piian loki

Viime talvena televisiosarjassa Kotikatu oli kiintoisa episodi. Kotikadun toisensa saanut nuori pari, pastori sekä naapurin tyttö Ninni, joutuivat perimmäisen kysymyksen äärelle. Perimmäinen kysymys kuului:

 ”Voiko Korialla elää?”

Kotikadun pastorille oli aukeamassa tilaisuus lähteä kaakkoissuomalaiseen sotilastukikohtaan sieluja hoitamaan. Kun pastori maalasi nuorikolleen Korian tarjoamia idyllisiä elämänmahdollisuuksia, näin nuorikkovaimon kasvoilla saman kauhusta kankean ja epäuskoisen ilmeen kuin itselläni oli silloin kuin olin nuori toimittaja Helsingissä.

Minua odotti Savossa avioelämä ja - aivokuolema.

Niin pelkäsin. Enhän ollut maailmaa vielä tarpeeksi nähnyt.

Vuosia periferiassa asuneena lausun niin Ninnille kuin muillekin samassa tilanteessa oleville, että on kuulkaa maalaiselämästä aivokuolema kaukana. Kun ei ole katedraaleja, kaupunginteattereita tai taidegallerioita joutuu järjestämään asiansa ihan itse.

Edellisen kirjoitukseni kommenteissä Shivan ja AnneR pohtivat, että periferioiden pitäisi pitää yhtä. Olen tasan tarkkaan samaa mieltä.  Joitain pieniä positiivisia signaaleja olen ollut jo havaitsevinani.

Kulttuurisnobit voivat nauraa ylenkatseellisesti sellaisille televisio-ohjelmille Maajussille morsian tai möhömahaiset metsämiehet sekä kaikki muutkin Puumalan puolesta. Nämäkin formaattiohjelmat ovat mielestäni varsin hyvä keino tuoda esille valtamedian periferiaan unohtamia ihmisiä.

Toimittajat joutuvat nykyään paketoimaan taustalla olevan vilpittömän idealisminsa kaupalliseen asuun. Enää kun valtamediaan ei kelpaa perifeerinen elämä perinteisenä reportaasina eli sellaisena kuin se on. Viesti täytyy kuorruttaa ties millä makealla markkinahattaralla ja lopuksi survoa edeltä päätettyyn konseptiin. Mutta hyvä, että edes niin.

Toinen positiivinen signaali tuli Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan paimenelta Kuutosseurakuntien Solea-lehteen. Nuori paimen pyysi panemaan lehteen puffin Viitosseurakuntien alueella tapahtuvasta juhannuspruasniekasta. Tottahan Solea-lehti tällaisen toiveen toteutti.

Taatusti erilaista juhannusjuhlaa oli mahdollisuus viettää Valtimon Rasimäen kylällä Elomäen tsasounalla. Edellisen lokini otsikkoon otin valtimolaiset sen vuoksi, että toivon todella rasimäkeläisten ymmärtävän - vaikka toimittaja Sampsa Oinaalaan avustuksella - , millaisessa kulttuurisessa aarteessa he asuvat. Olen kuullut sanottavan, että Rasimäki on Suomen kylistä prosentuaalisesti ortodoksisin.

Miksei Rasimäen juhannusjuhlaa voisi kehittää? Koska meitä on varmaan muitakin, joiden kukkaro ei ikinä anna periksi lähteä kuukausimääriksi kävelemään Santiago de la Compostelaan Pyhän Jaakon perään, eikös samanlaista pyhiinvaellus-ristisaattoperinnettä voisi viritellä Suomessakin?

Eikös kuulostaisi kiehtovalta viettää vaikkapa viikko vaeltamalla pohjoiskarjalaiselta tsasounalta tsasounalle? Kuulkaa nyt näitä: Parppeinvaara, Huhus, Sonkaja, Bomba, Pyötikkö, Vuokko, Elomäki. Jo pelkkinä sanoinakin ne tihkuvat eksotiikkaa.

Edellisessä lokissani olin todella vihainen ahneille pääomasijoittajille ja pörssiyhtiöiden ihmistä ymmärtämättömille osakkeenomistajille, joiden ainoana missiona on tehdä rahalla lisää rahaa.

