Mitä nykyihminen etsii ja mitä haluaa papilta

Keskiviikko, Syyskuu 26, 2012 / Äiti Kristoduli

(Esitelmä papiston päivillä Joensuussa 25.9.2012.)

Ihmisen perusluonne ja tarpeet ovat samat halki vuosisatojen. Ihminen kaipaa rakkautta, huomioonottamista, myötätuntoa, mutta myös rajoja elämäänsä. Meidän pahimmat viholliset ovat omat huonot taipumuksemme, jotka valtaan päästyään tuhoavat elämämme niin täällä ajassa kuin ikuisuudessakin. Tarvitsemme pappeja pyhityksen tuojiksi ja rajojen panijoiksi omaan elämäämme sekä innoittaviksi esikuviksi.

Jumalanpalvelusten toimittaminen

Ortodoksipappien toiminnalla on kaksi eri puolta. Pappi on seurakunnan toimintojen johtaja ja koordinoija. Tärkeimmät toimitukset ovat jumalanpalvelukset. Pappi vastaa jumalanpalveluksista ja muista pyhistä toimituksista ja välittää intonsa myös seurakuntalaisiin. Kun pappi on innostunut, hän ei kiirehdi, ei lyhentele palveluksia tarpeettomasti. Kun pappi puhuu hehkuvalla rakkaudella kirkkomme todella suurenmoisista jumalanpalveluksista, pyrkii tuomaan esiin niin uutta kuin vanhaakin kirkkomme äärettömän rikkaasta jumalanpalvelusperinteestä, hän sytyttää kipinän myös seurakuntalaisten sydämeen. Papin harras ja keskittynyt olemus, joka heijastaa vilpitöntä rakkautta jumalanpalveluksiin, vaikuttaa kirkkokansaankin. Ortodoksipapin ei tarvitse sooloilla muuta kuin omat saarnansa, itse palvelukset ovat hänellä valmiina. Ne ovat täynnä rukousta, dogmaattista opetusta, pyhien antamia esikuvia. Pappien tulee vain ensin itse hurmaantua tämän hengellisen pitopöydän ihanista antimista ja sitten välittää ne muillekin mahdollisimman kauniisti tarjoiltuna–luonnollisesti yhteystyössä tärkeimmän työtoverinsa kanttorin kanssa. Uskon, että antaumuksella palveluksia toimittava pappi innostaa myös laulutaitoisia seurakuntalaisia lisäämään palvelusten hartautta ja kauneutta liittymällä kirkkokuoroon.

Pyhäköstä huolta pitäminen

Pappien tehtävänä on myös omalla esimerkillään välittää rakkautta oman seurakunnan pyhäkköön. Ektenioissa rukoillaan ”tämän pyhän huoneen rakentajien ja kaunistajien puolesta”, joiden esikuvana pitäisi papin itsensä olla. Jos pappi itse rakastaa sitä kirkkoa, jossa hän palvelee, hän innostaa myös kaittavansa huolehtimaan siitä ja kaunistamaan sitä. Monessa seurakunnassa tiistaiseura on huolehtinut tekstiileistä, ikonimaalauspiiri uusien ikonien hankkimisesta. Jotkut seurakuntalaiset tuovat kirkkoon kukkia. Näin rakkaus Jumalan huonetta kohtaan ilmenee monin tavoin, ja papin tulee arvostaa näitä tehtäviä ja niiden suorittajia.

Tässä tuli muuten mieleeni anekdootti, jonka kuulin kerran ollessani hiippakuntamme piispantalossa, kun olin vielä Kreikassa. Siellä oli yksi vähän hämmentynyt pappismies. Hän oli kouluttanut tulevia kyläpappeja. Kun hän sitten noin vuoden pituisen kurssin päätyttyä oli pannut heidät kirjoittamaan aineen aiheesta, mikä on tärkeintä papin elämässä, kaikki paitsi yksi olivat kirjoittaneet: ”kirkon puhtaana pitäminen”. Vain yksi oli mennyt asian ytimeen eli kirjoittanut, että tärkeintä on ihmisten pelastukseen johdattaminen. Kouluttajapappi tuumi, että taisi tulla koulutuksessa vähän liikaa korostetuksi huolenpitoa kirkkorakennuksesta! Mutta sekin on todella tärkeä asia. Papin pitää iloita kirkostaan ja innostua sen kaunistamisesta. Näin hän antaa hyvän esimerkin koko seurakunnalle.

