Hautajaiset Ateenassa
Tammikuussa kantautui ympäri maailmaa suruviesti Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa Kristoduloksen kuolemasta. Viesti oli jo odotettu, sillä syöpä oli edennyt pitkälle. Esipaimenen puolesta rukoiltiin kuukausien ajan vakavan sairauden paljastuttua. Liki kymmenen vuotta Kreikan kirkkoa johtanut arkkipiispa Kristodulos nukkui kuolonuneen 28. tammikuuta aamulla klo 5.15.
Litania hautajaisia edeltävänä päivänä
(kuva: www.ort.fi)
Arkkipiispa Leon toimeksiannosta sain osallistua hautajaisiin Suomen ortodoksisen kirkon edustajana. Matkustin Kreikkaan keskiviikkona 30.1.. Zűrichissä oli välilasku, jolloin koneeseen nousi kanssani Albanian ortodoksisen kirkon arkkipiispa Anastasios ja Puolan ortodoksista kirkkoa edustanut piispa Georgi. Viimeksi mainitun tunnen jo opiskeluajaltani Ateenassa. Jatkolennon odotusaikana kerroimme piispa Georgin kanssa toisillemme kirkkojemme ja yhteisten ystäviemme kuulumisia.
Laskeuduttuamme Ateenan kentälle klo 16.30 matkasimme meitä vastassa olleen arkkimandriitta Prokopioksen kanssa kaupungin keskustassa sijaitsevaan pääkatedraaliin. Vainaja oli kuitenkin siirretty sieltä hiukan aikaisemmin hautajaisten valmistelujen vuoksi pyhäkön vieressä sijaitsevaan vanhaan bysanttilaiseen pyhän Elefterioksen kirkkoon. Katedraalin edessä oleva aukio oli täynnä surevaa kansaa. Ihmiset olivat tulleet jättämään jäähyväiset rakastetulle esipaimenelle. Järjestystä valvoneet poliisit arvioivat kolmen vuorokauden kuluessa jäähyväisiä jättäneen yli 300000 ihmistä.
Astuimme sisään pieneen kirkkoon, jonka keskellä arkkipiispa lepäsi avoimessa arkussa täydessä piispanpuvussa. Paikalla oli papistoa, vartiovuorossa olleita poliiseja ja kyynelehtivää kansaa. Pukeuduimme piispa Georgin kanssa alttarissa pieneen piispalliseen jumalanpalveluspukuun ja toimitimme peräkkäin muistopalveluksen Kristoduloksen kuolemattoman sielun puolesta. Riisuttuamme puvut yltämme pari kreikkalaista piispaa oli jo odottamassa toimitusvuoroaan. Paikallisen tavan mukaan kukin hautajaisiin saapuva piispa käy vuorollaan toimittamassa Trisagionin eli litanian avoimen arkun äärellä.
Hautauspalvelus alkoi torstaina 31. tammikuuta klo 10.00. Sen toimitti Konstantinopolin patriarkka Bartolomeos yhdessä Kreikan kirkon piispojen kanssa. Toimitus televisioitiin suorana lähetyksenä. Mukana oli eri paikalliskirkkojen johtajia tai heitä edustamaan lähetettyjä piispoja ja muiden kristillisten kirkkojen sekä eri uskontokuntien edustajia. Toimituksen lopuksi patriarkka Bartolomeos piti puheen ja hänen jälkeensä puhui Tessalonikan metropoliitta Anthimos. Viimeksi mainittu keskittyi puheessaan edesmenneen arkkipiispan elämänvaiheisiin ja kirkolliseen toimintaan. Sen jälkeen opetusministeri piti puheen presidentin edustajana ja parlamentin puolesta puhui parlamentin puhemies.
