Pyhiinvaelluksella
Huhtikuun lopulla olin mukana viikon kestäneellä ekumeenisella pyhiinvaellusmatkalla. Seurueeseemme kuului liki viisikymmentä henkeä maamme kolmesta historiallisesti vanhimmasta uskontokunnasta. Mukana oli ortodokseja, katolisia ja luterilaisia. Matkamme kohteena oli keväinen Italia ja siellä kooltaan ja menneisyydeltään toisistaan poikkeavat kaupungit Assisi ja Rooma. Assisi tunnetaan ennen muuta pyhästä Franciscuksesta, jonka jalanjäljille tuhannet katoliset pyhiinvaeltajat suuntaavat vuosittain. Pittoreski, siisti kaupunki on kuin koru Subasio -vuoren juurella. Assisin kaupungin vanha keskusta on kooltaan pieni, joten liikkuminen kohteesta toiseen sujuu vaivatta jalkaisin. Myös läheinen San Damianon luostari ja vuoren rinteellä olevat munkkien vanhat rukouspaikat ovat kävelymatkan päässä. Eräänä päivänä vaelsimme Subasio -vuoren rinteellä olevaan Eremo delle Carceriin. Matkan ajan luimme mielessämme Jeesuksen rukousta hiljaisuuden vallitessa. Välillä pidimme lyhyitä levähdystaukoja, koska nousua kertyi kolme kilometriä rinnettä kiemurtelevaa tietä aina kolmensadan metrin korkeuteen. Taukojen aikana matkanjohtaja luki pyhän Franciscuksen elämäkertaan liittyvää kertomusta siitä, mistä tulee täydellinen ilo.
Kertomus täydellisen ilon saavuttamisesta on merkillinen ja ainakin ensilukemalla myös paradoksaalinen. Talvisessa sateessa ja myrskyssä luostariin tulevia väsyneitä ja nälkäisiä veljiä ei kertomuksessa päästetä portista sisään, vaan solvaten jätetään sään armoille. Sitkeä pyrkiminen sisään saa portinvartijan lopulta menettämään malttinsa ja pieksämään kolkuttajat kepillä pahanpäiväisesti. Vastoinkäymiset ja epäasiallinen kohtelu tuovat kertomuksen mukaan vaeltajille lopulta täydellisen ilon. Se on mahdollista vain sillä edellytyksellä, että matkalaisilla on nöyryyttä ottaa koettelemukset vastaan ja ymmärrystä nähdä niiden tuottavan iloa.
Rooman käyntikohteet edustivat jakamattoman kirkon historiaa ja vaiheita. Seitsemän pyhiinvaelluskirkon lisäksi kävimme San Sebastianon katakombissa. Se oli minulle entuudestaan tuttu Ikonin tie -sarjan kuvauksista. Silloin vietin maan alla kokonaisen työpäivän ja saimme nähdä luolia ja maalauksia, joita meille ei nyt näytetty. Uutena kohteena itselleni oli birgittalaisten sisarten luostari kaupungin keskustassa. Se oli kotoisan kaunis ja vastaanotto mitä lämpöisin.
Matkaohjelmaan kuului pyhiinvaelluskohteiden lisäksi alustuksia hengellisistä teemoista sekä eri kirkkojen perinteiden mukaisia rukoushetkiä ja jumalanpalveluksia. Jotkut aiheet herättivät vilkasta keskustelua. Alustusten lisäksi myös esitetyt kysymykset antoivat pohdittavaa mukana olleille. Matkan päätyttyä useimmat arvioivatkin sen parhaaksi anniksi jumalanpalvelusten lisäksi alustukset ja niiden herättämät keskustelut.
