Ahneiden aikaa
Taas viime viikkoina, kuten varmaa tuhansia kertoja aikaisemmin, on tiedotusvälineisiin vuotanut tietoja suuryritysten johtoportaan bonuksista ja sen myötä eräästä ihmisen inhimillisestä heikkoudesta – ahneudesta. Uutiset Finnairin johdon sitouttamisesta rahalla työpaikkaansa osoittavat, ettei firmoissa pelaa demokratian säännöt, vaan eri tason ihmiset ovat eri asemassa. Sama ahneuden pahe löytyy toki myös pienituloisilla sekä nyt lentoyhtiön herroja parjaavilla poliitikoilla. Paheen mittakaava ja ilmenemismuodot voivat vain eri yhteyksissä olla kovin erilaiset. Yhteistä tälle paheelle on, että se voi viruksen lailla tarttua kehen vain. Se on myös helppo tuomita toisissa ja erityisesti heissä, joitten ei ainakaan ansioittensa vuoksi tarvitse pihistellä mistään.
Ahneus mielletään läntisessä kristillisyydessä erääksi kuoleman synniksi, eli todella pahana pidetyksi, häikäilemättömäksi ja piintyneeksi paheeksi. Itäinen kirkko ei ole luokitellut syntejä suuriin tai pieniin, vaan synti on aina rikkomus Jumalaa vastaan, riippumatta siitä, miltä sen koko ihmisten mittapuulla näyttää. Ahne on syvimmältään itsekäs, koska haluaa vain itselleen ja aina entistä enemmän. Ahne on valmis surutta ottamaan toisenkin osan, eikä missään nimessä luovu omastaan. Ahneus on tyytymättömyyttä olemassa olevaan, koska mikään ei riitä ahneelle. Ahne on myös kiittämätön siitä mitä saa, koska se ei ole hänen käsityksensä mukaan riittävästi ja ahne haluaa itselleen vielä enemmän.
Ahneus voi olla röyhkeätä käytöstä, ylenmääräistä itselle haalimista ja myös työnarkomaniaa. Ahneuden taustalla on arvattavasti aimo annos alemmuudentunnetta ja pätemisentarvetta. Tyhjää elämää on pyrittävä täyttämään ansioilla, toisten myötätunnolla, kiitoksella ja tavaralla. Miten muuten voi selittää käsittämättömän suurta kuukausipalkkaa nauttivan halu saada vielä enemmän. Ahneelta katoaa suhteellisuudentaju, kun itsellä on runsain määrin, ja siitä huolimatta ahne haluaa vain yhä enemmän.
Ahneus johtaa ihmisen kovasydämisyyteen ja tekopyhyyteen. Hyväntekeväisyys on ahneelle tuntematon käsite. Vaikka jäävuoren huiput havaitaankin, niin vaikuttaa siltä, että yhteiskuntamme on tyystin unohtanut ahneuden olevan yksi synneistä. Ahneuteen kannustetaan ennemmin kuin siitä syyllistetään. Ansioksi nähdään se, että ihmisellä on enemmän kuin omaan tarpeeseen. Monet ihmiset ovat myös ahneita työlle, eivätkä väärän kunnianhimon ajamina ole halukkaita jakamaan omaa taakkaansa. Ahne tuntee itsensä niin tärkeäksi ja korvaamattomaksi, ettei malta pitää vapaapäiviä eikä lomia. Ahneudella on syvemmin pohdittuna aika monet kasvot.
Valitseminen on ahneelle paha paikka, hän kun haluaa molemmat valittavat ja lopulta kaiken. Ahne ihminen on himonsa vanki, mutta niin on myös ahneen kadehtija tunteensa vanki ja kärsii siitä kadehtimaansa enemmän. Luopuminen on kynnyksen takana, mutta se on jo alku kasvun tielle, askel pois ahneudesta. Ei ole vaikeaa nähdä, että elämme ahneuden aikaa, ja tälle ajalle voi jokainen tehdä lopun, mutta vain ja ainoastaan omalla kohdalla.
Piispa Arseni
Tämä se vielä puuttui
Koettelemusten sunnuntai
Sunnuntai-illan tulipalo Valamo päärakennuksessa ei ollut suinkaan ensimmäinen laatuaan luostarin sodanjälkeisessä historiassa, mutta aineellisessa mielessä se oli tuhoisin. Sotaa paennut veljestö löysi Jumalan johdatuksesta vuonna 1940 uudeksi asuinpaikakseen Papinniemen kartanon. Eräänä ohjaavana ennusmerkkinä paikan sopivuudesta luostariksi oli nyt osittain palaneesta kartanon päärakennuksesta löytynyt pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin pienikokoinen ikoni.
