Keräilyn rajat
Vietti keräillä periytynee geeneissämme sukupolvelta toiselle ihmiskunnan varhaisista ajoista lähtien. Alkukantainen keräily rajoittui ruoka- ja rakennustarpeiden etsintään eli elannon hankintaan ja kotipesän rakentamiseen. Ihmislajin keräilyvietti ei siis perustaltaan poikennut mitenkään eläinten vastaavasta. Vuosisatojen kuluessa on ihmisillä kuitenkin tapahtunut raju vinksahdus eläinten tavoista, ainakin tältä osin.
Varmaan jokaiselle meille on tuttu ajatus, että panenpa tuon talteen tulevan varalle. Milloin talteen pantava ”tuo” on muovipussi, milloin viilipurkki tai aikakauslehti taikka joku rikkimennyt esine, jonka kuvittelemme saavamme jonain päivänä korjatuksi. Tämähän ei kuitenkaan edusta vielä varsinaista keräilyä, vaan pikemminkin ekologista toimintaa. Keräilyä on vasta se, että järjestelmällisesti ja ehkäpä vielä taloudellisin uhrauksin kokoamme suojiimme jotain meitä kiinnostavaa ja mieluisaa riippumatta siitä, onko se lainkaan tarpeellista. Eräs ystäväni sanoi kerran, ettei keräilyllä ole muita rajoja kuin seinät ja katto.
Ihmiset keräilevät mitä ihmeellisimpiä asioita lentokoneiden oksennuspusseista mitaleihin, postimerkeistä puhelinkortteihin, kirjoista äänilevyihin, ryijyistä designlasiin ja leikkiautoihin. Keräilyä rajaa siis ainoastaan ihmisten kiinnostusten erilaisuus ja luonnollisesti myös varallisuus. Sosiaalisessa mielessä arvostetuinta on varakkaiden keräilyharrastus, erityisesti jos se kohdistuu arvotavaraan, kuten vanhoihin ja kalliisiin esineisiin tai arvotaiteeseen.
Joulun alla lienee paikallaan pohtia, ovatko kaikki nykyiset ja tulevat hankintamme, ja keräily yleensäkään, järkevää ja tarpeellista. Itse olen pohtinut tätä kysymystä erityisesti kirjojen suhteen. Kun suurikokoiset ja painavat tietoteokset ovat hyllyssäni, ne tuntuvat minusta ehdottoman välttämättömiltä ja tarpeellisilta. Raahattuani parissa muutossa painavia kirjalaatikoita paikasta toiseen, olen kuitenkin soimannut luonteeni löperyyttä sortua aina uusiin kirjahankintoihin. Viimeiset hairahdukset tein Helsingin kirjamessuilla. Mainitun tilaisuuden lisäksi myös kirjakaupoissa ja divareissa minulla pitäisi olla kädet kahleissa, side silmillä ja mukana kieltosanat hallitseva saattaja, muuten en yleensä selviä puodista ulos ilman kirjaa. Kyse ei taida olla enää tarpeesta, vaan pahanlaisesta kirjariippuvaisuudesta.
Marraskuun viimeisenä perjantaina vietettiin maassamme kansainvälistä Älä osta mitään -päivää. Kanadassa 1990-luvulla alkunsa saaneen, päivän kestävän kulutuslakon tavoitteena on saada ihmiset olemaan joulukiireidensä keskellä kokonainen vuorokausi hankkimatta tavaraa ja käyttämättä rahaa. Teemapäivä haastaa ihmiset punnitsemaan kriittisesti jokapäiväisiä ostovalintojaan ja niiden syitä sekä hillitsemään ostoimpulssejaan ja muuttamaan käyttäytymistään ekologisemmaksi.
Tämänvuotinen teemapäivä pureutui mainonnan luomiin mielikuviin. Kampanja oli suunnattu erityisesti nuorille ja se muistutti, kuinka mainonnan luoma maailma ja ihmiskuvat poikkeavat huikeasti todellisuudesta. Mainonnan tavoitteenahan on myydä ihmisille mielikuvia tuotteista. Shampoomainoksessa näemme tuuheahiuksisen nuoren naisen ja kalsareita puolestaan mainostaa lautavatsainen atleetti. Mainittuja tuotteita ostaessamme toivomme ja kuvittelemme alitajuisesti saavamme sen kylkiäisenä vielä tuuheat hiukset tai komean vartalon. Mainosten synnyttämistä mielikuvistamme johtuen saamme kaupasta kuitenkin perin harvoin sitä, mitä kuvittelemme olevamme ostamassa.
Harkitsematon, hyvää mieltä tuova ostelu eli shoppailu on monille varmaankin itselääkintää. Heräteostelu on kuitenkin sellainen lääke, ettei se tepsi kovin pitkään mielialan kohottajana. Himo-ostelijoita tai keräilyinnon huumaamia Älä osta mitään -päivä, saatikka tämä kolumni tuskin pysäyttävät hetkeksikään miettimään omaa kulutustaan. Heitä ei pysäytä mikään.
Piispa Arseni