Sielunhoito

Keskeinen osa papin kutsumusta on toimia sielunhoitajana. Tämä korostuu kirkossamme, jossa asiaan kuuluu, että jokaisella on oma rippi-isä, joka luonnollisesti useimmiten vaikkakaan ei välttämättä aina on oman seurakunnan pappi.
Koska kaikki seurakuntapapit toimivat rippi-isinä, olisi enemmän kuin suotavaa, että papit löytäisivät oman pysyvän toimintapaikkansa nopeasti. Monesti olen kuullut rippilasten valittavan, että rippi-isä siirtyi papin virkaan johonkin toiseen seurakuntaan pitkän matkan päähän, jopa toiselle puolelle Suomea. Se saattaa olla suuri katastrofi esimerkiksi hiljattain kirkkoon liittyneelle. Oma rippi-isä on monelle hyvin tärkeä henkilö, ja jotkut jopa tekevät pitkiä matkoja rippi-isänsä uuteen toimipaikkaan mieluummin kuin vaihtavat rippi-isää. Tietysti nuori pappi voi kokeilla eri seurakuntia tai muita tehtäviä kirkossa mutta ei loppumattomiin. Johonkin on asetuttava, on todella tultava jonkin seurakunnan isäksi. Ja niin kuin hyvä perheenisä pysyy perheensä luona, niin ei myös hyvä pappi hylkää laumaansa.

Papilta odotetaan todellista myötätuntoa. Rippi-lapsi ei koskaan unohda esimerkiksi sitä, että rippi-isä itki ja rukoili yhdessä hänen kanssaan elämänkolhuissa. Pappien ei suinkaan tarvitse olla joitakin kaikki ongelmat ratkaisevia automaatteja vaan isällisiä kanssakulkijoita. Vaikeuksissa näkyy rippi-isän aitous. Rippi-isän ei pitäisi aina jäädä odottamaan yhteydenottoa rippilapsen taholta, joka saattaa olla niin ongelmiensa puristuksessa, ettei jaksa itse tehdä aloitetta tapaamiseen. Jos rippi-isä tuollaisessa tilanteessa soittaa hänelle ja kysyy mitä kuuluu, se lämmittää hänen sydäntään niin, ettei hän unohda sitä koskaan. Puhelin on nykyisin rippi-isälle tärkeä työväline! Isä Paisioskin sanoi aikoinaan, että jos hän olisi ollut pappi, hän olisi käyttänyt tietyn ajan päivästä puheluihin niille seurakuntalaisille, joilla hän tiesi olevan ongelmia. Eikä sähköpostiakaan pidä aliarvioida, vaikka siinä ei synnykään henkilökohtaista yhteyttä.

Samalla tavoin kuin kuulostellaan omien biologisten lasten perään, on rippi-isän syytä käydä läpi hengellisiä lapsiaan ja heidän tilanteitaan miettien, kuka heistä saattaisi tarvita apua ristinsä kantamiseen. Kirkossamme on rukouspalveluksia moneen asiaan ja onnettomuuteen ja niiden pohjalta tai omin sanoinkin voi rukoilla yhdessä rippilapsensa kanssa ratkaisua hänen vaikeuksiinsa ja hänelle itselleen voimaa ja anteeksiantoa.

Yksi papin erittäin tärkeä tehtävä on lohduttaminen. Oman itsen tai läheisen sairastuminen, läheisen ihmisen kuolema, työpaikan menetys – ne ovat tilanteita, jolloin ihminen kaipaa toisen ihmisen läsnäoloa. Olen huomannut, että meillä Suomessa jätetään joskus ihmiset muka hienotunteisuudesta ”suremaan rauhassa” – tämä ns. ”rauha” voi merkitä sitä, että raskaan menetyksen murtama ihminen jättää syömättä, ei ota lääkkeitään, muuttuu itsekin kuin haamuksi. Tiedän ainakin yhden tapauksen – ortodoksin -, jonka kohdalla kävi näin. Henkiin hän sentään jäi. Raskaasti surevaa on uhkaamassa myös itsemurhan vaara. Jollei pappi itse ehdi tai pääse surevan luo, niin hän voi delegoida asioita hengellisille lapsilleen – antaa siis vaikkapa jollekin rippilapselleen, joka on esimerkiksi jo eläkkeellä tai hänellä on muuten aikaa ja joka on henkilönä sopiva, tehtäväksi huolehtia ja lohduttaa murehtivaa ihmistä.