Päärakennus, jolla nimellä kartanon omistajien asuinrakennukseksi tehtyä taloa kutsutaan, on valmistunut 1840-luvulla. Alkuaan se on ollut tyyliltään klassismia, mutta rakennusta on myöhemmin muuteltu useaan otteeseen, ja 1920-luvun lopulla siihen rakennettiin vielä kolmas kerros. Sunnuntai-iltaisessa palossa osittain tuhoutunut ylin kerros oli lautarakenteinen, eikä palokuntien ripeästä toiminnasta johtuen tuli ehtinyt levitä talon hirsiseen runkoon.
Pyhittäjäisät varjelivat luostariaan niin, ettei palosta koitunut uhkaa ihmishengille ja kaikki talon toisen kerroksen edustustiloissa olleet ikonit, maalaukset ja huonekalut säästyivät tulelta. Taideteokset ja huonekaluista tuolit ehdittiin kantaa turvaan ennen palokuntien tuloa. Muut kalusteet on saatu suojaan kostuneina sammutustöiden loputtua. Rakennuksen ja irtaimen savu- ja vesivaurioiden lisäksi luostarin erityisen merkittäviä aineellisia menetyksiä oli kaksi kolmannessa kerroksessa ollutta 1800-luvun lopulla maalattua suurikokoista kultataustaustaista ikonia. Yläkerrassa toimi 1960-luvulle saakka kesäkäyttöön tarkoitettu kirkko. Siellä olleita Kristus Kaikkivaltias- ja Jumalanäidin kazanilainen ikoneja ei saatu pelastettua palosta.
Päärakennus on yksi Valamon pihapiirin vanhoista rakennuksista, johon kuuluu lisäksi vanha kirkko, veljestön kaksi asuinrakennusta, joista toinen on toiminut 1960-luvulta lähtien vierasmajana ja puinen aitta. Turvallisuussyistä myös vanhan kirkon irtain siirrettiin tulelta suojaan. Palossa vaurioitunut kolmikerroksinen puutalo oli 1970-luvulle asti luostarin päärakennus, jossa tuolloin sijaitsivat muun muassa igumenin asunto, luostarin kanslia ja arkisto. Luostaritoiminnan alkuvuosikymmeninä siellä asuivat igumeni ja koko johtokunta. Viime vuosina päärakennuksen kolmas kerros on toiminut kesäaikaan majoitustilana muutamille talkoolaisille ja palossa vaurioituneelta osaltaan varastona.
Tilannetta johtanut pelastusjohtaja kertoi, että sekä ensisammutus että evakuointi oli johdettu ja hoidettu esimerkillisesti. Luostari osoittaa kiitokset kaikille pelastustöihin osallistuneille. Nyt ammattilaiset tutkivat palon alkamissyytä ja vakuutusyhtiö vahinkojen korvauksia. Koettelemuksia tarvitaan hengelliseksi kasvuksi, ja kuten Sananlaskujen kirjassa sanotaan ”jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa” (Sananl. 3:12). Tärkein, eli jumalanpalvelukset ja luostarielämä jatkuvat entiseen tapaan ja vieraat ovat tervetulleita.
Piispa Arseni
Paastotaanko?
Elämme nyt pääsiäistä edeltävän suuren paaston aikaa, joten on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään sekä ruokaa että paastoa. Ilman ruokaa ihminen ei elä ja siksi sen asema on niin keskeinen kaikissa kulttuureissa ja kautta aikojen. Siellä missä ravintoa on liian vähän, sille annetaan erityisen suuri arvo. Ruoka on nälästä kärsivälle ihmiselle arvokasta ja pyhää, eikä sitä heitetä hukkaan. Nälkää näkevä ei kärsi anoreksiasta eikä bulimiasta. Ne ovat yltäkylläisen kulttuurin tauteja. Länsimaissa suurella osalla ihmisistä ruokaa on riittävästi ja sitä nautitaan enemmän kuin elimistö ehtii kuluttaa. Usein ruokaa ei myöskään valmisteta itse, ainakaan kokonaan. Kaupoissa monet ostoskärryt täyttyvät valmisruoista tai puolivalmisteista.
