Paikkoja avoinna
Moskovan patriarkka Aleksei II kuoli joulukuun viidennen päivän aamuna kesäresidenssissään Peredelkinossa. Päivä oli sama, jona vuonna 1931 Moskovassa hävitettiin Kristus Vapahtajan kirkko. Vielä edellisenä päivänä hän oli toimittanut Jumalanäidin temppeliintuomisen juhlan liturgian. Patriarkka Aleksein aikana Kristus Vapahtajan pyhäkkö jälleenrakennettiin ja siitä on muodostunut ortodoksisen kirkon mahdin näkyvä tunnusmerkki Moskovan keskustassa. Siellä toimitettiin myös Aleksei II:n hautauspalvelus, joka televisioitiin suorana lähetyksenä Venäjän pääkanavalla. Hautajaisia edeltäneinä kolmena päivänä 79-vuotiaana kuollutta patriarkkaa kävi hyvästelemässä sadattuhannet ihmiset jonotettuaan sitä ennen kadulla vesisateessa yli kilometrin pituisessa jonossa viitisen tuntia.
Venäläinen sananlasku sanoo, että vainajasta puhutaan vain hyvää tai ei mitään. Patriarkka Alekseista ei ole mitään syytä vaieta, sillä hän jää varmasti historiaan useastakin syystä. Jos tarkastellaan hänen elämäänsä kokonaisuutena, niin voidaan havaita hänen saaneen elää mielenkiintoisen, mutta vaikean elämän. Hän syntyi itsenäisessä Virossa saksalais-balttialaiseen Ridigerin perheeseen. Toisen maailmansodan vaiheissa Viro miehitettiin ja seuraavat viisikymmentä vuotta hän eli Neuvostoliitossa. Se merkitsi kirkollisen uran valinneelle vaikeuksia ja kompromisseja, joita ulkopuolisten ja ainakin ulkomaalaisten on helppo tuomita. Ilman Venäjän kirkon johdon myötäilyä valtion taholle ei kirkko tuskin olisi saanut toimia niissäkään rajoissa, joissa se toimi. Silloin valittiin viisaasti pienimmän pahan vaihtoehto.
Leningradin ja Novgorodin metropoliitaksi kohonnut Aleksei valittiin vuonna 1990 Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi. Hän jää historiaan jo siksi, että oli ensimmäinen Moskovan patriarkka, joka ei ollut syntyperältään venäläinen. Hän oli myös ensimmäinen Neuvostoliiton aikainen patriarkka, jonka valintaa valtiovalta ei enää vahvistanut. Aleksein toimikaudelle ajoittuu Neuvostoliiton romahtaminen ja sen seurauksena kirkollisen toiminnan vapautuminen ja monitahoinen laajentuminen. Vuonna 1990 esimerkiksi Moskovan miljoonien ihmisten kansoittamassa hiippakunnassa oli vain noin 50 toimivaa seurakuntaa, mutta nyt niitä on jo liki tuhat. Neuvostoliiton romahdettua on avattu lukuisa joukko uusia hiippakuntia ja hengellisiä kouluja ja sadat luostarit ja muut kirkolliset kohteet on palautettu alkuperäiseen käyttöön. Patriarkka ei tietenkään yksin ole vastuussa kaikesta toiminnan vilkastumisesta, mutta hänen persoonallaan on kuitenkin ollut toiminnan elpymiseen suuri merkitys.
Patriarkan hautajaiset olivat kokopäivän kestänyt suurtapahtuma, joka jäi varmasti kaikille mukana olleille iäksi mieleen. Kahdeksalta alkaneen liturgian toimittivat Moskovan patriarkaatin omat piispat patriarkan viranhoitajaksi Pyhän synodin valitseman Smolenskin ja Kaliningradin metropoliitta Kirillin johdolla. Hautauspalvelus, johon myös vainajaa saattamaan tulleet eri paikalliskirkkojen edustajat osallistuivat, alkoi yhdeltätoista ja kesti puoli kahteen. Hautauspalveluksen johti Hänen pyhyytensä Konstantinopolin patriarkka Bartolomeos. Varmaankin väsymyksestä johtuen niin Locum tenens kuin myös eräs iäkäs piispa menetti tajuntansa kesken pitkän palveluksen.