Viha helpotti, sillä löysin luettavakseni irlantilaisen taloustieteilijä Richard Douthwaiten kirjan Nykyaikainen paikallistalous. Douthwaite ottaa esimerkkinsä Pohjois-Irlannissa sijaitsevasta Pitäjä C:stä.  Pitäjässä asui vuonna 1991 vain 1 113 henkeä. Siitä huolimatta asukkailla oli roomalaiskatolinen kirkko, kaksi peruskoulua, lukio, uusi kylätalo, yhdeksän pubia, kolme bensa-asemaa, neljä supermarkettia, postitoimisto, kangaskauppa, kemikalio, kampaaja, lääkäriasema, terveyskeskus ja osuuskassa. Kirjastoauto kävi kerran viikossa.

Körttiäidin lapsena kohottelin kulmakarvojani yhdeksälle pubille, mutta ilmeisesti - enemmän kuin juottoloita - pubit irlantilaisilla ovat ikään kuin yhteisöllisiä olohuoneita.

Tässä meidän naapurissa Rautavaaralla ei ole kuin yksi ravintola ja viime kesänä rautavaaralaiset elivät ajanjakson, jolloin kaikkialta kaukana olevasta kirkonkylästä ei saanut ostettua bensaa.

Rautavaaraa kohtaan tunnen jotain kummaa viehtymystä, vaikka se on Pohjois-Savon kurjista kurjin eivätkä sen asukkaat ole vielä käsittäneet, kuinka kauniissa pitäjässä he asuvat. Rautavaara on vähintäänkin yhtä kaunis kuin Etelä-Savon Puumala, jonka puolesta televisiokin käy kampanjaa ohjelmalla Kaikki Puumalan puolesta.

Rautavaaralla olivat asiat huonosti jo 1990-luvulla, jolloin seudulla vieraillut Vasemmistoliiton exä Suvi-Anne Siimeskin sanoi, että Rautavaaralla tulee jotenkin toivoton olo. Sanokaa minun sanoneen, että pieni on vielä tämän kaiken pöhöttyneisyyden jälkeen valtakunnassamme kaunista.

Ei nimittäin liene sattumaa, että irlantilaiset panivat nyt kampoihin EU:n Lissabonin sopimukselle, sillä vaikka maa höylättiin ensimmäisten joukossa täyttämään Maastrichtin sopimuksen kriteerit ja saarelle virtasi investointien kultainen virta, ei joukkotyöttömyys hellittänytkään. Kovan markkinatalouden mantra ei tuonut mannaa pienelle ihmiselle ja nyt Eurostoliiton satraapit saavat ainakin hetken kuunnella, mitä ihmiset todella ajattelevat.

Pari viikkoa sitten kävin Ylä-Savon Kehitysyhtiön järjestämässä lapinlahtelaisten yrittäjien kuulemistilaisuudessa.  Tekeillä on Ylä-Savon yhteinen elinkeinopolitiikka. Seudun uudelta elinkeinopolitiikalta edellytetään nyt joustavuutta, verkottuvuutta, ketteryyttä ja kekseliäisyyttä, mahdollisuuksiin tarttumista, sitoutumista ja oppimalla uudistumista.

Hieno homma. Ominaisuuksien seassa vilahti myös sana globaali toimintaympäristö.

Harmi, etten yrittäjien kuulemistilaisuuden aikaan ollut lukenut Douthwaiten kirjaa, sillä olisin ujuttanut globalisaation rinnalle termin lokalisaatio. Meillä täällä Ylä-Savossa on muun muassa mahtava Ponsse, joka tarjoaa kaikkea hienoa ja hirmuista maailmalle sekä säteilee ympärilleen elinvoimaista hieman pienempää metalliteollisuutta.

Hieno homma sekin, mutta kohta elämme ankeita aikoja ja todellinen tulevaisuuden menestysyritys onkin paikallinen, pieni, ehkä työntekijöiden itsensä omistama, joka hyvinä aikoina käy kauppaa maailmantalouden kanssa ja laman aikaan toimii paikallisesti.

Lokalisaatio vaatii varmasti luopumista. Pienten ja ketterien verkkoyritysten toimitusjohtajat eivät varmastikaan kurvaile yksityislentokoneella Thaimaaseen tyttöostoksille tai heittele takataskustaan putoilevia setelitukkuja WinCapitan kaltaisiin rahalla rahaa -tehtaisiin. Radikaaleille toimitusjohtajille ei myöskään tuoda lentokoneella muoviin pakattuja espanjalaismansikoita ranskalaisen sampanjan kera.

Yhteisöjen on opittava ruokkimaan itseään ja yhteisöissä toimivia yrityksiä on alettava kiinnostaa muutkin hyödyt kuin vain liikevoitto. Joten ehdotankin nyt tässä, että marinan ja muun sisältäpäin mädätyksen sijaan otamme käteen kuokan ja alamme kuokkia. Niin ovat tehneet myös ne 1,5 miljoonaa brasilialaista maatonta maatyöläistä, joita Milton Friedman ja muut Chigagon pojat ovat nyt ilmeisen tarpeeksi rusikoineet.

