaan.
Lauantai, Tammikuu 5, 2008 klo 10:42
Uteliaalle. Yhdyn vain osittain Sokratilin lausumaan, mutta olisi hyvä, että ortodoksikin tajuaisi, ettei kaikki mitä hän kirkon opettamaksi lausuu, välttämättä ole koko totuus kirkon opetuksesta. Joskus olisi totuudenmukaisempaa, ja ainakin nöyrempää, sanoa, että näin olen ymmärtänyt kirkon opetusta. Mutta eihän tietenkään niin voi sanoa, jos itse ajattelee niin, että se mitä sanoo, on yhtäpitävää koko kirkon opetuksen kanssa. Ei ortodoksinen kirkkokaan mikään monoliitti ole, olen vuosien mittaan havainnut.
Lauantai, Tammikuu 5, 2008 klo 23:11
Liisalle
Totta puhut. Mutta minä kyllä ymmärsin Sokratilinin lauseen vähän toisin. Tämmöiset lyhyet ja nasevat tokaisut ovat aina alttiit monille eri tulkinnoille, koska ne eivät sisällä “käyttöohjetta”. On totta että jokaisen ihmisen on hyvä vähän miettiä aina kun avaa suunsa. Silti, näkisin että tuo lausahdus kertoo kuitenkin jotain näistä eroista.
Luterilaisuudessa tuetaan ajatusta että yksittäinen riviluterilainenkin tulkitsee itse omin päin 2000 vuotta vanhoja evankeliumeita, ja luulee että yksittäisen ihmisen äly ja logiikkaa riittää ymmärtämään Raamattua kunhan sitä vain jaksaa usein lukea. Tämä saattaa antaa vaikutelman järkeisopista.
Ortodoksi, ainakin teoriassa, uskoo kirkon virallista opetusta, eikä näin ollen kanna vastuuta siitä mikä on oikein (vastuu on vain omalla käytännön toteutuksella opetetusta ja todeksi uskotusta asiasta), koska ymmärtää että tulkitsijana on Kirkko ja Traditio aivan välttämätön.
Mutta voihan tuosta Sokratilinin lausunnosta olla paljonkin mielipiteitä. Tämä oli omani.
u.
Sunnuntai, Tammikuu 6, 2008 klo 14:46
Ortodoksisen ekklesiologian näkökulmasta katsottuna ortodoksisen Kirkon ja luterilaisen kirkon suurin ero on selvä: vain toinen on - ja vain toinen voi olla - Kirkko, koska Kirkko on välttämättä yksi. Yhdellä Kirkolla on myös yksi usko eli sen opetus on kaikkialla ja kaikkina aikoina yksi ja sama. Se mitä kukin yksilönä suustaan päästelee toki vaihtelee ja antaa kuvan ajatusten ja opetusten kirjavuudesta, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa että syvällä tasolla yksittäisten Kirkon jäsenien ajatusten ja heikkouksien ja inhimillisyyden tasapainottajana on Kirkon pyhyys. Tämä on se suuri paradoksi, johon Kirkon totuus ja opetus asettautuu: me olemme syntisiä, erehtyviä ja inhimillisiä ihmisiä mutta meihin on maailman laajuisena yhteisönä istutettu Kirkon pyhyys, katolisuus ja apostolisuus.
Sunnuntai, Tammikuu 6, 2008 klo 15:13
Siunattua vanhaa venäläistä joulua tällekin taajuudelle, kävin just kopistelemassa blogissa luonnoskansion ja saatoin loppuun meikäläisten uuskalenterilaisten jouluna kirjoittamani pakinanalun tuonne toisaalle.
Nyt kyllä en ala yhtään teidän kanssa:) Räsänen on esimerkiksi ehtinyt jo lukea Tuomas Nevanlinnan Esipuhe ensimmäisen Mooseksen kirjaan. On varmaan lukenut Kuninkaista ja narreistakin. Meikä vasta tavaili Nevanlinnasta jouluaaton aaton Hesarin kulttuurisivulla ollutta haastattelua. Mutta tämä on tyypillistä toimittajalle.
Wahlströmin Jumala ilmestyi pöydälleni lokakuussa 2006. Vasta nyt sain sen loppuun. Toimittajalla juuri nämä ovat hitaita prosesseja, vaikka suu tahtookin avautua ennen syvällisen tiedon muodostumista.
Nevanlinnan haastattelun taustassa toimittaja Jukka Petäjä kirjoittaa: “Uususkonnollisuus ei ole silti tulossa.” Mitenkä niin?