Yli kaksi tuntia kestäneen hautauspalveluksen päätyttyä patriarkan arkku kannettiin Kristus Vapahtajan kirkon ympäri. Sen jälkeen vainaja kuljetettiin kymmenien henkilö- ja linja-autojen saattueessa Kristuksen kasteen katedraaliin. Siellä metropoliitta Kirill toimitti vielä litanian avoimen arkun äärellä. Sen jälkeen vainaja laskettiin kirkon eteläisen sivualttarin äärelle valmistettuun hautaan. Patriarkan kirjallisena jättämien ohjeiden mukaan arkku peitettiin kvartsimurskalla. Samaiseen pyhäkköön on haudattu myös toinen patriarkka, aiemmin Suomen arkkipiispana toiminut Sergei.
Saattoväelle tarjottu ateria aloitettiin viideltä. Sen yhteydessä käyttivät puheenvuorot ainoastaan metropoliitta Kirill, presidentti Medvedev, pääministeri Putin, patriarkka Bartolomeos ja kaupunginjohtaja Luskov. Viimeisessä puheenvuorossaan patriarkan virkaa Locum tenens hoitava metropolitta Kirill vetosi paikalla olleisiin oman patriarkaattinsa piispoihin tulevan vaalin tiimoilta. Hän pyysi harkintaa ja yksimielisyyttä, ettei patriarkan vaalista muodostuisi poliittisten vaalien kaltainen. Valinta on merkittävä ja kauaskantoinen koko ortodoksista maailmaa ajatellen. Patriarkan valinnan myötä nytkähtää liikkeelle sarja valintoja vapautuneille paikoille ja patriarkan lähipiirin moniin tehtäviin. Vanha hovi tuskin kelpaa uudelle tulokkaalle. Pian on lamasta kärsivässä Moskovassa muutamia erityisosaamista vaativia työpaikkoja avoinna.
Piispa Arseni
Kaksi kirjaa
Sain hiljattain käsiini kaksi toisiinsa nivoutuvaa kirjaa. Toinen niistä on luterilaisen piispainkokouksen nimissä laadittu ”Rakkauden lahja. Piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta”. Toinen puolestaan TT Hannu Pöyhösen eri aikakausien hengellisten auktoriteettien opetuksista kokoama ”Homoseksuaalisuus ortodoksisen perinteen valossa” -kirja. Ensin mainittua julkaisua on ehditty ruotia jo useissa tiedotusvälineissä. Pöyhösen kirjaa sen sijaan vain kirkkokahveilla käydyissä keskusteluissa. Erityistä huomiota luterilaisten piispojen kirja on saanut siitä, että Kuopion piispa Wille Riekkinen irtisanoutui teoksesta jo viime marraskuussa ja Turun arkkihiippakunnan piispa Kari Mäkinen juuri ennen sen julkaisemista.
Molemmat allekirjoittamisesta kieltäytyneet piispat pitivät teoksen julkistamisajankohtaa huonona. Luterilainen piispainkokous on asettanut työryhmän selvittämään parisuhdelain seurauksia kirkon kannalta. Riekkinen pelkää, että nyt julkaistu puheenvuoro vaimentaa luterilaisessa kirkossa käytävää keskustelua homoseksuaalisuudesta. Hän myös vierasti joitain kirjan muotoiluja, joissa vedotaan perinteiseen perhemalliin. Riekkisen mielestä teoksessa ei oteta perheiden todellisia olosuhteita riittävän todesta. Hän myös toivoi, että luterilaisessa kirkossa tehtäisiin selkeä ja myönteinen ratkaisu samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaamiselle. Mäkinen puolestaan olisi kaivannut perheeseen, lasten kasvuympäristöön ja lähisuhteisiin vaikuttavien muutosten selvittämistä. Hänen mukaansa on luonnollista, että piispat eivät esiinny ihmisten lähisuhteiden kaltaisten herkkien asioiden yhteydessä yksiäänisesti. Luterilainen kirkko on Mäkisen mielestä aidosti moniääninen.
