Milloin luterilaisen niska nöyrtyy ristinmerkkiin?(# 1)
Piti mennä vielä keittämään vähän kahvia. Sillä aikaa kun kahvi tippuu, kirjoitan nopeasti sinulle muutaman sanasen vastauksena tiedusteluihisi ortodoksisesta kirkosta.
En ole varma, olenko käsittänyt kaiken lukemani väärin, mutta olisikohan niin, että ortodoksisen kirkon voima sekä koko villakoiran ydin on mysteerissä - ja tietyissä paradokseissa.
Toki ortodoksikirkkoonkin kuuluvat omat fundamentalistinsa, jotka tietävät Oikean Totuuden, mutta minä olen nyt kyllä oman Kallistos Wareni lukenut niin, että itse asiassa Jumala on mysteeri eikä Jumalasta oikein voida sanoa ihmisten kielellä mitään varmaa.
Totuus, joka ehkä on enemmän tai vähemmän horjuva yhteys itseään korkeampiin voimiin, löytyy jollain kummalla tavalla rukoilemalla, lukemalla Raamattua ja osallistumalla Jumalanpalveluksiin. Ensin oven suussa - monen vuoden päästä sitä entisenä luterilaisena niska ehkä taipuu ristinmerkin tekemiseen. Julkisesti tuohusten sytyttäminen ja ikonien suutelu on minulle vieläkin vaikeaa, vaikka eri ortodoksipyhäköissä olen roikkunut 1990-luvun alusta lähtien.
Yhä enemmän tuntuu siltä, että todellinen Kirkko voikin olla jokaisen ihmisen sisällä oleva rakennelma Jumalayhteyden tavoittamiseksi. Kirkkolaitos taas taitaa olla samanlainen maallinen, ihmisten muodostama, inhimillisyydessään vajavainen toiminta-alusta uskonyhteyden harjoittamiseen kuin mikä muu laitos tahansa omilla areenoillaan.
Sitten on vielä tämä ortodoksisen kirkon nationalistisuus- ja universaalisuusakseli - melkoinen paradoksi sekin. Suomessa kauniiden kulissien takana käydään melkoista henkistä taistelua, kenen kirkosta on kyse: onko meillä kyse karjalanpiirakkaortodoksisuudesta, fundamentaalisävytteisestä kreikkalaisortodoksisuudesta vai onko kyse venäläisistä sisäisistä valtakunnista, jotka meistä länsimaalaisista kirjauskovaisista tuntuvat jotenkin utuisilta. Venäjän kirkossahan palvellaan kirkkoslaaviksi eivätkä kaikki kuulijat taida perussanomasta tietää tuon taivallista.
Mutta onkos sillä tietämisellä loppujen lopuksikaan väliä? Pääasia, että uskoo ja pelastuu.
Lue muuten tuo lause monimerkityksellisesti – älä yksi yhteen.
ystäväsi
Pia
ortodoksi Lapinlahdelta
Keskiviikko, Joulukuu 26, 2007 klo 1:58
Ristinmerkin tekeminen merkitsee ainakin Terho Pursiaiselle silkkaa taikauskoa.
‘Lutkudogmaatikko’ Miikka Ruokanen sen sijaan pitää ko. käytäntöä neutraalisti ikäänkuin merkkinä, jonka kautta tunnustetaan Jumalaa kohtaan koettu usko ja kunnioitus - tai jotain sellaista.
Mutta miten nyt ‘ajatteleva kone ja mörkki-körtti-Pursiainen’ voisi langeta kaiken maailman symbolisiin performaatioihin, joista ei tiedä ovatko ne Jumalasta vai Paholaisesta.
Ei ei - ‘valistuneelle’ körtille sakramentit ovat Saatanasta (tekohurskautta) - ja ristimerkki kuuluu siihen samaan romukoppaan kuin muutkin ‘vanhalta kehnolta’ saadut uskon osoittamisen ‘kepulikonstit’.
Mörkki-körtin aidoin uskontunnustus on pullo viinaa ja kauhea kankkunen a la Paavo Ruotsalainen (tonkallinen vahvaa sahtia tai kiljuakin käy oikein hyvin).
Pahimmasta krapulasta selvittyä, Herraa ensin avuksi huudettua, ryhdytään todistamaan Jumalalle, miten oikeassa ‘Just-John Rawls’ on refleksiivisen tasapainon sekä niin sanotun eroperiaatteen suhteen.
Hmm…jokin tässä nyt mättää. Ensin tehdään sadomasokistiseen tyyliin oikein perkeleesti syntiä, jotta saataisiin kieriskellä synnitunnossa ja katua.
Sitten aletaan kehitellä peliteorioita maailman parantamiseksi. Taitaa mennä moinen rationalisointi splittauksen ja projektion piikkiin, eli omaa omaatuntoa siinä pönkitetään samaan tapaan kuin mitä tekopyhin sakramenttien hokija.
Nimittäin - luterilaista ei voi pelastaa pätevinkään argumentti yhtä vähän kuin viinanjuonti, jos se tehdään opportunistisessa ja selittelevässä hengessä - kuten epäilen Lutherin - tuon vanhan kännikalan - tehneen.
Viittaan tässä tietenkin ristin teologiaan - tuohon luterilaisuuden ovelimpaan perusteluun, jonka mukaan ihminen voi/saa olla kuin ’sika pellossa’ - ja vieläpä ylpeästi - koska ‘kadotetuimmat ovat lähinnä pelastusta’.
Paavalikin kerskasi vain heikkouksillaan…(varsinainen ‘luusereitten kingi’…)
Lauantai, Joulukuu 29, 2007 klo 15:30
Kiitos tästä kommentista. Valaisit minulle jotain sellaista, mitä en itse ole sanoiksi osannut pukea. Kirjoitan sinulle vielä tuolla virallisella puolella körttiläisyydestä - lähinnä siitä, kuinka sen olen itse kokenut vuonna 1920 syntyneen tiukan linjan körttiäidin tyttärenä. Äiti Vienon oppien pääviesti on sellainen, jonka tahdon ehdottomasti säilyttää elämässäni, mutta kasvatusmetodeihin olisin toivonut joskus edes hitusen epäjohdonmukaisuutta.
…
Hauskaa tässä netissä seikkailussa on se, että kun googlasin sinut kommentoijani, löysin kommenttisi Järveläis-Petrille, joka johtaa körttiopistoa tässä muutaman kilometrin päässä. Voi, kun joskus kuulisi toisen lapinlahtelaisen - Heikkis-Jorman, meidän piispamme - keskustelevan uskonkysymyksistä Järveläisen kanssa.