Ruoan keskeisestä asemasta meille kertovat erityiset ruokalehdet sekä aikakausi- ja päivälehtien ruokasivut. Niistä löytyy joka viikko aina uusia trendikkäitä reseptejä ja vihjeitä ruokiin sopivista viineistä ja oluista. Myös keittokirjoja ilmestyy joka makuun etnisistä ruoista kasvisruokiin. Ruokakirjojen runsautta ajatellessa voi miettiä, ketä varten ne kaikki on tehty? Eräänä kuriositeettina keittokirjojen joukossa ovat paastokeittokirjat. Meillä niitä on julkaistu tietääkseni vain kaksi. Uusimpana sellaisena ilmestyi hiljan kuopiolaisen Rauni Väinämön ”Paastosta juhlaan ja arkeen. Ortodoksinen keittokirja” Siinä kirjoittaja vie lukijansa kertomuksillaan ruoka- ja kulttuurimatkoille Venäjälle, Kreikkaan ja Suomeen. Kirjan otsikkoa ajatellen voidaan kysyä, onko olemassa ortodoksista ruokaa?
Kristillinen paasto ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan ruokaan. Eikä se ole mikään erikoisruokavalioon perustuva dieetti. Paasto kouluttaa ja kasvattaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. Se perustuu meidän vapaaehtoiseen valintaamme ryhtyä tarkkailemaan omaa elämäntapaamme. Ruokailutottumustemme tarkkailemisen lisäksi voimme pohtia myös, miten huolehdimme itsestämme, miten suhtaudumme lähimmäisiimme, mitä kulutamme ja mihin käytämme aikaamme. Tietyistä ruoka-aineista kieltäytyminen on hyvin kasvattavaa. Mutta ei ihminen elä ainoastaan syödäkseen, vaan syö elääkseen. Siksipä ruoalle voi jättää oman rajallisen sijansa paastossa. Useimmat työssä käyvät eivät voi tehdä ruokalassa montakaan valintaa. On syötävä joko lihaa tai kalaa tai tuotava töihin omat eväät. Nähdäkseni paaston hengen mukaista ja järkevää on tehdä pienimmän pahan valinta, eli syödä sitä, mikä on halpaa ja lähinnä paaston ihannetta sekä keskittyä muihin paaston osa-alueisiin, joita on mahdollista sovittaa omaan elämään.
Ruokapaasto jää vain ulkoiseksi suoritukseksi, jos emme kykene paastoamaan myös sanoista: toisten asiattomasta moitiskelusta, itsekehusta, ylpeilystä, parjauksesta… Toisin kuin usein ajatellaan, kaikki toisista ihmisistä puhuminen ei suinkaan ole pahasta. Pahaa on vain sellainen puhe, jolla tietoisesti halutaan loukata ja vahingoittaa lähimmäistä. Niin sanottu ”selän takana” puhuminen on hyväksyttävää ja oikeutettua, kun esimerkiksi vanhemmat neuvottelevat lasten kasvatuksesta tai työyhteisössä koetetaan löytää ratkaisua henkilösuhdeongelmiin.
Mistä tavallinen työssä käyvä ihminen voi luopua ja miten paastota? Palaan siihen, mistä alussa kirjoitin. Voimme keskittyä paaston aikana huolehtimaan itsestämme ja luopua turhasta. Sen voimme tehdä lukemalla, liikkumalla ja lepäämällä. Voimme luopua nautintoaineista ja turhista ostoksista. Paaston aikana voimme jättää ostamatta esimerkiksi iltapäivälehdet tai makeiset ja rajoittaa tiedotusvälineiden seuraamista. Lähimmäisiämme voimme huomioida antamalla heille aikaa ja huomiotamme. Paastoamisen ei siis tarvitse ole monimutkainen suoritus. Siihen löytyy aineksia jokaisen meidän elintavoista ja -piiristä, jos vain niin tahdomme.
Piispa Arseni
Saatana saapui Vatikaaniin
Menneellä viikolla olin käymässä Hämeenlinnassa ja perjantaiaamun Hämeen Sanomia selatessani silmiini osui hätkähdyttävä otsikko; ”Katolisten päämanaaja: Saatana on Vatikaanissa”. Artikkelissa, joka toki oli julkaistu monissa muissakin lehdissä, kerrottiin katolisen kirkon pääeksorkistin pappi Gabriele Amorthin sanoneen Times -lehden haastattelussa, että paholainen on tunkeutunut Vatikaaniin, mistä on seurannut pappien valtataisteluja ja Jumalan vastaista käytöstä.
Vatikaanin pääeksorkistina eli -manaajana 25 toimineen Amorthin mukaan kirkosta paljastuneet pedofiiliskandaalit sekä häiriintyneen naisen paavia vastaan jouluyön messussa tekemä hyökkäys osoittavat, että saatana todellakin on tunkeutunut Vatikaaniin. Pahoja henkiä rukouksin karkottava 82-vuotias isä Gabriele on kunnioitettu ja useita kirjoja manaamisesta julkaissut tunnettu pappi, joka artikkelin tietojen mukaan on hoitanut 50 vuotta kestäneen uransa aikana jo 70.000 pahojen henkien vaivaamaa ihmistä.