Sekä kirja että sen ympärillä käyty keskustelu herättävät monenlaisia ajatuksia. Piispojen puheenvuoron aiheet ovat vaikeita monestakin syystä. Tämän päivän elämän todellisuus ei monelta osin vastaa Raamatun, kirkon opetuksen ja perinteen mukaisia ihanteita, vaan on pikemminkin ristiriidassa niihin. Kirkon tehtävä ei kuitenkaan ole muuttaa kristillisen elämän ihanteita toisiksi yhteiskunnan muutoksen vuoksi. Piispojen ja pappien tehtävä on sen sijaan tulkita perinnettä ja opastaa ihmisiä löytämään sopivia ratkaisuja ongelmiin. Kirkon opetusta ei kuitenkaan ole tarpeen muuttaa sen vuoksi, etteivät jäsenet pysty elämään kaikilta osin sen mukaan. Ihanteiden ja todellisuuden välillä on usein ristiriita, mutta ihanteet ovat tarpeellisia innostamaan meitä edes vajavaiseen päämäärien saavuttamiseen.
Vastikään ilmestynyt TT Hannu Pöyhösen kokoama kirja eri aikakausien hengellisten auktoriteettien homoseksuaalisuutta koskevista opetuksista jakaa lukijat arvattavasti kahteen leiriin. Tekijää voi kiittää rohkeudesta ottaa valtakirkkoa puhuttava aihe myös meidän oman kirkkomme keskusteluun, eikä ainoastaan kirjoittajan omana subjektiivisena mielipiteenä, mitä edustavat hänen tekstien selitykset, vaan myös Raamatun, pyhien isien ja oman aikamme hengellisten opettajien opetuksina. Joillekin kirja on arvattavasti ”punainen vaate” ja sen kokoaja nähdään fundamentalistina. Ortodoksisen kirkon näkökulmasta yhteiskunnan liberalisoituminen ei kuitenkaan muuta Raamatun, kanonien tai pyhien isien opetuksien sisältöä miksikään. Fundamentalismin ja liberalismin ääripäät kohtaavat jossain toisensa, ja se lienee kipeä leikkauspiste, jossa yksilön pastoraalisia ongelmia ratkaistaan. Piispat eivät voi olla vastausautomaatteja joilta saadaan yksiselitteiset ohjeet kaikkiin vaikeisiin eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Oman papistonsa tukijoita ja kannustajia heidän kuitenkin tulisi olla. Pappien puolestaan on etsittävä hengellisissä keskusteluissa ratkaisuja kaikkien seurakuntalaistensa ongelmiin, ja se ei ole helppo eikä julkinen asia.
Piispa Arseni
Matkalla Uudessa Roomassa
Ekumeeninen patriarkaatti järjesti 10.–12. lokakuuta Konstantinopolissa kirkon johtajien kokouksen. Suomen kirkon delegaatiota johti arkkipiispa Leo. Hänen lisäkseen mukana olivat tämän kirjoittaja ja arkkipiispan teologinen sihteeri diakoni Jyrki Härkönen. Kokousta seurasi pyhälle apostoli Paavalille omistettu symposium, joka jatkui viisi päivää kestäneenä ekskursiona apostolin saarnatyöhön liittyviin kohteisiin. Suomen delegaatio ei osallistunut matkaan, vaan palasi kokouksen jälkeen Konstantinopolista kotimaahan.
Kokousta on esitelty jo muun muassa kirkkomme internetsivuilla ja Aamun Koiton viime numerossa, joten kirjaan tähän vain niitä tunnelmia ja ajatuksia, joita kokous minussa herätti. Kirkon päämiesten kokouksessa oli mukana kuudentoista paikalliskirkon edustajia. Virallisten delegaatioiden koko vaihteli kahdesta viiteen ja oli suorassa suhteessa paikalliskirkkojen kokoon ja merkitykseen. Suurin yksittäinen ryhmä oli odotetusti Moskovan patriarkaatista. Mukana olivat patriarkka Aleksein ja Smolenskin metropoliitta Kirillin lisäksi muun muassa Kiovan metropoliitta Vladimir, Moldovan metropoliitta Vladimir ja Viron metropoliitta Kornili. Merkillepantavaa oli, että koska Konstantinopoli oli kutsunut kokoukseen omien autonomisten paikalliskirkkojensa päämiehet, niin myös Moskova oli valinnut delegaatioonsa sen alaisuuteen kuuluvien eurooppalaisten autonomisten kirkkojen johtajat.