Kaikki pyhiinvaeltajat eivät ehkä saavuttaneet täydellistä iloa, mutta mahdollisesti yksi matkalla ollut luterilainen naispappi sen saavutti – ja häpeäkseni vielä ortodoksin avulla. Mukana ollut nuori ortodoksimies näet haukkui ja syyllisti hänet pappeuden vuoksi - mutta onneksi ei ihan julkisesti. Surullista, että mies oli lähtenyt matkalle väärällä asenteella ja kohteli toista pyhiinvaeltajaa epäkunnioittavasti. Huono käytös on aina huonoa käytöstä, eipä sitä voi puolustaa. Sen lisäksi mies unohti, että ortodoksisen kirkon näkemys protestanttisesta papistosta on yhtenevä sukupuolesta riippumatta. Ehkäpä tuolta Italian matkalta opimme ainakin sen, ettei kiusaajalla ole lomapäiviä ja se on kiitettävän ahkera pyrkimyksissään.
Piispa Arseni
Hengellisyys on aarre - pysy Kirkossa
Erään pääkaupungissa ilmestyvän päivälehden viikkoliitteessä oli taannoin Vapaa-ajattelijain liitto ry:n toimintaa esittelevä artikkeli. Juttu oli laajuudeltaan täyden aukeaman kokoinen. Mieleeni putkahti, että tokkopa vain joku toinen aatteellinen yhdistys, vaikkapa nuorisoseura, saisi niin herkästi kyseisestä julkaisusta itselleen kokonaisen aukeaman ilmaista lehtimainosta.
Erityinen huomio artikkelissa kohdistui edellä mainitun liiton Tampereella toimivaan paikallisyhdistykseen. Sen ansioksi luettiin parin teekkarin keksimä www -sivusto, joka on tehnyt kirkosta eroamisen vaivattomaksi. Temppu on purrut paremmin kuin sen tekijät ehkä edes odottivat, sillä kansankirkoista on eronnut tuntuva määrä jäseniä. Tulos on varmasti ilahduttanut tamperelaisia keksijäpoikia.
Netistä poimimani tiedon mukaan liiton ja sen jäsenistön tavoitteena on ”edistää tieteellistä maailmankatsomusta, joka pohjautuu tieteiden saavuttamaan kuvaan maailmasta ja jonka tietoteoria ja arvoteoria voidaan perustella järkiperäisesti”. Yhdistyksen aatteellisena pohjana on kaikesta päätellen ateismi. Se ei kuitenkaan vaikuta olevan heidän yhdistystoimintansa perustana. Ateismi merkitsee sananmukaisesti käännettynä jumalattomuutta, eli Jumalauskon puuttumista. Vapaa-ajattelijain liitto ry:n jäsenille ennen muuta raha, mutta myös uskonto, Jumalan olemassaolo ja kirkon toiminta näyttävät merkitsevän suuria asioita. Se paljastuu liiton nettisivuilta. Siellä ei juurikaan esitellä liiton omaa toimintaa, vaan keskeisin toimintamuoto ja tavoite on pyrkimys saada ihmisiä eroamaan kirkosta ja perusteluna käytetään kirkollisveroa. Vapaa-ajattelijoiden vapaus vaikuttaa olevan sellaista, joka ei tunnusta toisen vapautta, vapautta uskoa. Kysymykseksi jää, mitä liitolla on tarjota niille, jotka se netin kautta on saanut eroon kirkosta. Vastausta ei löydy ainakaan Vapaa-ajattelijoiden liitto ry:n nettisivuilta, ellei sellaiseksi lasketa pyrkimystä edistää ”tieteellistä maailmankatsomusta”.
Kotimaa-lehden sivulla julkaistiin keväällä oikeustieteen kandidaatti Risto Kuisman mielipide. Hän kertoi puolestaan, kuinka päätyi uskoon. Kuisma kirjoittaa: ”Kun ihminen on tieteen saralla kehittynyt valtavasti, on tullut käsitys, että henkinen olemus on tehnyt hengellisyyden tarpeettomaksi. Käsitys, että ihmisen henkiset saavutukset korvaavat hengellisen ulottuvuuden, on suuri virhe…Henkinen ja hengellinen eivät ole sama asia eivätkä ne korvaa toisiaan tai ole toistensa vastakohtia.” Kirjoittaja pohti myös sitä, mikä tarve on kiistää se historiallinen yhteys, mikä kristinuskolla on ollut eurooppalaisen ja yleensä länsimaisen kulttuurin syntyyn.