Toimituksen jälkeen lähdettiin saatossa kaupungin päähautausmaalle, johon arkkipiispat on perinteisesti haudattu. Ensimmäisenä kulkivat Kreikan kirkon omat piispat parijonossa ja heidän jäljessään patriarkka Bartolomeos. Piispoja seurasi auton vetämälle tykinlavetille asetettu arkkipiispan avoin arkku. Vainajan jäljessä kulkivat ensimmäisenä omaiset, sitten kutsuvieraat ja heidän jälkeensä hiippakunnan papistoa. Katujen varret olivat täynnä surevaa kansaa ja myös talojen parvekkeilla oli saattoväkeä. Kun arkku tuli kohdalle ihmiset alkoivat taputtaa ja huusivat ”aksios” (otollinen), ”athanatos” (kuolamaton) tai ”kalo taksidia” (hyvää matkaa). Arkulle heiteltiin teitten varsilta ja parvekkeilta ruusuja ja liljoja.
Ruumissaaton tultua parlamentin lähellä olevalle Syntagma -aukiolle pidettiin pieni tauko. Aukion laidalla oli nuorisojoukolla käsissä suuri musta kangas, jossa oli valkoinen teksti ”Kansanjohtajat eivät ikinä kuole”. Matka jatkui edelleen poliisien ja sotilaiden reunustamia katuja pitkin hautausmaan portille. Koko parin kilometrin matkan katujen varret olivat täynnä kansaa, arvattavasti kaikkiaan yli 100000 henkeä. Minne vain katsoi, olivat liput laskettu puolitankoon.
Hautausmaan portilla kahdeksan pappia otti arkun lavetilta harteilleen ja kantoi kirkon viereen kaivetun haudan äärelle. Siellä arkusta otettiin pois evankeliumikirja, piispansauva, enkolpionit, risti ja mitra. Vainajan päähän asetettiin klobukki, jonka hunnulla peitettiin kasvot. Sen jälkeen patriarkka valeli arkkuun ristinmuotoisesti öljyä, minkä jälkeen kansi suljettiin. Arkkua hautaan laskettassa kansa taputti ja huusi aksios. Paikalla olleet sotilaat ampuivat samanaikaisesti kunnialaukaukset. Sen jälkeen toimitettiin vielä litania ja laulettiin edesmenneelle iankaikkinen muisto.
Muistojuhla ja lounas oli järjestetty Grande Bretagne -hotelliin, mihin kutsuvieraat oli myös majoitettu. Lounaaseen osallistui arviolta parisataa henkeä. Tilaisuutta johti hautauksen toimittanut patriarkka Bartolomeos. Hän antoi kirkollisen arvojärjestyksen mukaan kullekin paikalliskirkon tai uskontokunnan edustajalle mahdollisuuden tuoda surunvalittelunsa. Ortodoksisten paikalliskirkkojen päämiesten ja edustajien lisäksi paikalla oli Etiopian kirkon, katolisen-, anglikaanisen- ja luterilaisen kirkon sekä Kirkkojen maailmanneuvoston edustajat. Tsekin ja Slovakian metropoliitta Krysostomoksen puheen jälkeen toin Suomen ortodoksisen kirkon ja arkkipiispa Leon surunvalittelut arkkipiispa Kristoduloksen, suuren kirkollisen johtajan kuolonuneen nukkumisen johdosta. Eonia i mnimi avtou – Olkoon hänen muistonsa ikuinen!
Piispa Arseni
Tipaton elämä
Meitä suomalaisia ohjelmoidaan jatkuvasti. Näin on myös tammikuussa. Nyt meitä kehotetaan kuluttamaan joulun ja uudenvuoden juhlinnassa kerääntyneet kilot ja koettamaan olla kokonainen kuukausi ilman alkoholia. Elämme tipatonta tammikuuta. Moni varmaan miettii, että mitä ihmettä. Ei tämä minua koske, enhän minä ole mikään suurkuluttaja enkä alkoholisti. Mutta ehkäpä meidän on edes tammikuussa syytä pysähtyä hetkeksi miettimään juomatapaamme ja -tarjoiluamme. Monissa tilaisuuksissa on kahvin tilalla alettu tarjota viiniä ajattelematta sitä, ovatko vieraat tulleet paikalle omalla autolla.