Näin tehdään Kreikassa. Siellä rippi-isinä toimivilla papilla, joita Suomessa käytännössä ovat kaikki papit, on yleensä oma hengellisten lastensa piiri, joka muodostaa suuren hengellisen perheen. Rippi-isillä on tapana tutustuttaa rippilapsensa toisiinsa – esim. siinä luostarissa, missä itse olin Kreikassa, yksi rippi-isä käydessään luostarissa toimittamassa liturgiaa saattoi kutsua sinne myös hengelliset lapsensa, jotka sitten kokoontuivat luostarin tiloissa liturgian jälkeen. Mukana oli kokonaisia perheitä, jolloin myös lapset tutustuivat keskenään. Athosvuoren isä Efraimilla on myös tällainen suuri hengellinen perhe, jonka jäseniä hän on ottanut mukaansa Suomen matkoilleen ja johon kuuluu myös suomalaisia huolimatta siitä, että isä Efraim ei osaa muuta kieltä kuin kreikkaa. Isä Efraimin hengellisen perheen olemassa olo ilmenee mm. Hannu Pöyhösen järjestämillä Kreikan matkoilla vaikkapa siten, että suomalaispyhiinvaeltajia odottaa usein kestitys milloin missäkin, kun isä Efraimin rippilapset panevat parastaan. Tällä tavoin myös yksinäiset ihmiset tuntevat kuuluvansa suureen perheeseen eikä heitä jätetä oman onnensa nojaan. Uskon, että varsinkin nyt Kreikan pahan taloudellisen ahdingon aikana nämä rippi-isien ympärille muodostuneet hengelliset suurperheet ovat todella tärkeitä turvatekijöitä.

Tämä mahdollistaa myös sen, ettei pappi ole vain omien voimiensa varassa. Tarpeen vaatiessa hänellä on käytettävissään suuri joukko ihmisiä, jotka ovat auliita auttamaan. Tämä aulius johtuu siitä, että he ovat ensin itse saaneet rippi-isältä sellaista apua, mistä he ovat ikuisesti kiitollisia, kuten näiden Suomessa käyneiden isä Efraimin rippilasten kanssa keskustellessani olen ymmärtänyt.

Meidän jäsenmäärältään pienessä kirkossamme tällaisten hengellisten suurperheiden muodostuminen olisi mielestäni tosi tärkeää. Onhan meillä luonnollisesti suuret määrät kaikenlaista toimintaa ja ennen kaikkea kirkkokahvit, joissa ihmiset tutustuvat toisiinsa, mutta toimintapiirit seurakunnissa ovat yleensä jokaiselle ikäryhmälle erikseen joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta (ikonimaalauspiirit). Siinä on jotakin karsinoivaa. Käytännössähän esimerkiksi kaduilla ja kaupoissa ja busseissa on kaikenikäisiä ihmisiä yhtä aikaa. Nämä Kreikan rippi-isiä ympäröivät piirit vahvistavat eri-ikäisten ihmisten hengellistä ystävyyttä ja toistensa tukemista, ja laivan kapteenina on tuo pappi, joka tuntee jokaisen heistä ja tietää mitä itse kukin tarvitsee. Pappi ei voi itse revetä joka suuntaan, mutta hän voi lähettää hengellisiä lapsiaan, jotka hän siis tuntee hyvin, sairaan tai surevan luo tai ystäväksi yksinäiselle.

Meidän on muistettava, ettei yhteiskunta ole enää kristillinen niin kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Kristittyjen on liityttävä yhteen. Tarvitsemme toistemme tukea. Lapset tarvitsevat ystävikseen toisia kristittyjä ortodoksisia lapsia. Kreikassa, vaikka se on ortodoksinen maa, tästä puhuttiin jo parikymmentä vuotta sitten. Kerran me nunnat jopa olimme muutaman päivän merenrannalla hehkuvaa hellettä paossa sellaisella alueella, jonne kesäasuntoja olivat rakentaneet pääasiallisesti saman rippi-isän hengelliset lapset. Hän oli suositellut paikkaa heille, niin että heillä olisi siellä samanhenkistä seuraa.

