Kaksi kirjaa

Sain hiljattain käsiini kaksi toisiinsa nivoutuvaa kirjaa. Toinen niistä on luterilaisen piispainkokouksen nimissä laadittu ”Rakkauden lahja. Piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta”. Toinen puolestaan TT Hannu Pöyhösen eri aikakausien hengellisten auktoriteettien opetuksista kokoama ”Homoseksuaalisuus ortodoksisen perinteen valossa” -kirja. Ensin mainittua julkaisua on ehditty ruotia jo useissa tiedotusvälineissä. Pöyhösen kirjaa sen sijaan vain kirkkokahveilla käydyissä keskusteluissa. Erityistä huomiota luterilaisten piispojen kirja on saanut siitä, että Kuopion piispa Wille Riekkinen irtisanoutui teoksesta jo viime marraskuussa ja Turun arkkihiippakunnan piispa Kari Mäkinen juuri ennen sen julkaisemista.

Molemmat allekirjoittamisesta kieltäytyneet piispat pitivät teoksen julkistamisajankohtaa huonona. Luterilainen piispainkokous on asettanut työryhmän selvittämään parisuhdelain seurauksia kirkon kannalta. Riekkinen pelkää, että nyt julkaistu puheenvuoro vaimentaa luterilaisessa kirkossa käytävää keskustelua homoseksuaalisuudesta. Hän myös vierasti joitain kirjan muotoiluja, joissa vedotaan perinteiseen perhemalliin. Riekkisen mielestä teoksessa ei oteta perheiden todellisia olosuhteita riittävän todesta. Hän myös toivoi, että luterilaisessa kirkossa tehtäisiin selkeä ja myönteinen ratkaisu samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaamiselle. Mäkinen puolestaan olisi kaivannut perheeseen, lasten kasvuympäristöön ja lähisuhteisiin vaikuttavien muutosten selvittämistä. Hänen mukaansa on luonnollista, että piispat eivät esiinny ihmisten lähisuhteiden kaltaisten herkkien asioiden yhteydessä yksiäänisesti. Luterilainen kirkko on Mäkisen mielestä aidosti moniääninen.

Sekä kirja että sen ympärillä käyty keskustelu herättävät monenlaisia ajatuksia. Piispojen puheenvuoron aiheet ovat vaikeita monestakin syystä. Tämän päivän elämän todellisuus ei monelta osin vastaa Raamatun, kirkon opetuksen ja perinteen mukaisia ihanteita, vaan on pikemminkin ristiriidassa niihin. Kirkon tehtävä ei kuitenkaan ole muuttaa kristillisen elämän ihanteita toisiksi yhteiskunnan muutoksen vuoksi. Piispojen ja pappien tehtävä on sen sijaan tulkita perinnettä ja opastaa ihmisiä löytämään sopivia ratkaisuja ongelmiin. Kirkon opetusta ei kuitenkaan ole tarpeen muuttaa sen vuoksi, etteivät jäsenet pysty elämään kaikilta osin sen mukaan. Ihanteiden ja todellisuuden välillä on usein ristiriita, mutta ihanteet ovat tarpeellisia innostamaan meitä edes vajavaiseen päämäärien saavuttamiseen.

Vastikään ilmestynyt TT Hannu Pöyhösen kokoama kirja eri aikakausien hengellisten auktoriteettien homoseksuaalisuutta koskevista opetuksista jakaa lukijat arvattavasti kahteen leiriin. Tekijää voi kiittää rohkeudesta ottaa valtakirkkoa puhuttava aihe myös meidän oman kirkkomme keskusteluun, eikä ainoastaan kirjoittajan omana subjektiivisena mielipiteenä, mitä edustavat hänen tekstien selitykset, vaan myös Raamatun, pyhien isien ja oman aikamme hengellisten opettajien opetuksina. Joillekin kirja on arvattavasti ”punainen vaate” ja sen kokoaja nähdään fundamentalistina. Ortodoksisen kirkon näkökulmasta yhteiskunnan liberalisoituminen ei kuitenkaan muuta Raamatun, kanonien tai pyhien isien opetuksien sisältöä miksikään. Fundamentalismin ja liberalismin ääripäät kohtaavat jossain toisensa, ja se lienee kipeä leikkauspiste, jossa yksilön pastoraalisia ongelmia ratkaistaan. Piispat eivät voi olla vastausautomaatteja joilta saadaan yksiselitteiset ohjeet kaikkiin vaikeisiin eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Oman papistonsa tukijoita ja kannustajia heidän kuitenkin tulisi olla. Pappien puolestaan on etsittävä hengellisissä keskusteluissa ratkaisuja kaikkien seurakuntalaistensa ongelmiin, ja se ei ole helppo eikä julkinen asia.

Piispa Arseni