Teemakuukaudet ja -päivät ovat minusta typerä ilmiö, mutta tammikuu tekee tässä suhteessa poikkeuksen - hyväksyn sen moitteitta. Alkoholi on nautintoaine, jonka vaikutus koskettaa meitä kaikkia joko suoraan tai välillisesti. Jokainen meistä törmää jossain elämänvaiheessa joko kotona, työyhteisössä tai tuttavapiirissä alkoholin aiheuttamiin suoranaisiin tai välillisiin ongelmiin. Valitettavan usein tyydymme tai joudumme voimattomina seuraamaan sivusta alkoholismin etenemistä. Ei ole keinoja tai rohkeutta puuttua asioiden kulkuun, ainakaan varhaisessa vaiheessa. Alkoholismisairaus voi iskeä kehen vain katsomatta sukupuolta, siviilisäätyä, yhteiskunnallista asemaa, varallisuutta tai uskontokuntaa. Alkoholiongelmista kärsiviä on myös omissa seurakunnissamme. Alkoholin edessä ovat sekä moni perhe että työyhteisö saaneet tuntea voimiensa niukkuuden ja keinojensa vajavuuden.
Tiedotusvälineissä on vuodenvaihteen tietämillä julkaistu Tilastokeskuksen keräämiä järkyttäviä tietoja alkoholin vaikutuksista. Liikenteessä, tapaturmissa tai väkivaltaisesti kuoli päihtyneenä viime vuonna kaikkiaan tuhatkunta suomalaista. Kun tuohon lukuun lisätään vielä alkoholimyrkytyksiin kuolleet noin 500 ihmistä ja alkoholisairauksista johtuvat muut menetykset, voidaan viinan laskea aiheuttaneen yli neljätuhatta kuolemaa. Vaikka viinasta on tällä vuosituhannella tullut työikäisten suomalaisten yleisin kuolinsyy, niin vain harvoin se kirjataan tilastoihin oikealla nimellä.
Kuolema on alkoholin vaikutuksista vain jäävuoren huippu. Ennen kuolemaa on iso joukko ihmisiä ollut pahasti sairaana. Eikö siis tipattoman tammikuun sijasta olisi parempi markkinoida ennemminkin tipatonta elämää? Vuodesta 1951 lähtien on AA-liike toiminut Suomessa tipattoman elämän puolesta. Samaa asiaa ajoi myös arkkipiispa Herman julkaisemalla lehtisen ”Vihollinen numero yksi”. AA -liike on asettanut tärkeimmäksi päämääräkseen raittiuden saavuttamisen ja ylläpitämisen. AA-liike ei mainosta itseään, mutta minä ainakin mainostan sitä. Alkoholismi on sairaus, joka ei parane koskaan, mutta sitä voidaan hoitaa.
AA:n raitistavaa voimaa ei voi ihmisen järjellä selittää, niin kuin ei voi myöskään Jumalan salaisuuksia ja kirkon sakramentteja. AA:n toiminta osoittaa, että se tehoaa kaikkiin jotka haluavat sen auttavan ja tehoavan. Sama oli Kristuksen suorittamissa parantamisihmeissä – ei Hän tehnyt niitä kenellekään vasten sairaan omaa tahtoa. Kristus kysyi, haluaako sairas parantua, ja saatuaan myönteisen vastauksen Hän totesi: ”Sinun uskosi on sinut parantanut”. Olen varma, että Jumalan parantava voima toimii jokaisessa AA:n kokouksessa ja nimenomaan säännöllisissä osallistumisissa kokouksiin. AA:ssa puhutan Jumalasta sellaisena kun kukin itse Hänet käsittää. Se on teologisesti aivan oikein, sillä Jumalaa ei lopullisesti ja kokonaisuudessaan voi kukaan käsittää. Tässä on AA:n viisaus, sillä se ei sulje tietä agnostikolta eikä kristityltä, ei ateistilta eikä juutalaiselta.