Ilman hengellistä ulottuvuutta niin ihminen kuin yhteiskunta on kova ja materialistinen. Ihminen ilman hengellisyyttä on vajaa ja puutteellinen. Kyse on kuitenkin vakaumuksesta, joka ei luonnollisestikaan kosketa kaikkia ihmisiä. Hengellisyys on aarre vain sille, joka sen itse löytää. Toinen ihminen ei voi osoittaa toiselle aarteen paikkaa, vaan se on jokaisen itse löydettävä. On sanoittakin selvää, että kirkossa ja sen seurakuntien toiminnasta löytyy puutteita. Puutteena en kuitenkaan näe sitä, että kirkkoon kuuluva maksaa veroa yhteisölleen. Maksavathan ihmiset eri seurojen ja ammattiyhdistysten jäsenmaksuja, joista viimeksi mainitut ovat usein kirkollisveroa suuremmat. Puutteita on kaikissa ihmisten yhteisöissä ja niihin voidaan vaikuttaa vain sisältä päin, eli olemalla yhteisön aktiivinen jäsen.
Luterilainen kirkko on ryhtynyt vastatoimiin Vapaa-ajattelijoiden liitto ry:n hankkeelle. Se on perustanut www.liitykirkkoon.fi -sivuston. Epäilen kuitenkin sen mielekkyyttä, sillä laatu on kirkossakin määrää merkittävämpää. On myöhäistä herätä toimimaan vasta silloin kun kuivat oksat ovat jo rapisseet kirkkopuusta. Sen sijaan on tehtävä työtä sen eteen, ettei kirkon jäsenten hengellistä kuivumista ja kuolemista pääsisi tapahtumaan.
Piispa Arseni
Paastotaanko?
Paastoaika saa toivottavasti jokaisen meistä miettimään omaa elämäntapaamme. Tämäkin paasto on meille suotu aika pohtia, miten huolehdimme itsestämme, miten suhtaudumme lähimmäisiimme, mitä kulutamme ja mihin käytämme aikaamme. Usein keskustelun kosketellessa paastoa ihmiset alkavat puhua ruuasta, ikään kuin paasto olisi vain ja ainoastaan erikoisruokavalioon rajoittuva dieetti. Ruoka on luonnollisestikin tärkeä elämää ylläpitävä energianlähde ja tietyistä ruoka-aineista kieltäytyminen puolestaan hyvin kasvattavaa. Mutta ei ihminen elä ainoastaan syödäkseen, vaan syö elääkseen. Siksipä ruoalle voi jättää oman rajallisen sijansa paastossa. Useimmat työssäkäyvät eivät voi työpaikkaruokalassa tehdä montakaan valintaa. On syötävä joko lihaa tai kalaa tai tuotava töihin omat eväät. Onko sitten niin, että jos ei pystytä pitämään ruokapaastoa, niin paasto jää kokonaisuudessaan toteutumatta? Nähdäkseni paaston hengen mukaista ja järkevää on tehdä pienimmän pahan valinta, eli syödä sitä mikä on halpaa ja lähinnä paaston ihannetta ja keskittyä muihin paaston osa-alueisiin, joita on mahdollista sovittaa omaan elämään.