Kun joskus nuorena tyttönä haastattelin Nevanlinnaa en kyllä olisi arvannut, että itse olen joskus vielä jonkun kirkon lehtipiika ja tutkiskelen nimenomaan silloisen haastateltavani aivoituksia uskosta kiinnostuksella.
Oikeastaan kysynkin kaikilla kirjoituksillani, voiko kuulua ortodoksiseen kirkkoon, vaikka onkin juuri kiivas TÄTÄ MIELTÄ OLEN MINÄ -luterilainen ortodoksi - ja vielä kaiken muun pahan lisäksi toimittaja.
Mutta tietty täytyy ottaa huomioon Reijo Kinnusen näkökulma vain toinen voi olla Kirkko, isolla kirjaimella.
Tökkikää mut takaisin sinne kirkon ovensuuhun möröttämään, jos alan möykätä liikaa.
terveisin
blogipakinisti
Sunnuntai, Tammikuu 6, 2008 klo 18:29
Toisaalta on hyvä että ortodoksisessa Kirkossakin on noita (tai meitä)TÄTÄ MIELTÄ OLEN MINÄ -ihmisiä. Sellainen synnyttää keskustelua ihmisten kesken ja keskustelu vaati aina perusteluita. Ja argumentointi ja keskustelu opettavat aina jotain uutta - kaikille. Se että ollaan aina samaa mieltä ei saa kieltä oikein laukkaamaan eikä se saa miettimään asioita. Liekö siinä sitten mitään perää, että väittelemällä löytää totuuden; tähänhän perustuu oikeudenkäynneissäkin totuuden löytäminen. On kaksi puolta jotka yrittävät vakuuttaa yleisön todisteilla ja vakuutteluilla. Sitten tehdään päätös syyllisyydestä tai syyttömyydestä - onko se todella totuus mihin päädytään; sitä ei ehkä voi varmuudella sanoa, mutta ilmeisen tarpeellinen prosessi.
Maanantai, Tammikuu 7, 2008 klo 16:43
Kiitti Reijo K, näin just ajattelen minäkin. Ainakaan minä en tiedä, mitä ajattelen, ellen jostain saa syttyjä. Aika paljon asiat menevät perille meikäläisellä teesi-antiteesi-synteesi -menetelmällä.
…
Olen vuosien varrella pannut merkille, että aikamoinen urakka on selvittää se, mikä oikein on oikea kirkon opetus, kun jo pelkkä sanaston setviminen näyttää ainakin minulla vievän valovuosia.
Onneksi on isä Mitron kaltaisia populistejakin joukossa kirjoineen. Antakaa hänelle anteeksi, että ehkä käy nyt hiukkasen ylikierroksilla, kun meinaa haalata äiti Amman sijasta koko Suomen populaation. Siksi joskus varmaan puhuskentelee myös pehmoisia.
Toimittajat kysyvät juuri siksi kaikki asiat maan ja taivaan väliltä isä Mitrolta, sillä isä Mitro, jota en ole koskaan henkilökohtaisesti tavannut enkä häntä missään yhteydessä haastatellut, on nimenomaan helposti lähestyttävä.
Väittäisin, että Suomen toimittajat ovat voittopuolisesti aika mutkatonta väkeä - siksi he eivät uskalla soittakaan kommenttien toivossa sellaisille, jotka kenkuttelevat.
Tämä vielä lisäyksenä Liisalle, joka kirjoitti helpottavasti, että eihän se Suomen ortodoksinen kirkkokaan mikään monoliitti ole. Näin on näppylät. Ei ole ja onneksi ei ole.
…
Rauno R kirjoitti kokemuksestaan seuraavaa: “Mutta kun minut kerran on vihitty ortodoksiksi (Valamossa -95) erittäin vahvasti intellektuaalisen ja maallisen (muttei ehkä spirituaalisen; - no jaa - kyllä minä juuri ‘henkeä’ kaipaan…) rakkauden voimasta, niin olkoon - kerrankin koen kuuluvani johonkin itseäni suurempaan ‘olotilaan’. Kerrankin.”
Mietin viime yönä, onko loppujen lopuksi eroa spirituaalisella, intellektuaaliselle ja maallisella rakkaudella. Jospa perusrakkaus on pohjalla sama. Ilmenemismuodot vain erilaiset. Miksi rakkaus on? Siksi että olisi elämää - monessa mielessä. Kun olen taipuvainen ajattelemaan näin, en pannut pahakseni, vaikka Erik Wahlströmin Jumala-kirja alkoi provosoivasti.