Mielenkiintoista Douthwaiten kirjassa oli, että hän ottaa uuden radikalismin arvopohjaksi talonpoikaisarvot. Talonpoikaiskulttuuri on maailman pääuskontojen ja moraalikäsitysten lähde:

“Jumalan kaikkivoipaisuus merkitsee jotain niille, jotka alistuvat päivittäin sään kiertoon ja salaperäisiin luonnonvoimiin.” (Walter Lippman Richard Douthwaiten kirjassa Nykyaikainen paikallistalous)

Vatikaani on kuulemma pannut uusiksi kuolemansynnit. Hyvä juttu, vaikka oikeastaan, miksi uusia mitään niin hyvää ja käyttökelpoista kuin vanhat kunnon synnit?

Veikkaisin, että geenimanipulaation taustalla on ahneus, ympäristönriiston taustalla on ahneus, yltiömäisten rikkauksien keräämisen taustalla on ahneus, pörssikeinottelun taustalla on ahneus, köyhyyden aiheuttamisen sekä ihmisten perusoikeuksien rikkomisen taustalla on ahneus.

Siis mitä?

Syntejä on seitsemän. Alkuperäiseen listaan kuuluvat ahneuden lisäksi ylpeys, kateus, viha, laiskuus, kohtuuttomuus ja himo.

Voimme varmaan nyt uskaltautua sanomaan ääneen, että koska elämme nyt porvarillisen hegemonian aikoja, jolloin uusliberalismin erilaisista mantroista on tullut miltei Jumalan sanaan verrattavissa oleva totuus, on ahneus aikamme päävitsaus. Wikipedianhan mukaan Danten jumalaisessa näytelmässä ahneutta pidettiin etupäässä porvariston vaivana.

Ortodoksinen tietokirjailija Ari Ojapelto puuttuu Suomen valtiokirkkojen hampaattomuuteen ajan pääsynnin edessä (Kansan Uutisten Viikkolehti pe 30.5.08). Ojapelto kysyy, miksi esimerkiksi arkkipiispa Jukka Paarma ja metropoliitta Ambrosius ovat olleet aivan hiljaa, kun pääomasijoittajat ovat lahdanneet terveitä yrityksiä, puhdistaneet ne varallisuudesta, pumpanneet yhtiön täyteen velkaa, pilkkoneet sen ja myyneet markkinaosuuden ja asiakassuhteet jollekin monikansalliselle yritykselle.

Ojapellon kysymys on hyvä. Toivottavasti siihen joku vastaa.

Eihän tässä ole kulunut kuin jokunen vuosi, kun luterilaisen kirkon piispat ottivat kantaa hyvinvointivaltion puolesta. Veto oli rohkea – semminkin kun Turun Sanomissa ilmestyi kohta turkulaisen taloustieteilijän Matti Virenin vastaveto otsikolla: ”Piispoilla Vasemmistoliiton talousohjelma.”

Nyt vain kaikki yhdessä potkimaan ortodoksista tietokirjailija Ari Ojapeltoa siitä, että vetäisi kipeät ja aiheelliset kysymykset esiin vasemmistolaisessa lehdessä. Sillä lailla saadaan taas keskustelu sivuraiteille.

Antakaas, kun annan teille lisää aseita kirkossa käytävän köyhyyskeskustelun torppaamiseksi. Asiasta ei saa puhua, sillä asiasta on nyt puhuttu vasemmistossa. Asiasta ei saa puhua, sillä se viittaa yhteiskunnan vaikeisiin vuosiin 1960- ja 70-lukuun, jolloin kuulemma kaikki ylipolitisoitui. Asiasta ei saa puhua, sillä köyhyydestä puhuja varmasti haluaa suorastaan demonista tai ainakin tasapäistävää Neuvostoliittoa takaisin.

Asiasta ei saa puhua, sillä asiasta ei saa puhua.

Olen jo pitkään halunnut kysyä vantaalaiselta teologian maisterilta ja uskonnon opettajalta Marita Sjöbergiltä, mitä hän käytännössä tarkoitti Aamun Koitossa 17/2007 olleessa takasivun kolumnissaan otsikolla Kuka määrää kaapin paikan?

Kirjoitus oli ajatuksia herättävä, mutta seuraavaa lausetta en ymmärtänyt:

”Tasapainottuisiko tilanne, jos me suomalaiset naiset luopuisimme jo saavutetuista eduista parisuhteemme onnellisuuden vuoksi?”