Nyt kun meille on tullut ja tulee yhä enenemässä määrin ortodokseja ulkomailta, Venäjältä ja muualta – varmaan Kreikastakin yhä enemmän - , rippi-isät ovat saaneet sopeutua erilaisiin rooliodotuksiin kuin täällä Suomessa. Kreikassa ja Venäjällä rippi-isä ymmärretään isällisenä hahmona, joka voi välillä huokailla ja heristää sormeaan tyyliin: ”Voi, voi, mihin olet taas itsesi sotkenut!” Se koetaan isällisenä välittämisenä ja rakkautena, joka siinä on todellakin takana noissa maissa. Rippi-isät eivät kaunistele asioita. He tuntevat myötätuntoa hairahtunutta kohtaan ja tahtovat auttaa ja neuvoa parannukseen. Ihmiset haluavat, että heille annetaan ihan kunnon neuvoja, tarpeen vaatiessa epitimioita eli katumusharjoituksia, jotka he ottavat hartaudella vastaan. Ja näyttää olevan niin, että mitä ankarampi rippi-isä, sitä turvatuimmiksi ihmiset itsensä tuntevat. Kuulin kerran Kreikassa keskustelun, missä kaksi henkilöä puhui rippi-isästään. He suorastaan kilpailivat siitä, kumman rippi-isä on ankarampi! Saattoi kuulla sellaisia voitonriemuisia lausahduksia kuin: ”Hyväksyykö sinun rippi-isäsi todella tämän? Minun rippi-isäni ei kyllä hyväksy!”

Suomalainen taas on tottunut siihen, että kaikkea yritetään ymmärtää ja ihmistä kohdellaan silkkihansikkain. Tämä voi olla tarpeen alussa, mutta sitä mukaan kuin rippi-isä näkee rippilastensa ymmärryksen ja luottamuksen persoonaansa kasvavan, hän voi aloittaa todellisen tehtävänsä. Mikä se on? Johdattaa ihminen pelastukseen opettamalla hänelle sitä arvomaailmaa, mitä Kristus edustaa. On muistettava, että rippi-isä ei ole mikään terapeutti, jonka tarkoitus on saada ihminen tavalla tai toisella rauhoittumaan. Hänen tehtävänsä on johdattaa rippilapsi sille tielle, jota kristityt ovat kautta vuosisatojen kulkeneet. Ja se ei ole enää sama tie, mikä on voimassa tässä maallistuneessa yhteiskunnassa.

Kaikki me kyllä vielä tiedämme, mikä on oikein ja kuinka pitäisi elää, mutta meillä ei ole voimia eikä päättäväisyyttä toteuttaa sitä. Kun esimerkiksi loukkasit toista, tiedät, että pitäisi pyytää anteeksi mutta et vain pysty nöyrtymään. Mutta kun rippi-isä sanoo, että nyt pitää pyytää anteeksi, se antaa voiman myös tehdä niin. Rippi-isä on omantunnon äänen realisoija. Kun ohjeen kuulee selvinä sanoina itsensä ulkopuolelta, sitä on helpompi noudattaa kuin silloin, kun se vain soi syyttävänä sisimmässä. Elävä rippikäytäntö on kirkkomme suuria lahjoja. Myös papeilla itsellään aina patriarkkoja myöten on oma rippi-isänsä. Kaikki tarvitsemme toista ihmistä, joka näkee asiat objektiivisesti. Isän rooli alkaa meillä täällä Suomessa olla yleensäkin hakusessa. Mikäpä olisi sen parempaa kuin saada hyvään ja oikeaan ohjaava isä, jonka tiedämme katsovan ei mitään ajallisia etuja vaan iankaikkista parastamme ja joka varjelee meitä omalta itseltämme. Pappien iästä riippumatta pitäisi koettaa ottaa kantaakseen tämä tehtävä.