AA:n perinteessä on olennainen määritelmä Jumalasta, jonka jokainen käsittää omalla tavallaan. Siinä sanotaan, että ”Ryhmämme tarkoitusperiä varten on olemassa vain yksi perusarvovalta – rakastava Jumala sellaisena kuin Hän saattaa ilmaista itsensä ryhmämme jäsenten omassatunnossa. Johtajamme ovat vain uskottuja palvelijoita – he eivät hallitse”. Tämän perinteen mukaan ainoa auktoriteetti on rakastava Jumala sellaisena kuin Hän saattaa ilmaista itsensä ryhmän jäsenten omassatunnossa. Raamatun lyhin määritelmä Jumalasta on, että Jumala on rakkaus. Eikä sillä tarkoiteta iltapäivälehtien pinnallisesta ja nopeasti hiipuvaa rakkautta, vaan rakkautta, joka ennen muuta kysyy, että mitä minä voin tehdä rakastamani ihmisen hyväksi eikä niin, että mitä minä voisin saada. On tärkeää, että AA:n määritelmä Jumalasta on rakastava, ei syyttävä eikä tuomitseva. Jumala on rakkaus ja rakkauden on kirkko todennut Pyhän Hengen armolahjoista kaikkein suurimmaksi. Jokainen ihminen on Pyhän Hengen temppeli. Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, että mistä he tunnistavat oikean hengen. Jeesus vastasi heille, että ”Hedelmistään puu tunnetaan.” AA -liikkeen kantama hedelmä on erinomaisen hyvää ja arvokasta.
Viidennessä AA:n perinteessä todetaan, että jokaisella ryhmällä on vain yksi päätarkoitus: Viedä sanomansa vielä kärsiville alkoholisteille. AA:ssa syntyy ihmeellinen rakkauden paradoksi, jossa yhtäältä vielä kärsivät mutta toisaalta myös raitistuneet alkoholistit tarvitsevat toisiaan. Vanhemmat AA:laiset ovat kokeneet, että he tarvitsevat jatkuvasti uusia tulokkaita voidakseen ylläpitää oman raittiutensa. Tämä erikoisen tasa-arvoinen, vastavuoroinen ja pyyteetön palvelemishalu uusien tulokkaiden ja vanhempien AA:laisten välillä on täysin ainutlaatuista tässä itsekeskeisessä maailmassa, jossa tavoitellaan vain omaa menestystään, valtaa ja kunniaa. AA-liikkeen tarjoama vertaistuki ei tietenkään ole ainoa, mutta kuitenkin yksi parhaista keinoista saada alkoholiriippuvuus aisoihin.
Viime päivinä on lehdissä ollut uutisia siitä, tuleeko alkoholituotteisiin käytön seurauksista kertova varoitustarra. Luulen, ettei varoitustarra jarruta ylenmääräistä käyttöä. Kuka on ostanut pullon juo arvattavasti sen sisällön välittämättä siitä, onko tuotteessa tarra tai ei. Käytön vähentämiseen tarvittaisiin ennemminkin nuorten asennekasvatusta, alkoholin hinnan korotuksia ja aineen saatavuuden voimakasta rajoittamista. Ensin mainitussa asiassa on erityisesti meidän kirkolla työsarkaa. Olemme ajautuneet kauas arkkipiispa Hermanin ajan politiikasta. Pelkään pahoin, että kaksi viimeistä toimenpidettä jäävät erinäisistä syistä tekemättä. Päättäjillä ei ole siihen tahtoa eikä uskallusta. Heille riittää pelkkä tipaton tammikuu.
Piispa Arseni
Keräilyn rajat
Vietti keräillä periytynee geeneissämme sukupolvelta toiselle ihmiskunnan varhaisista ajoista lähtien. Alkukantainen keräily rajoittui ruoka- ja rakennustarpeiden etsintään eli elannon hankintaan ja kotipesän rakentamiseen. Ihmislajin keräilyvietti ei siis perustaltaan poikennut mitenkään eläinten vastaavasta. Vuosisatojen kuluessa on ihmisillä kuitenkin tapahtunut raju vinksahdus eläinten tavoista, ainakin tältä osin.