On kuitenkin ajateltava sitäkin, millaista ruokaa valmistamme kotona tai mitä tarjoilemme kirkollisissa tilaisuuksissa tai mitä syömme kirkon työpaikoilla. Jos haluamme elää uskoamme todeksi ja todistaa uskostamme teoillamme, niin näissä yhteyksissä tulee ehdottomasti noudattaa paastoa. Muuten on opetuksen ja elämän välillä selkeä ristiriita. On kaksinaismoraalista, että pappi opettaa kirkossa paaston merkityksestä mutta jos palveluksen jälkeen seurakuntasalin kahvipöydässä tarjotaan suuhunpantavaa, joka ei noudata paastoa. Ristiriitaista on myös se, jos kirkollishallituksen tai seurakunnan työntekijöiden kahvipöydässä ei voi erottaa onko paastoton päivä vai keskiviikko, perjantai tai pidemmän paaston aika. Perusteluksi ei riitä se, että joku kahvipöydässä istuja ei mahdollisesti ole ortodoksi. Päinvastaisessakaan tapauksessa ei vähemmistöä huomioida. Jos emme säilytä omaa perinnettämme, niin silloin on kyse huonosta itsetunnosta tai heikosta asioiden sisäistämisestä. Paaston olemuksen väärin ymmärtämistä on myös se, jos ruokapöytään ei kelpaa paikalliset paastoeinekset, vaan hankitaan erikoisia ulkomaan herkkuja, jotka täyttävät kyllä paaston kirjaimen, mutta eivät sen henkeä. Jos me kirkon hengellisissä keskuksissa elävät ja työtä tekevät emme pidä paastoa, niin mistä ihmiset silloin voivat saada esimerkin?
Kristus opettaa, ettei meitä saastuta se mikä menee suusta sisään vaan se mikä sieltä tulee ulos, eli pahat puheet. Ehkä nuo edellä kirjoittamani ajatukset kirvoittavat jonkun mieleen tai huulille pahaa puhetta ja tuomion sanoja? Ruokapaasto menee kuitenkin hukkaan jos emme kykene paastoamaan myös sanoista: toisten asiattomasta moitiskelusta, itsekehusta, ylpeilystä, parjauksesta… Toisin kuin usein ajatellaan, kaikki toisista ihmisistä puhuminen ei suinkaan ole syntiä. Syntiä on vain sellainen puhe, jolla tietoisesti halutaan loukata ja vahingoittaa lähimmäistä. Niin sanottu ”selän takana” puhuminen on hyväksyttävää ja oikeutettua, kun esimerkiksi vanhemmat neuvottelevat lasten kasvatuksesta tai työyhteisössä koetetaan löytää ratkaisua henkilösuhdeongelmiin.
Mistä tavallinen työssäkäyvä ihminen voi luopua ja miten paastota? Palaan siihen mistä alussa kirjoitin. Voimme keskittyä paaston aikana huolehtimaan itsestämme ja luopua turhasta. Sen voimme tehdä lukemalla hengellistä kirjallisuutta, liikkumalla ja lepäämällä. Voimme luopua nautintoaineista ja turhista ostoksista. Paaston aikana voimme jättää ostamatta esim. iltapäivälehdet ja makeiset ja rajoittaa tiedotusvälineiden seuraamista. Lähimmäisiämme voimme huomioida antamalla heille aikaa ja huomiotamme. Paastoamisen ei siis tarvitse ole monimutkainen suoritus. Siihen löytyy aineksia jokaisen meidän elintavoista ja -piiristä, jos vain niin tahdomme.
Luettelin edellä monta esimerkkiä mahdollisuudesta paastota. Jos ne kaikki haluaisi toteuttaa yhden paaston aikana, niin voisi tulla pettymys kun ei onnistu yhdessä, eikä toisessakaan asiassa. Lopulta voi kiusaaja koetella ihmistä niin, että saa hänet lopettamaan kaiken yrittämisen. Sen vuoksi on hyvä ottaa huomioon omat mahdollisuudet ja voimavarat ja koettaa paastota vaikka vain yhdessä itselle kipeimmässä asiassa. Hengellisessä elämässä, myös paastossa, on tarpeen saada onnistumisen kokemuksia ja tuntea, että siitä on minulle hyötyä.