Jos palaamme käytännön asioihin, niin papin ja rippi-isän on syytä kiinnittää huomiota siihen, että hän kohtelee seurakuntalaisia ja etenkin rippilapsiaan tasapuolisesti. Vanhus Sofroni puhuu yhdessä kirjassaan piispasta, joka oli kertonut hänelle pelkäävänsä kiintymystä. Piispan ympärille oli muodostunut hengellisten ihmisten piiri, ja joka kerta kun mukaan tuli joku uusi henkilö, entiset seurasivat silmäkovana, osoittaako hän tälle enemmän huomiota kuin heille. Uskon, että tämä on tuttu asetelma monelle hengelliselle isälle. Suhteessa rippi-isään ihmiset tuntevat itsensä jollakin tapaa ehkä todella lapsiksi ja tällaisia tavallaan lapsellisia reaktioita esiintyy. Mutta papin on kuitenkin kiinnitettävä huomionsa tähänkin asiaan. Se voi näyttää hänestä jopa huvittavalta, mutta rippilapselle itselleen se saattaa todella kova pala. Hengellisenä isänä pappi voi tarpeen vaatiessa antaa selityksiä ja vakuuttaa, että kaikki rippilapset ovat hänelle yhtä tärkeitä, mutta joidenkin tilanne on sellainen, että he saattavat juuri sillä hetkellä tarvita häntä enemmän kuin toiset. Meillä suomalaisilla on yleensä heikko itsetunto ja meikäläisiin nyyhkytarinoihin ei pidä antaa lisää aihetta tyyliin ”rippi-isäkään ei minusta välitä”.

Mitä myös yleisesti rippi-isältä odotetaan, on että hänellä olisi aikaa. Tämä on varmaan ongelma papeille itsellekin, kun on monenlaista muuta tekemistä. Paperityö on käsittääkseni takavuosiin verrattuna vähentynyt, mutta edelleenkin monet muut asiat vievät aikaa juuri tuolta omimmalta ja tärkeimmältä sielunhoitotyöltä.

Mitä sitten sairaat ihmiset odottavat papilta? Haastattelin tämän asian tiimoilta erästä vakavan sairauden kanssa kamppailutta ja kamppailevaa henkilöä. Hänen ytimekäs vastaus oli: turvaa ja toivoa. Sairas tuntee aivan erityisellä tavalla hänen puolestaan kannetut rukoukset. Hän itse on monesti sellaisessa tilassa, ettei hän jaksa eikä pysty rukoilemaan. Silloin tietoisuus siitä, että seurakunnan papit ja varsinkin oma rippi-isä muistelevat häntä liturgiassa ja yleensäkin rukouksissaan on suuri voimanlähde. Monet sairaat ovat sanoneet, että juuri sairastaessa tuntee aivan erityisellä tavalla rukouksien voiman. Papin on mahdollisimman pian koetettava toteuttaa sairaan pyyntö saada ehtoollista tai rukousapua. Näiden asioiden pitää mennä kaiken muun edelle. Esimerkiksi juuri syöpädiagnoosin saanut ihminen saattaa olla sellaisessa tilassa, että luulee kuolevansa melkein sillä hetkellä ja tahtoo saada ehtoollista aivan heti. Näissä tapauksissa on hyödyllistä, jos pappi on itse läpikäynyt jonkin vaikean sairauden. Sitä emme tietenkään kenellekään toivo, mutta tosiasia on, että itse kokeneena ymmärtää toistakin aivan eri tavoin. Hyvin tärkeää on tehdä seurakuntalaisille selväksi se, että pappi on valmis tulemaan avuksi eli tuomaan Jumalan apua ja voimaa kaikkiin elämän kriisitilanteisiin. Avun pyytäminen on tehtävä ihmisille helpoksi, joten tästäkin aiheesta voi joskus puhua tai kirjoittaa seurakuntien lehdissä. Haastateltavastani voin meidän kaikkien iloksi sanoa, että hän on itse erittäin kiitollinen ja iloinen kaikesta seurakuntansa papistolta saamastaan tuesta ja turvasta.

Eräs ortodoksinen henkilö, joka työskentelee sosiaalialalla, pohdiskeli, osaisivatko papit erottaa, milloin ihmisen kohdalla on kyse hengellisestä ongelmasta ja milloin psyykkisestä sairaudesta. Hän kertoi törmänneensä moniin masennustapauksiin, joiden syyn hän uskoi olevan syyllisyydentunne, josta ihminen ei päässyt vapaaksi ja siihen eivät masennuslääkkeet auta! Tiedän, että Kreikassa on kristittyjä psykiatreja, jotka lähettävät ihmisiä hengellisten ohjaajien – aikoinaan erityisesti isä Paisioksen luo – ja kuulemma hyvällä menestyksellä.