Varmaan jokaiselle meille on tuttu ajatus, että panenpa tuon talteen tulevan varalle. Milloin talteen pantava ”tuo” on muovipussi, milloin viilipurkki tai aikakauslehti taikka joku rikkimennyt esine, jonka kuvittelemme saavamme jonain päivänä korjatuksi. Tämähän ei kuitenkaan edusta vielä varsinaista keräilyä, vaan pikemminkin ekologista toimintaa. Keräilyä on vasta se, että järjestelmällisesti ja ehkäpä vielä taloudellisin uhrauksin kokoamme suojiimme jotain meitä kiinnostavaa ja mieluisaa riippumatta siitä, onko se lainkaan tarpeellista. Eräs ystäväni sanoi kerran, ettei keräilyllä ole muita rajoja kuin seinät ja katto.
Ihmiset keräilevät mitä ihmeellisimpiä asioita lentokoneiden oksennuspusseista mitaleihin, postimerkeistä puhelinkortteihin, kirjoista äänilevyihin, ryijyistä designlasiin ja leikkiautoihin. Keräilyä rajaa siis ainoastaan ihmisten kiinnostusten erilaisuus ja luonnollisesti myös varallisuus. Sosiaalisessa mielessä arvostetuinta on varakkaiden keräilyharrastus, erityisesti jos se kohdistuu arvotavaraan, kuten vanhoihin ja kalliisiin esineisiin tai arvotaiteeseen.
Joulun alla lienee paikallaan pohtia, ovatko kaikki nykyiset ja tulevat hankintamme, ja keräily yleensäkään, järkevää ja tarpeellista. Itse olen pohtinut tätä kysymystä erityisesti kirjojen suhteen. Kun suurikokoiset ja painavat tietoteokset ovat hyllyssäni, ne tuntuvat minusta ehdottoman välttämättömiltä ja tarpeellisilta. Raahattuani parissa muutossa painavia kirjalaatikoita paikasta toiseen, olen kuitenkin soimannut luonteeni löperyyttä sortua aina uusiin kirjahankintoihin. Viimeiset hairahdukset tein Helsingin kirjamessuilla. Mainitun tilaisuuden lisäksi myös kirjakaupoissa ja divareissa minulla pitäisi olla kädet kahleissa, side silmillä ja mukana kieltosanat hallitseva saattaja, muuten en yleensä selviä puodista ulos ilman kirjaa. Kyse ei taida olla enää tarpeesta, vaan pahanlaisesta kirjariippuvaisuudesta.
Marraskuun viimeisenä perjantaina vietettiin maassamme kansainvälistä Älä osta mitään -päivää. Kanadassa 1990-luvulla alkunsa saaneen, päivän kestävän kulutuslakon tavoitteena on saada ihmiset olemaan joulukiireidensä keskellä kokonainen vuorokausi hankkimatta tavaraa ja käyttämättä rahaa. Teemapäivä haastaa ihmiset punnitsemaan kriittisesti jokapäiväisiä ostovalintojaan ja niiden syitä sekä hillitsemään ostoimpulssejaan ja muuttamaan käyttäytymistään ekologisemmaksi.
Tämänvuotinen teemapäivä pureutui mainonnan luomiin mielikuviin. Kampanja oli suunnattu erityisesti nuorille ja se muistutti, kuinka mainonnan luoma maailma ja ihmiskuvat poikkeavat huikeasti todellisuudesta. Mainonnan tavoitteenahan on myydä ihmisille mielikuvia tuotteista. Shampoomainoksessa näemme tuuheahiuksisen nuoren naisen ja kalsareita puolestaan mainostaa lautavatsainen atleetti. Mainittuja tuotteita ostaessamme toivomme ja kuvittelemme alitajuisesti saavamme sen kylkiäisenä vielä tuuheat hiukset tai komean vartalon. Mainosten synnyttämistä mielikuvistamme johtuen saamme kaupasta kuitenkin perin harvoin sitä, mitä kuvittelemme olevamme ostamassa.
Harkitsematon, hyvää mieltä tuova ostelu eli shoppailu on monille varmaankin itselääkintää. Heräteostelu on kuitenkin sellainen lääke, ettei se tepsi kovin pitkään mielialan kohottajana. Himo-ostelijoita tai keräilyinnon huumaamia Älä osta mitään -päivä, saatikka tämä kolumni tuskin pysäyttävät hetkeksikään miettimään omaa kulutustaan. Heitä ei pysäytä mikään.
Piispa Arseni