Suurena apuna ja tien viittana paaston taipaleella ovat pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukouksen sanat, jotka kiinnittävät huomiomme ei suinkaan ruokaan tai muuhun ulkoiseen, vaan ihmisen sisäiseen kilvoitteluun.
Piispa Arseni
Hautajaiset Ateenassa
Tammikuussa kantautui ympäri maailmaa suruviesti Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa Kristoduloksen kuolemasta. Viesti oli jo odotettu, sillä syöpä oli edennyt pitkälle. Esipaimenen puolesta rukoiltiin kuukausien ajan vakavan sairauden paljastuttua. Liki kymmenen vuotta Kreikan kirkkoa johtanut arkkipiispa Kristodulos nukkui kuolonuneen 28. tammikuuta aamulla klo 5.15.
Litania hautajaisia edeltävänä päivänä
(kuva: www.ort.fi)
Arkkipiispa Leon toimeksiannosta sain osallistua hautajaisiin Suomen ortodoksisen kirkon edustajana. Matkustin Kreikkaan keskiviikkona 30.1.. Zűrichissä oli välilasku, jolloin koneeseen nousi kanssani Albanian ortodoksisen kirkon arkkipiispa Anastasios ja Puolan ortodoksista kirkkoa edustanut piispa Georgi. Viimeksi mainitun tunnen jo opiskeluajaltani Ateenassa. Jatkolennon odotusaikana kerroimme piispa Georgin kanssa toisillemme kirkkojemme ja yhteisten ystäviemme kuulumisia.
Laskeuduttuamme Ateenan kentälle klo 16.30 matkasimme meitä vastassa olleen arkkimandriitta Prokopioksen kanssa kaupungin keskustassa sijaitsevaan pääkatedraaliin. Vainaja oli kuitenkin siirretty sieltä hiukan aikaisemmin hautajaisten valmistelujen vuoksi pyhäkön vieressä sijaitsevaan vanhaan bysanttilaiseen pyhän Elefterioksen kirkkoon. Katedraalin edessä oleva aukio oli täynnä surevaa kansaa. Ihmiset olivat tulleet jättämään jäähyväiset rakastetulle esipaimenelle. Järjestystä valvoneet poliisit arvioivat kolmen vuorokauden kuluessa jäähyväisiä jättäneen yli 300000 ihmistä.
Astuimme sisään pieneen kirkkoon, jonka keskellä arkkipiispa lepäsi avoimessa arkussa täydessä piispanpuvussa. Paikalla oli papistoa, vartiovuorossa olleita poliiseja ja kyynelehtivää kansaa. Pukeuduimme piispa Georgin kanssa alttarissa pieneen piispalliseen jumalanpalveluspukuun ja toimitimme peräkkäin muistopalveluksen Kristoduloksen kuolemattoman sielun puolesta. Riisuttuamme puvut yltämme pari kreikkalaista piispaa oli jo odottamassa toimitusvuoroaan. Paikallisen tavan mukaan kukin hautajaisiin saapuva piispa käy vuorollaan toimittamassa Trisagionin eli litanian avoimen arkun äärellä.
Hautauspalvelus alkoi torstaina 31. tammikuuta klo 10.00. Sen toimitti Konstantinopolin patriarkka Bartolomeos yhdessä Kreikan kirkon piispojen kanssa. Toimitus televisioitiin suorana lähetyksenä. Mukana oli eri paikalliskirkkojen johtajia tai heitä edustamaan lähetettyjä piispoja ja muiden kristillisten kirkkojen sekä eri uskontokuntien edustajia. Toimituksen lopuksi patriarkka Bartolomeos piti puheen ja hänen jälkeensä puhui Tessalonikan metropoliitta Anthimos. Viimeksi mainittu keskittyi puheessaan edesmenneen arkkipiispan elämänvaiheisiin ja kirkolliseen toimintaan. Sen jälkeen opetusministeri piti puheen presidentin edustajana ja parlamentin puolesta puhui parlamentin puhemies.