Tasa-arvon saavutettuna etuna pidän sitä, että esimerkiksi jaamme kotityöt tasan aviopuolisoiden kesken ja että minullakin olisi mahdollisuus olla kodin ulkopuolisissa töissä, jos niin haluaisin.

Itse olen niin onnellisessa asemassa, että työskentelen pääosin kotona eikä pikku koululaisteni tarvitse olla järjestetyssä iltapäivähoidossa ihan joka päivä.

En vain ymmärrä, miksei täällä kotona voisi vallan hyvin olla mies. Vinkkinä kerron, että esimerkiksi kuopiolaisen runoilijan ja sarjakuvapiirtäjän Jyrki Heikkisen kotona näin onkin.

Enkä myöskään usko, että aviopuolisoni olisi sen onnellisempi, jos nyt pesuhuoneellisen pyykkiä pestyäni myös ripustaisin pyykit kuivumaan tai nöyrästi katseeni maahan luoden poimisin omenankannat pöydän kulmalta, mihin taannoin viittasi Jaakko Heinimäki Anna-lehden haastattelussaan. Heinimäki pohti lehdessä mieheyttä sekä naiseutta. - Ja tunnusti loppujen lopuksi olevansa naisten hemmottelema.

Meillä on perheessä selkeä työnjako, joka tarkoittaa sitä, että myös mies osallistuu kotitöihin ilman, että minä vaimona alkaisin halveksia miestäni ”tissien kasvattamisesta”. Olen lisäksi mieheni rinnalla perheyrityksessämme ja valmis tarttumaan vuolurautaan kaadetun puun äärellä.

Pari kertaa sitä olen nielaissut todella tyhjää lukiessani ortodoksisia kirjoituksia naiseudesta tai naisen asemasta. Tuntuu siltä kuin feministi Susan Faludin vuonna 1994 ennustama Takaisku – julistamaton sota naisia vastaan olisi saavuttanut lopulta Suomen ortodoksisen kirkonkin.

Mitä ihmeen kummallista, pelottavaa tai kamalaa on feminismissä tai feministiteologiassa?

Olenko ymmärtänyt feministiteologian täysin väärin, kun tajuan sen uudenlaiseksi näkökulmaksi esimerkiksi lähestyä Raamattua?

Itseäni esimerkiksi suuresti elähdyttää evankeliumin kohta, jossa Jumalansynnyttäjä Maria Jeesuslasta odottaessaan kääntyi Johannes Kastajan äidin Elisabetin puoleen. Tästä en ole kuullut miesteologien suurestikaan elämöineen.

Itse kaipaan rippi-isän sijaan rippiäitiä, jonka kanssa voisin paremmin jakaa esimerkiksi kuukautiset ja ehtoollinen –problematiikan. En taatusti kiusaa omaa rippi-isääni keltarauhashormonihäiriöilläni.

Samalla naurattaa, kun muistelen jonkin aikaa sitten ollutta ortodoksi.netin keskustelupalstalla käytyä vääntöä naiseudesta. Siellä muuan teräväsanainen nuori naisihminen muistaakseni kirjoitti, että naisten välinen yhteys ei ole mitään mystistä kurkkunaamioreseptien vaihtamista tai muita noitamenoja.

Väliin oululainen aktiivikeskustelija Reijo Kinnunen kummasteli naisten välistä yhteyttä, joka näkyy kirkossa muun muassa siinä, että seurakunnan naiset kristottavat toisiaan.

Tässä sanon sinulle hyvä Reijo K, olet minua tuntuvasti nuorempi, sen olen ymmärtänyt, että jos minä vaihdevuosiviiksissäni ja kymmenen kilon ylipainossani lähestyisin ehtoollisen jälkeen sinua kristottamismielessä, voisi olla, että pinkoisit hyvin nopeasti kirkon ovesta karkuun.

”Haluatko toteuttaa unelmasi? Haluatko isomman asunnon? Uuden työpaikan? Terveyttä, menestystä, onnea?” Näin kysyy kirjakerhon tämän kuukauden kirja Rhonda Byrnen Salaisuus.

Kirjan mainostamiseen on valjastettu itse Buddha lauseella ”Me olemme vain ajatustemme tulosta.”

Anteeksi nyt vain Suuri Suomalainen Kirjakerho, en todellakaan ole kiinnostunut mahdollisuudesta kääntää heikkouteni, sairauteni ja puutteeni terveydeksi ja vauraudeksi.