Eräiden paikalliskirkkojen päämiehet eivät joko iästään tai terveydellisistä syistä johtuen kyenneet osallistumaan tapahtumaan, mutta he olivat lähettäneet Konstantinopoliin edustajansa. Kokouksen päätteeksi allekirjoitetun asiakirjan luonnos oli laadittu keväällä Rhodoksella pidetyssä valmistelukokouksessa. Konstantinopolissa asiakirjaan tehtiin kuitenkin useita konkreettisia lisäyksiä. Kuten tämäntyyppisille kokouksille on ominaista, aikaa kului varsinaisen sisällön muokkaamisen lisäksi kreikankielellä laaditun lopullisen tekstin tekniseen stilisointiin eli sanapainojen ja pilkkujen paikkojen korjailuun. Tavallaan tämä on kuvaavaa niin seurakuntien elämälle kuin myös kirkon ylärakenteelle: paneudutaan mieluummin pieniin ja itselle tuttuihin ja turvallisiin mutta toisarvoisiin asioihin, kun sen sijaan pitäisi pohtia ja ratkoa suuria ja kirkon elämälle tärkeitä asioita.
Leimallista Rhodoksen kokouksessa valmistellulle asiakirjalle oli ympäripyöreys ja vieraantuneisuus kirkon elämän arjesta. Tätä ei tarvitse hämmästellä, sillä asiakirjan valmisteluun osallistui monien paikalliskirkkojen edustajia ja lopputulos oli kaikkia tyydyttävä kompromissi. Toisaalta valmistelukokoukseen viedyn tekstipohjan olivat arvattavasti laatineet konstantinopolilaiset metropoliitat, joilla ei ole omia todellisia eläviä hiippakuntia seurakuntineen, papistoineen ja niiden arkielämän ongelmineen. Sen vuoksi Fanarin toimistohuoneissa unohtuu helposti, ketä varten seurakunnallista työtä tehdään ja minkälaisia ongelmia elävillä seurakunnilla ja hiippakunnilla on. Silloin kirkolliselle politikoinnille ja kommunikeoiden pilkkujen paikoille tulee arvaamattoman suuri merkitys.
Kirkolla on monia ongelmia, joista kokouksessa puhuttiin avoimesti ja joista autokefaalisten kirkkojen päämiesten allekirjoittamaan asiakirjaan kirjattiin muutamia. Eräät kokousväkeä niin Pyhän Georgios Voittajan katedraalissa pidetyissä istunnoissa kuin myös käytäväkeskusteluissa puhuttaneista kysymyksistä ovat arvattavasti lyhytikäisiä, mutta kesto-ongelmiakin löytyy. Vähäisimpiä niistä tuskin lienee kirkkojen välejä hiertävät kanoniset ongelmat. Myös lähetystyö puhutti. Amerikan autonomisen kirkon johtaja metropoliitta Demetrios totesi, ettei kristittyjen määrä ole kasvanut, joten sekä sisä- että ulkolähetystyötä tarvitaan.
Kokouksen henki oli rakentava ja myönteinen ja se valoi uskoa tulevaisuuden mahdollisuuksiin löytää ratkaisuja kirkon sisäisiin ongelmiin ja saada suuren ja pyhän synodin valmistelu uudelleen käyntiin. Ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella kirkon päämiesten kokoukseen osallistunut patriarkka Aleksei korosti ensimmäisessä käyttämässään puheenvuorossa kokouksen merkitystä ja tehtävää ortodoksien yhteyden todistajana maailmalle. Loppuasiakirjan nojalla kokous antoi nähdäkseni varsin hyvän todistuksen siellä vallinneesta yhteishengestä ja tavoitteiden priorisoinnista.
Piispa Arseni
Pyhiinvaelluksella
Huhtikuun lopulla olin mukana viikon kestäneellä ekumeenisella pyhiinvaellusmatkalla. Seurueeseemme kuului liki viisikymmentä henkeä maamme kolmesta historiallisesti vanhimmasta uskontokunnasta. Mukana oli ortodokseja, katolisia ja luterilaisia. Matkamme kohteena oli keväinen Italia ja siellä kooltaan ja menneisyydeltään toisistaan poikkeavat kaupungit Assisi ja Rooma. Assisi tunnetaan ennen muuta pyhästä Franciscuksesta, jonka jalanjäljille tuhannet katoliset pyhiinvaeltajat suuntaavat vuosittain. Pittoreski, siisti kaupunki on kuin koru Subasio -vuoren juurella. Assisin kaupungin vanha keskusta on kooltaan pieni, joten liikkuminen kohteesta toiseen sujuu vaivatta jalkaisin. Myös läheinen San Damianon luostari ja vuoren rinteellä olevat munkkien vanhat rukouspaikat ovat kävelymatkan päässä. Eräänä päivänä vaelsimme Subasio -vuoren rinteellä olevaan Eremo delle Carceriin. Matkan ajan luimme mielessämme Jeesuksen rukousta hiljaisuuden vallitessa. Välillä pidimme lyhyitä levähdystaukoja, koska nousua kertyi kolme kilometriä rinnettä kiemurtelevaa tietä aina kolmensadan metrin korkeuteen. Taukojen aikana matkanjohtaja luki pyhän Franciscuksen elämäkertaan liittyvää kertomusta siitä, mistä tulee täydellinen ilo.