Toimituksen jälkeen lähdettiin saatossa kaupungin päähautausmaalle, johon arkkipiispat on perinteisesti haudattu. Ensimmäisenä kulkivat Kreikan kirkon omat piispat parijonossa ja heidän jäljessään patriarkka Bartolomeos. Piispoja seurasi auton vetämälle tykinlavetille asetettu arkkipiispan avoin arkku. Vainajan jäljessä kulkivat ensimmäisenä omaiset, sitten kutsuvieraat ja heidän jälkeensä hiippakunnan papistoa. Katujen varret olivat täynnä surevaa kansaa ja myös talojen parvekkeilla oli saattoväkeä. Kun arkku tuli kohdalle ihmiset alkoivat taputtaa ja huusivat ”aksios” (otollinen), ”athanatos” (kuolamaton) tai ”kalo taksidia” (hyvää matkaa). Arkulle heiteltiin teitten varsilta ja parvekkeilta ruusuja ja liljoja.
Ruumissaaton tultua parlamentin lähellä olevalle Syntagma -aukiolle pidettiin pieni tauko. Aukion laidalla oli nuorisojoukolla käsissä suuri musta kangas, jossa oli valkoinen teksti ”Kansanjohtajat eivät ikinä kuole”. Matka jatkui edelleen poliisien ja sotilaiden reunustamia katuja pitkin hautausmaan portille. Koko parin kilometrin matkan katujen varret olivat täynnä kansaa, arvattavasti kaikkiaan yli 100000 henkeä. Minne vain katsoi, olivat liput laskettu puolitankoon.
Hautausmaan portilla kahdeksan pappia otti arkun lavetilta harteilleen ja kantoi kirkon viereen kaivetun haudan äärelle. Siellä arkusta otettiin pois evankeliumikirja, piispansauva, enkolpionit, risti ja mitra. Vainajan päähän asetettiin klobukki, jonka hunnulla peitettiin kasvot. Sen jälkeen patriarkka valeli arkkuun ristinmuotoisesti öljyä, minkä jälkeen kansi suljettiin. Arkkua hautaan laskettassa kansa taputti ja huusi aksios. Paikalla olleet sotilaat ampuivat samanaikaisesti kunnialaukaukset. Sen jälkeen toimitettiin vielä litania ja laulettiin edesmenneelle iankaikkinen muisto.
Muistojuhla ja lounas oli järjestetty Grande Bretagne -hotelliin, mihin kutsuvieraat oli myös majoitettu. Lounaaseen osallistui arviolta parisataa henkeä. Tilaisuutta johti hautauksen toimittanut patriarkka Bartolomeos. Hän antoi kirkollisen arvojärjestyksen mukaan kullekin paikalliskirkon tai uskontokunnan edustajalle mahdollisuuden tuoda surunvalittelunsa. Ortodoksisten paikalliskirkkojen päämiesten ja edustajien lisäksi paikalla oli Etiopian kirkon, katolisen-, anglikaanisen- ja luterilaisen kirkon sekä Kirkkojen maailmanneuvoston edustajat. Tsekin ja Slovakian metropoliitta Krysostomoksen puheen jälkeen toin Suomen ortodoksisen kirkon ja arkkipiispa Leon surunvalittelut arkkipiispa Kristoduloksen, suuren kirkollisen johtajan kuolonuneen nukkumisen johdosta. Eonia i mnimi avtou – Olkoon hänen muistonsa ikuinen!
Piispa Arseni
Tipaton elämä
Meitä suomalaisia ohjelmoidaan jatkuvasti. Näin on myös tammikuussa. Nyt meitä kehotetaan kuluttamaan joulun ja uudenvuoden juhlinnassa kerääntyneet kilot ja koettamaan olla kokonainen kuukausi ilman alkoholia. Elämme tipatonta tammikuuta. Moni varmaan miettii, että mitä ihmettä. Ei tämä minua koske, enhän minä ole mikään suurkuluttaja enkä alkoholisti. Mutta ehkäpä meidän on edes tammikuussa syytä pysähtyä hetkeksi miettimään juomatapaamme ja -tarjoiluamme. Monissa tilaisuuksissa on kahvin tilalla alettu tarjota viiniä ajattelematta sitä, ovatko vieraat tulleet paikalle omalla autolla.