Moni hämäläinen lukija arvattavasti piti ristiä kädessään pitävää pappia esittävällä kuvalla varustettua lyhyttä artikkelia lähinnä lehden kevennyksenä. Siten siihen saattoi suhtautua myös Times´in artikkelia STT:a varten lyhentäen kääntänyt toimittaja, joka kirjoitti otsikkoon saatanan isolla alkukirjaimella ja tekstiin Jumalan pienellä. Kevennys se ei kristillisestä näkökulmasta kuitenkaan ollut missään mielessä, vaan päinvastoin. Artikkelin sanoma oli vakava.
Moni varmaan jäi juttua lukiessaan pohtimaan, mitä manaamisella tarkoitetaan tai miksi sitä tarvitaan? Manaaminen eli eksorkismi tarkoittaa pahojen henkien karkottamista. Kristillinen eksorkismi tapahtuu rukouksen ja mahdollisesti vielä fyysisen toimenpiteen, kuten ristin tai kätten päälle panemisen avulla. Ennen kastetta luettavat eksorkismirukoukset paljastavat toimituksen syvimmän tarkoituksen. Se on erottaa ihminen pahan hengen moraalisesta vaikutuksesta tai havaittavan psyykkisen sairauden karkottaminen.
Erityisesti paaston aikana voi nähdä, kuulla ja kokea, kuinka saatana toimii ihmisten kautta ja keskuudessa. Arkielämän hyörinässä pahan todellisuus ja langenneen enkelin olemassaolo ja toiminta kuitenkin helposti unohtuvat. Italialainen isä Gabriele Amorth on antamassaan haastattelussa todennut paholaisen voittaneen ihmisten luottamuksen. Sitä on tietysti vaikea todistaa, mutta seuraukset ovat näkyvät niin Vatikaanissa kuin muuallakin kristillisessä maailmassa.
Missä on kilvoitusta eli hengellistä taistelua, siellä on myös kiusauksia. Meidän on turha osoittaa sormella Vatikaanin tai muuhunkaan suuntaan. Sen sijaan on syytä katsoa peiliin ja nähdä omat puutteet ja sen, missä määrin itse sallin paholaisen toimia itsessäni ja itseni tai oman hengellisen yhteisöni kautta. Jumalan ja ihmisen yhteistyö alkaa siitä, että ihminen itse tajuaa tilansa ja ottaa askeleen Jumalaa kohti. Silloin Jumala tulee tuhlaajapojan isän tavoin monta askelta katuvaa vastaan ja kohtaaminen antaa elämälle uuden ja terveen suunnan.
Piispa Arseni
Opetuspuhe 20.2.2010 Mikkelissä
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Ensimmäinen suuren paaston viikko eli puhdas viikko on jo lopuillaan ja on hyvä suunnata katseemme kahtaalle. Ensiksikin tarkastella, kuinka paasto on minun osaltani alkanut ja toisaalta suunnata katse tuleviin paaston viikkoihin. Suuri paasto on tarkoitettu sielujemme ja ruumiittemme pelastukseksi. Pyhä kirkko opastaa meitä paastonajan palvelusten tekstein tekemään tulevina viikkoina oikeita valintoja sielumme pelastukseksi. Mutta paastonajalla meidät saatetaan myös kysymään itseltämme, haluanko tämän paaston olevan sielulleni pelastavaa ja hyödyllistä aikaa. Vastaukset voivat eri ihmisten kohdalla olla erilaisia. Mutta on tärkeää, että asetamme itsellemme kysymyksen; mitä paasto minulle merkitsee ja aionko ottaa tämän paaston vakavasti?
Jos suhtaudumme paastoon vakavasti, olemme ymmärtäneet paaston ajan hengellisen uudistumisen ajaksi ja tieksi, joka johdattaa katumukseen ja parannukseen. Mutta mitään kestävää emme saa ilman etsimistä ja ponnistelua. Siksi Herra opastaa meitä seuraavasti:
”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Mark.8:34)
Paasto on itsensä kieltämistä - kieltäytymistä liiasta, turhasta ja ylellisestä ainoan tarpeellisen tähden. Kristus ei lupaa seuraajilleen helppoa osaa:
”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava.” (Mark. 8:35)
Itsekkyydestään ja ylpeydestään luopuva ihminen saa tilalle jotakin parempaa: nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Jumalan pyhän tahdon noudattaminen tulee entistä tärkeämmäksi. Ja Kristuksen seuraaminen, Hänen tiensä kulkeminen, ei ole mitään muuta kuin Jumalan pyhän tahdon ja Hänen käskyjensä noudattamista ja toteuttamista joka hetki.