Eikö kaikkivoipa ja omnipotentti sarasvuolaisuus olekaan mennyt pois muodista, kuten jo melkein uskoin?

Mielestäni viime aikojen radikaalein poliittinen avaus on tullut teatteriohjaaja Esa Kirkkopellolta, joka Vihreän Langan reportaasissa (7.3.08) sanoo: ”Ihmiselle pitää turvata oikeus olla köyhä.”

Kirkkopellon mukaan vähillä varoilla eläminen ei saa tarkoittaa sitä, että ihminen tuntee itsensä henkisesti sorretuksi ja vähäarvoiseksi. Hän haluaa kaiken yksinkertaistamista.

Lisään Kirkkopellon sanoihin, että kohta me yksinkertaisesti tarvitsemme toisiamme tulevassa yksinkertaisessa elämässämme. Vaikka vielä voimme köllötellä mukavasti pankkien omistamissa parin sadan neliön omakotitaloissamme, kohta päsähtää.

Iltapäivälehtien otsikot eivät tosin kilju edessä olevista kovista ajoista, mutta maailman talousviisaat varoittelevat, että edessä todennäköisesti on pahin kriisi sitten toisen maailmansodan päättymisen. USA:n viidenneksi suurin investointipankki Bear Stearns meni konkurssiin eikä pörssien kehitystä tällä hetkellä hallitse kukaan.

Olen heti valmis liittymään sellaiseen poliittiseen liikkeeseen, joka vaatii keskiluokalle vähemmän ja köyhille enemmän.

Kirjakerholle sekä Rhonda Byrnelle sanoisin, että itse asiassa haluaisin pienemmän asunnon. Pienen punaisen mökin ja perunamaan, jolla voisimme viljellä ainakin osan talven ruoastamme. Punainen mökki voisi sijaita vaikkapa siinä ideaalisessa 10 000 asukkaan taajamassa, joka on yhteydessä seuraavaan taajamaan sekä suurempiin taajamiin sähköjunaradalla.

Sähkö junarataan tulee tietenkin tuuli- ja aurinkovoimasta. Sähköä tietokoneeni ja internet-yhteyteni tarpeeseen poljen itse kuntopyörälläni.

Uutta työpaikkaa en, kiitos vain, havittele, sillä entistenkin hoidossa free lancerina on tarpeeksi tekemistä. Terveys, no joo, kiitän Jumalaa sepelvaltimotaudista, joka näytti minulle rajani. Menestys on osoittautunut melkoiseksi henkiseksi loukuksi ja onneksi ovat osoittautuneet pienet hetket, jolloin tuntee todellista yhteisöllisyyttä.

terveisin

nimimerkki ihan mielellään uusalaluokkalainen

 PS. Kun olin kirjoittanut edellisen ja lähettänyt sen tänne bittiavaruuteen, luin Savon Sanomista Jaakko Kekonin artikkelin otsikolla Iloitaan patruunoista (SS 27.3.08 s. 2). Ok, Jaakko Kekoni, iloitaan vain patruunoista, sillä toden totta Einari Vidgrenin Ponsse on saamaisillaan koko kotiseutuni Ylä-Savon hurjaan nousukierteeseen. Istunhan itse rakennusalan edustajana laatukoulutuksessa yhdessä viiden täkäläisen metallialan kasvuyrityksen kanssa ja ihastelen vilpittömästi yrityksistä huokuvaa draivia.

Sen sijaan en ihastele sitä, että Einari Vidgren on houkutellut nuoria metsäkoneen ohjaimiin mahdollisuudella joskus itse ajella yksityishelikopterilla. Luin nimittäin juuri Niklas Herlinin kirjan Lihakirves ja leimakirves. Kirja kertoi 1990-luvun alun konkursseista - ja aika moni yrittäjä siihen aikaan oli ryhtynyt yrittäjäksi saadakseen Mersun.

Hyvä Jaakko Kekoni, et varmaankaan ole tilaamassa tiluksillesi metsäkonetta, joten sinun ei myöskään tarvitse olla maksumiehinä Vidgrenin helikopteriajeluille. Niinpä lohdutan sinua. Meidän yrityksemme lasku ei ole suuren suuri, sillä yrittäjä ajaa vanhalla Saabilla ja yrittäjän vaimo Ladalla. Laskutamme sinulta vain työntekijöidemme TES:n mukaisen palkan, matkat työmaalle ja takaisin sekä himppusen verran konttorikuluja, jotta yrittäjän vaimo voisi taloudellisesti turvattuna kirjoitella näitä blogeja.