Teemakuukaudet ja -päivät ovat minusta typerä ilmiö, mutta tammikuu tekee tässä suhteessa poikkeuksen - hyväksyn sen moitteitta. Alkoholi on nautintoaine, jonka vaikutus koskettaa meitä kaikkia joko suoraan tai välillisesti. Jokainen meistä törmää jossain elämänvaiheessa joko kotona, työyhteisössä tai tuttavapiirissä alkoholin aiheuttamiin suoranaisiin tai välillisiin ongelmiin. Valitettavan usein tyydymme tai joudumme voimattomina seuraamaan sivusta alkoholismin etenemistä. Ei ole keinoja tai rohkeutta puuttua asioiden kulkuun, ainakaan varhaisessa vaiheessa. Alkoholismisairaus voi iskeä kehen vain katsomatta sukupuolta, siviilisäätyä, yhteiskunnallista asemaa, varallisuutta tai uskontokuntaa. Alkoholiongelmista kärsiviä on myös omissa seurakunnissamme. Alkoholin edessä ovat sekä moni perhe että työyhteisö saaneet tuntea voimiensa niukkuuden ja keinojensa vajavuuden.
Tiedotusvälineissä on vuodenvaihteen tietämillä julkaistu Tilastokeskuksen keräämiä järkyttäviä tietoja alkoholin vaikutuksista. Liikenteessä, tapaturmissa tai väkivaltaisesti kuoli päihtyneenä viime vuonna kaikkiaan tuhatkunta suomalaista. Kun tuohon lukuun lisätään vielä alkoholimyrkytyksiin kuolleet noin 500 ihmistä ja alkoholisairauksista johtuvat muut menetykset, voidaan viinan laskea aiheuttaneen yli neljätuhatta kuolemaa. Vaikka viinasta on tällä vuosituhannella tullut työikäisten suomalaisten yleisin kuolinsyy, niin vain harvoin se kirjataan tilastoihin oikealla nimellä.
Kuolema on alkoholin vaikutuksista vain jäävuoren huippu. Ennen kuolemaa on iso joukko ihmisiä ollut pahasti sairaana. Eikö siis tipattoman tammikuun sijasta olisi parempi markkinoida ennemminkin tipatonta elämää? Vuodesta 1951 lähtien on AA-liike toiminut Suomessa tipattoman elämän puolesta. Samaa asiaa ajoi myös arkkipiispa Herman julkaisemalla lehtisen ”Vihollinen numero yksi”. AA -liike on asettanut tärkeimmäksi päämääräkseen raittiuden saavuttamisen ja ylläpitämisen. AA-liike ei mainosta itseään, mutta minä ainakin mainostan sitä. Alkoholismi on sairaus, joka ei parane koskaan, mutta sitä voidaan hoitaa.
AA:n raitistavaa voimaa ei voi ihmisen järjellä selittää, niin kuin ei voi myöskään Jumalan salaisuuksia ja kirkon sakramentteja. AA:n toiminta osoittaa, että se tehoaa kaikkiin jotka haluavat sen auttavan ja tehoavan. Sama oli Kristuksen suorittamissa parantamisihmeissä – ei Hän tehnyt niitä kenellekään vasten sairaan omaa tahtoa. Kristus kysyi, haluaako sairas parantua, ja saatuaan myönteisen vastauksen Hän totesi: ”Sinun uskosi on sinut parantanut”. Olen varma, että Jumalan parantava voima toimii jokaisessa AA:n kokouksessa ja nimenomaan säännöllisissä osallistumisissa kokouksiin. AA:ssa puhutan Jumalasta sellaisena kun kukin itse Hänet käsittää. Se on teologisesti aivan oikein, sillä Jumalaa ei lopullisesti ja kokonaisuudessaan voi kukaan käsittää. Tässä on AA:n viisaus, sillä se ei sulje tietä agnostikolta eikä kristityltä, ei ateistilta eikä juutalaiselta.