Kertomus täydellisen ilon saavuttamisesta on merkillinen ja ainakin ensilukemalla myös paradoksaalinen. Talvisessa sateessa ja myrskyssä luostariin tulevia väsyneitä ja nälkäisiä veljiä ei kertomuksessa päästetä portista sisään, vaan solvaten jätetään sään armoille. Sitkeä pyrkiminen sisään saa portinvartijan lopulta menettämään malttinsa ja pieksämään kolkuttajat kepillä pahanpäiväisesti. Vastoinkäymiset ja epäasiallinen kohtelu tuovat kertomuksen mukaan vaeltajille lopulta täydellisen ilon. Se on mahdollista vain sillä edellytyksellä, että matkalaisilla on nöyryyttä ottaa koettelemukset vastaan ja ymmärrystä nähdä niiden tuottavan iloa.
Rooman käyntikohteet edustivat jakamattoman kirkon historiaa ja vaiheita. Seitsemän pyhiinvaelluskirkon lisäksi kävimme San Sebastianon katakombissa. Se oli minulle entuudestaan tuttu Ikonin tie -sarjan kuvauksista. Silloin vietin maan alla kokonaisen työpäivän ja saimme nähdä luolia ja maalauksia, joita meille ei nyt näytetty. Uutena kohteena itselleni oli birgittalaisten sisarten luostari kaupungin keskustassa. Se oli kotoisan kaunis ja vastaanotto mitä lämpöisin.
Matkaohjelmaan kuului pyhiinvaelluskohteiden lisäksi alustuksia hengellisistä teemoista sekä eri kirkkojen perinteiden mukaisia rukoushetkiä ja jumalanpalveluksia. Jotkut aiheet herättivät vilkasta keskustelua. Alustusten lisäksi myös esitetyt kysymykset antoivat pohdittavaa mukana olleille. Matkan päätyttyä useimmat arvioivatkin sen parhaaksi anniksi jumalanpalvelusten lisäksi alustukset ja niiden herättämät keskustelut.
Kaikki pyhiinvaeltajat eivät ehkä saavuttaneet täydellistä iloa, mutta mahdollisesti yksi matkalla ollut luterilainen naispappi sen saavutti – ja häpeäkseni vielä ortodoksin avulla. Mukana ollut nuori ortodoksimies näet haukkui ja syyllisti hänet pappeuden vuoksi - mutta onneksi ei ihan julkisesti. Surullista, että mies oli lähtenyt matkalle väärällä asenteella ja kohteli toista pyhiinvaeltajaa epäkunnioittavasti. Huono käytös on aina huonoa käytöstä, eipä sitä voi puolustaa. Sen lisäksi mies unohti, että ortodoksisen kirkon näkemys protestanttisesta papistosta on yhtenevä sukupuolesta riippumatta. Ehkäpä tuolta Italian matkalta opimme ainakin sen, ettei kiusaajalla ole lomapäiviä ja se on kiitettävän ahkera pyrkimyksissään.
Piispa Arseni
Hengellisyys on aarre - pysy Kirkossa
Erään pääkaupungissa ilmestyvän päivälehden viikkoliitteessä oli taannoin Vapaa-ajattelijain liitto ry:n toimintaa esittelevä artikkeli. Juttu oli laajuudeltaan täyden aukeaman kokoinen. Mieleeni putkahti, että tokkopa vain joku toinen aatteellinen yhdistys, vaikkapa nuorisoseura, saisi niin herkästi kyseisestä julkaisusta itselleen kokonaisen aukeaman ilmaista lehtimainosta.
Erityinen huomio artikkelissa kohdistui edellä mainitun liiton Tampereella toimivaan paikallisyhdistykseen. Sen ansioksi luettiin parin teekkarin keksimä www -sivusto, joka on tehnyt kirkosta eroamisen vaivattomaksi. Temppu on purrut paremmin kuin sen tekijät ehkä edes odottivat, sillä kansankirkoista on eronnut tuntuva määrä jäseniä. Tulos on varmasti ilahduttanut tamperelaisia keksijäpoikia.