Mitä lapset ja nuoret odottavat papilta? Oheisena on tuloksia erään kirkollisen perheen äidin gallup-kyselystä lapsiltaan. Pienemmät lapset tahtovat papilta lähestyttävyyttä. Heidän kunnioituksensa ”isää” tai ”isoisää”, joksi pienet lapset myös helposti papin määrittelevät, ei vähenne, jos tämä joskus laskee leikkiä ja kertoo jonkin vitsin. Lapset ovat luonnostaan hyvin hengellisiä, mutta pitäisi ymmärtää, missä maailmassa nuori ihminen tänä päivänä kasvaa ja osata käyttää heidän ilmaisujaan. Suorat lainaukset Raamatusta eivät nykylapsille sano juuri mitään – on kuin suomalaislapselle puhuttaisiin japania. Pienten lasten pitäisi myös antaa rauhassa puuhailla kirkossa. Tämä ei tarkoita meluamista ja villiä ympäriinsä juoksemista. Lapselle voi antaa esim. jonkin tehtävät, vaikkapa tuohusten sammuttamisen. Silloin ei saisi mennä keskeyttämään hänen iloista puuhailuaan, vaikka sattuisikin olemaan sellainen kohta palveluksesta, jolloin ei saisi tehdä mitään. Lapsille pitäisi tarjota rakkautta ennemmin kuin opettaa erilaisia tapoja.

Lapsi on tarkkanäköinen, katselee hymyilevää tai nauravaa ihmistä ja toteaa: ”Et sää naura oikeesti.” Siinä onkin niin papeille kuin vanhemmillekin näytönpaikka, ovatko he ihan oikeasti uskonsa takana vai vain esittävät jotakin roolia. Lapset tajuavat epäaitouden. Enkelit ovat lapsille läheisiä ja kirkossakin voitaisiin enemmän puhua heistä varsinkin silloin, kun kirkkokansan joukossa on paljon lapsia.

Teini-ikäisillä on jo suurempia vaateita. Kompromissit eivät kuulu heidän maailmaansa. Oheisena ko. perheen teini-ikäisen ajatuksia: ”Papin pitäisi olla esikuva – Kirkon horjumaton edustaja. Maailma menee tätä nykyä niin lujaa sellaiseen suuntaan, ettei sitä kannata jäljitellä. Minua häiritsee kovasti, ettei papeilla maailmassa ole enemmän munkeille ominaisia ominaisuuksia, mikä tekee papeista ulkoisten rituaalien hengettömiä näyttelijöitä. Pappien pitäisi mennä äärilaitaan ja osoittautua kaikin tavoin Jumalan kirkasotsaisiksi palvelijoiksi. Pappien ei pitäisi yhtään enempää maallistua. Lapsi, nuori ei ole hämättävissä ulkonaisilla keinoilla – tänä päivänä vielä entistä selvemmin lapsi näkee läpi.”
***
Voimmekin päättää koko tämän esityksen tämän saman perheen äidin kommenttiin: ”Maailman myllerryksessä ihminen hakee majakkaa, suuntaviivaa. Niin paljon on lapsia ja heidän vanhempiaan, jotka ovat vailla valoa, syytä, merkitystä. Tarvitaan kipeästi hengenjättiläisiä, ohjaajia joiden katse ei harhaile vaan pysyy horjumattomasti suunnattuna Elämän Antajaan.”

Ehdotankin, että seuraavien papiston päivien teemana olisi: kuinka papista voi tulla hengenjättiläinen.

Äiti Kristoduli

Luokka: Blogikolumni , kommentit: Comments Off

Äiti Kristoduli

Äiti Kristoduli on Lintulan luostarin nunna. Hän on viettänyt elämästään 27 vuotta ensin luostarissa Kreikassa ja vuodesta 2001 Suomessa. Äiti Kristoduli on julkaissut useita ortodoksisuutta käsitteleviä kirjoja.

Ortodoksi.net