AA:n perinteessä on olennainen määritelmä Jumalasta, jonka jokainen käsittää omalla tavallaan. Siinä sanotaan, että ”Ryhmämme tarkoitusperiä varten on olemassa vain yksi perusarvovalta – rakastava Jumala sellaisena kuin Hän saattaa ilmaista itsensä ryhmämme jäsenten omassatunnossa. Johtajamme ovat vain uskottuja palvelijoita – he eivät hallitse”. Tämän perinteen mukaan ainoa auktoriteetti on rakastava Jumala sellaisena kuin Hän saattaa ilmaista itsensä ryhmän jäsenten omassatunnossa. Raamatun lyhin määritelmä Jumalasta on, että Jumala on rakkaus. Eikä sillä tarkoiteta iltapäivälehtien pinnallisesta ja nopeasti hiipuvaa rakkautta, vaan rakkautta, joka ennen muuta kysyy, että mitä minä voin tehdä rakastamani ihmisen hyväksi eikä niin, että mitä minä voisin saada. On tärkeää, että AA:n määritelmä Jumalasta on rakastava, ei syyttävä eikä tuomitseva. Jumala on rakkaus ja rakkauden on kirkko todennut Pyhän Hengen armolahjoista kaikkein suurimmaksi. Jokainen ihminen on Pyhän Hengen temppeli. Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, että mistä he tunnistavat oikean hengen. Jeesus vastasi heille, että ”Hedelmistään puu tunnetaan.” AA -liikkeen kantama hedelmä on erinomaisen hyvää ja arvokasta.
Viidennessä AA:n perinteessä todetaan, että jokaisella ryhmällä on vain yksi päätarkoitus: Viedä sanomansa vielä kärsiville alkoholisteille. AA:ssa syntyy ihmeellinen rakkauden paradoksi, jossa yhtäältä vielä kärsivät mutta toisaalta myös raitistuneet alkoholistit tarvitsevat toisiaan. Vanhemmat AA:laiset ovat kokeneet, että he tarvitsevat jatkuvasti uusia tulokkaita voidakseen ylläpitää oman raittiutensa. Tämä erikoisen tasa-arvoinen, vastavuoroinen ja pyyteetön palvelemishalu uusien tulokkaiden ja vanhempien AA:laisten välillä on täysin ainutlaatuista tässä itsekeskeisessä maailmassa, jossa tavoitellaan vain omaa menestystään, valtaa ja kunniaa. AA-liikkeen tarjoama vertaistuki ei tietenkään ole ainoa, mutta kuitenkin yksi parhaista keinoista saada alkoholiriippuvuus aisoihin.
Viime päivinä on lehdissä ollut uutisia siitä, tuleeko alkoholituotteisiin käytön seurauksista kertova varoitustarra. Luulen, ettei varoitustarra jarruta ylenmääräistä käyttöä. Kuka on ostanut pullon juo arvattavasti sen sisällön välittämättä siitä, onko tuotteessa tarra tai ei. Käytön vähentämiseen tarvittaisiin ennemminkin nuorten asennekasvatusta, alkoholin hinnan korotuksia ja aineen saatavuuden voimakasta rajoittamista. Ensin mainitussa asiassa on erityisesti meidän kirkolla työsarkaa. Olemme ajautuneet kauas arkkipiispa Hermanin ajan politiikasta. Pelkään pahoin, että kaksi viimeistä toimenpidettä jäävät erinäisistä syistä tekemättä. Päättäjillä ei ole siihen tahtoa eikä uskallusta. Heille riittää pelkkä tipaton tammikuu.
Piispa Arseni