Netistä poimimani tiedon mukaan liiton ja sen jäsenistön tavoitteena on ”edistää tieteellistä maailmankatsomusta, joka pohjautuu tieteiden saavuttamaan kuvaan maailmasta ja jonka tietoteoria ja arvoteoria voidaan perustella järkiperäisesti”. Yhdistyksen aatteellisena pohjana on kaikesta päätellen ateismi. Se ei kuitenkaan vaikuta olevan heidän yhdistystoimintansa perustana. Ateismi merkitsee sananmukaisesti käännettynä jumalattomuutta, eli Jumalauskon puuttumista. Vapaa-ajattelijain liitto ry:n jäsenille ennen muuta raha, mutta myös uskonto, Jumalan olemassaolo ja kirkon toiminta näyttävät merkitsevän suuria asioita. Se paljastuu liiton nettisivuilta. Siellä ei juurikaan esitellä liiton omaa toimintaa, vaan keskeisin toimintamuoto ja tavoite on pyrkimys saada ihmisiä eroamaan kirkosta ja perusteluna käytetään kirkollisveroa. Vapaa-ajattelijoiden vapaus vaikuttaa olevan sellaista, joka ei tunnusta toisen vapautta, vapautta uskoa. Kysymykseksi jää, mitä liitolla on tarjota niille, jotka se netin kautta on saanut eroon kirkosta. Vastausta ei löydy ainakaan Vapaa-ajattelijoiden liitto ry:n nettisivuilta, ellei sellaiseksi lasketa pyrkimystä edistää ”tieteellistä maailmankatsomusta”.
Kotimaa-lehden sivulla julkaistiin keväällä oikeustieteen kandidaatti Risto Kuisman mielipide. Hän kertoi puolestaan, kuinka päätyi uskoon. Kuisma kirjoittaa: ”Kun ihminen on tieteen saralla kehittynyt valtavasti, on tullut käsitys, että henkinen olemus on tehnyt hengellisyyden tarpeettomaksi. Käsitys, että ihmisen henkiset saavutukset korvaavat hengellisen ulottuvuuden, on suuri virhe…Henkinen ja hengellinen eivät ole sama asia eivätkä ne korvaa toisiaan tai ole toistensa vastakohtia.” Kirjoittaja pohti myös sitä, mikä tarve on kiistää se historiallinen yhteys, mikä kristinuskolla on ollut eurooppalaisen ja yleensä länsimaisen kulttuurin syntyyn.
Ilman hengellistä ulottuvuutta niin ihminen kuin yhteiskunta on kova ja materialistinen. Ihminen ilman hengellisyyttä on vajaa ja puutteellinen. Kyse on kuitenkin vakaumuksesta, joka ei luonnollisestikaan kosketa kaikkia ihmisiä. Hengellisyys on aarre vain sille, joka sen itse löytää. Toinen ihminen ei voi osoittaa toiselle aarteen paikkaa, vaan se on jokaisen itse löydettävä. On sanoittakin selvää, että kirkossa ja sen seurakuntien toiminnasta löytyy puutteita. Puutteena en kuitenkaan näe sitä, että kirkkoon kuuluva maksaa veroa yhteisölleen. Maksavathan ihmiset eri seurojen ja ammattiyhdistysten jäsenmaksuja, joista viimeksi mainitut ovat usein kirkollisveroa suuremmat. Puutteita on kaikissa ihmisten yhteisöissä ja niihin voidaan vaikuttaa vain sisältä päin, eli olemalla yhteisön aktiivinen jäsen.
Luterilainen kirkko on ryhtynyt vastatoimiin Vapaa-ajattelijoiden liitto ry:n hankkeelle. Se on perustanut www.liitykirkkoon.fi -sivuston. Epäilen kuitenkin sen mielekkyyttä, sillä laatu on kirkossakin määrää merkittävämpää. On myöhäistä herätä toimimaan vasta silloin kun kuivat oksat ovat jo rapisseet kirkkopuusta. Sen sijaan on tehtävä työtä sen eteen, ettei kirkon jäsenten hengellistä kuivumista ja kuolemista pääsisi tapahtumaan.
Piispa Arseni