Juuri luettu päivän pyhä evankeliumi nosti pohdittavaksemme kaksi paaston ajalle merkittävää asiaa: Ensiksi ruoan ja toiseksi hyvät teot. Kuulemamme evankeliumikertomus avaa meille oikean kristillisen suhtautumisen noihin molempiin. Ensiksikin ihminen syö elääkseen eikä elä syödäkseen. Ruoalla on oma paikkansa elämässämme: tarvitsemme ruokaa ja ravintoa elämämme polttoaineeksi, mutta ruoka ei saa alkaa hallita ja orjuutta meitä. Eikä meitä saa aina orjuuttaa myöskään säännöt, erityisesti poikkeuksellisissa olosuhteissa. Tämä merkitsee sitä, että meidän tulee kyllä noudattaa paastoa, mutta sen noudattaminen ei saa ohittaa lähimmäisen palvelemista ja lähimmäisenrakkauden osoittamista. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos joku kirkkomme perinnettä tuntematon osoittaa meille vieraanvaraisuutta ja tarjoaa jotain paastoon sopimatonta, ei siitä kuulu kieltäytyä ainakaan paastoon vedoten. Paasto on apuväline, ja hyvä sellainen, mutta se ei ole itsetarkoitus.
Toinen evankeliumijaksossa esiin noussut asia on hyvien töiden tekeminen. Sitä ei voi, eikä saa rajoittaa mikään sääntö. Me uskoltamme heikot ihmiset emme kykene Kristuksen tavoin tekemään parantamisihmeitä, mutta hyviä töitä me jokainen kykenemme tekemään, jos vain niin haluamme. Erityisesti nyt suuren paaston aikana on paikallaan pohtia suhtautumistamme lähimmäisiimme. Kohtaammeko perheenjäsenemme ja työtoverimme niin kuin kohtaisimme Kristuksen? Osoitammeko heille arvostusta ja kunnioitusta? Ruokapaaston yhtenä päämääränä on säästää ja paastoamalla säästyvät varat on hyvä antaa tarvitseville. Kirkko on järjestänyt tänäkin vuonna paastokeräyksen, jonka tuotto suunnataan apua tarvitseville. Kaikilla ei kuitenkaan ehkä ole mahdollisuutta osoittaa taloudellista apua. Lähimmäisten auttaminen, eli yksinäisten ja sairaitten luona käyminen, on yhtä arvokasta kuin taloudellinen apu ja paaston henkeen sopivaa.
Paaston taival on kilpailu, jossa ikään kuin juoksemme kilpaa itsemme kanssa kohti hyveitä, kohti Jumalan rakkautta ja Hänen pyhän tahtonsa täyttämistä. Paaston tie ei saa jäädä vain päämäärättömäksi hyveitten tavoitteluksi. On tarpeen asettaa itselle ainakin yksi tietty päämäärä. Itsetutkiskelun kautta jokainen voi löytää itsessään puutteen tai syntiin johtavan ominaisuuden, jota paaston taipaleella voi pyrkiä Jumalan avulla korjaamaan. Pyhä Raamattu opettaa tästä:
”Kun teet Jumalalle lupauksen, niin täytä se viivyttelemättä.” (Saarn. 5:3)
Paaston alussa on hyvä tehdä lupaus Jumalalle. Jos emme jostain syystä jonakin päivänä jaksa antamaamme lupausta noudattaa, on seuraavana päivänä kuitenkin aloitettava kilvoitus iloisin mielin alusta, ettemme masentuisi ja kiusaaja näin voittaisi meitä. Tällä tavalla päivä päivältä kilvoitellen nöyrin mielin vajavuutemme tuntien voimme Jumalan apuun turvaten ja luottaen saavuttaa paaston kilparadan maalin, Herran Pääsiäisen.
Edessämme on vielä monta paaston viikkoa, joiden virstanpylväinä on eri teemoille omistetut sunnuntaipäivät. Päästäksemme paastomatkamme loppuun, meidän on ponnisteltava ja kilvoiteltava, jotta tämä aika koituisi sielullemme hyödyksi. Jatkakaamme nyt yhdessä tätä pyhää liturgiaa ja sitten myös paastokilvoitusta muistaen, mitä pyhä apostoli Paavali sanoo lähetyskirjeessään heprealaisille:
”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.” (Hepr. 4:16. Aamen.
Piispa Arseni