Taas tuli pitkä kommentti tähän ja nyt mies vääntää porukalle illallista. Tarttee varmaan mennä sanomaan keittiöön oma mielipide asiasta:)
terveisin
lokisti
…
Keskiviikko, Tammikuu 9, 2008 klo 12:47
Lainaus Pialta: “mikä oikein on oikea kirkon opetus”. Samaa välillä ihmettee itsekin kun jatkuvasti tuntuu törmäävän pieniin ristiriitaisuuksiin. Onko ortodoksinen kirkko perisynnin kannalla vai ei, saako isä Jumalaa kuvata ikoneissa vai ei, jne. Tai sitten sitä vain ymmärtää lukemansa väärin.
Keskiviikko, Tammikuu 9, 2008 klo 17:57
Haaveilen ortodoksiteologian opinnoista sitten, kun alkaa 50+ elämäni. Meinasin lukea sivuaineena läntistäkin - sitähän jonkin verran luin kesäyliopistossa. Jospa siellä sitten kymmenen vuoden päästä…
Toisaalta toivoisi ortodoksisen sisälähetyksen sisältävän myös silkkaa opetustakin. Ja mulle parhaiten menee perille opetus sillä tavalla, että ensin saan väittää vastaan, kuten edellä oli. Opetukseen olisi kiva saada siis joku sokratestyyppi.
Perjantai, Tammikuu 11, 2008 klo 12:04
Nimimerkille Dogsologia tuolla edellä kerron, että postiluukusta kolahti viime vuoden viimeinen Paimensanomat, kun sitä pyysin. Luin kirkolliskokousedustaja Erik Sjöbergin haastattelun ja ensilukemalta tuntui hyvältä kohta, jossa kerrotaan baptistikirkosta ortodoksikirkkoon siirtyneen sanoneen, ettei hän sulje entiseen yhteisöönsä ystävyyden ovia.
Kysymykseen siitä, pitääkö siirtyjä baptisteja kristittyinä, Erik Sjoöberg vastaa: “Ei minulla ole muuta tehtävää kuin nähdä Kristuksen kasvot ja Jumalan kuva jokaisessa ihmisessä.”
Kiitos Erik Sjöbergille noista sanoista.
terveisin
blogisti
Perjantai, Tammikuu 18, 2008 klo 11:17
lainaus Gregorios: ” “mikä oikein on oikea kirkon opetus”. Samaa välillä ihmettee itsekin kun jatkuvasti tuntuu törmäävän pieniin ristiriitaisuuksiin. Onko ortodoksinen kirkko perisynnin kannalla vai ei, saako isä Jumalaa kuvata ikoneissa vai ei, jne. Tai sitten sitä vain ymmärtää lukemansa väärin.”
Kannattaa aina tehdä itselleen selväksi mistä kukin puhuu käyttäessään termiä perisynti. Sitä näkee käytettävän myös ortodoksisessa kirjallisuudessa, mutta ei koskaan vastineena perisyyllisyydelle eli peritylle syyllisyydelle (mikä on tämän termin perinteinen merkitys).
Isää Jumalaa kuvataan ikoneissa. Ei jumaluudessaan eli olemuksessaan vaan ilmestyksissä eli epifanioissa eri muodoissa. Kyse ei ole Isän objektiivisesta kuvaamisesta sellaisena kuin Hän on vaan sellaisena kuin Hän itsensä itsensä kussakin ilmestyksessä ilmaisee ja ilmoittaa (palava pensas Moosekselle, enkeli Aabrahamille). Eli toisin sanoen Jumala ei ole objektiivisesti palava pensas vaikka Hän näin Moosekselle ilmestyi. Kyse on siis siitä että muodoton ja käsittämätön Jumala ottaa muodon ja käsitettävän sellaisen, jotta luomaton, näkymätön, käsittämätön voi olla yhteydessä luotuun. Jumala ei siis ole “jonkun näköinen”; näkyminen ja muoto eivät kuulu Jumalan olemukseen. Kyse ei ole siitä, että me emme kykene näkemään Jumalaa vaan siitä että Jumala ei ollenkaan voi näkyä muodottomana, aineettomana ja luomattomana - paitsi jos Hän tahtoo näyttää itsensä jotenkin ihmiselle; muoto ja tapa on Hänen täysin valittavanaan. Tämä voidaan kuvata, koska se voidaan havaita.
Keskiviikko, Huhtikuu 2, 2008 klo 8:56
Nyt näköjään tuo Paimen Sanomien numero, josta aikaisemmin mainitsin on myös luettavissa verkossa, ortodoksi.net - sivustojen kautta.