Opetuspuhe 20.2.2010 Mikkelissä
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Ensimmäinen suuren paaston viikko eli puhdas viikko on jo lopuillaan ja on hyvä suunnata katseemme kahtaalle. Ensiksikin tarkastella, kuinka paasto on minun osaltani alkanut ja toisaalta suunnata katse tuleviin paaston viikkoihin. Suuri paasto on tarkoitettu sielujemme ja ruumiittemme pelastukseksi. Pyhä kirkko opastaa meitä paastonajan palvelusten tekstein tekemään tulevina viikkoina oikeita valintoja sielumme pelastukseksi. Mutta paastonajalla meidät saatetaan myös kysymään itseltämme, haluanko tämän paaston olevan sielulleni pelastavaa ja hyödyllistä aikaa. Vastaukset voivat eri ihmisten kohdalla olla erilaisia. Mutta on tärkeää, että asetamme itsellemme kysymyksen; mitä paasto minulle merkitsee ja aionko ottaa tämän paaston vakavasti?
Jos suhtaudumme paastoon vakavasti, olemme ymmärtäneet paaston ajan hengellisen uudistumisen ajaksi ja tieksi, joka johdattaa katumukseen ja parannukseen. Mutta mitään kestävää emme saa ilman etsimistä ja ponnistelua. Siksi Herra opastaa meitä seuraavasti:
”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Mark.8:34)
Paasto on itsensä kieltämistä - kieltäytymistä liiasta, turhasta ja ylellisestä ainoan tarpeellisen tähden. Kristus ei lupaa seuraajilleen helppoa osaa:
”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava.” (Mark. 8:35)
Itsekkyydestään ja ylpeydestään luopuva ihminen saa tilalle jotakin parempaa: nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Jumalan pyhän tahdon noudattaminen tulee entistä tärkeämmäksi. Ja Kristuksen seuraaminen, Hänen tiensä kulkeminen, ei ole mitään muuta kuin Jumalan pyhän tahdon ja Hänen käskyjensä noudattamista ja toteuttamista joka hetki.
Juuri luettu päivän pyhä evankeliumi nosti pohdittavaksemme kaksi paaston ajalle merkittävää asiaa: Ensiksi ruoan ja toiseksi hyvät teot. Kuulemamme evankeliumikertomus avaa meille oikean kristillisen suhtautumisen noihin molempiin. Ensiksikin ihminen syö elääkseen eikä elä syödäkseen. Ruoalla on oma paikkansa elämässämme: tarvitsemme ruokaa ja ravintoa elämämme polttoaineeksi, mutta ruoka ei saa alkaa hallita ja orjuutta meitä. Eikä meitä saa aina orjuuttaa myöskään säännöt, erityisesti poikkeuksellisissa olosuhteissa. Tämä merkitsee sitä, että meidän tulee kyllä noudattaa paastoa, mutta sen noudattaminen ei saa ohittaa lähimmäisen palvelemista ja lähimmäisenrakkauden osoittamista. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos joku kirkkomme perinnettä tuntematon osoittaa meille vieraanvaraisuutta ja tarjoaa jotain paastoon sopimatonta, ei siitä kuulu kieltäytyä ainakaan paastoon vedoten. Paasto on apuväline, ja hyvä sellainen, mutta se ei ole itsetarkoitus.
Toinen evankeliumijaksossa esiin noussut asia on hyvien töiden tekeminen. Sitä ei voi, eikä saa rajoittaa mikään sääntö. Me uskoltamme heikot ihmiset emme kykene Kristuksen tavoin tekemään parantamisihmeitä, mutta hyviä töitä me jokainen kykenemme tekemään, jos vain niin haluamme. Erityisesti nyt suuren paaston aikana on paikallaan pohtia suhtautumistamme lähimmäisiimme. Kohtaammeko perheenjäsenemme ja työtoverimme niin kuin kohtaisimme Kristuksen? Osoitammeko heille arvostusta ja kunnioitusta? Ruokapaaston yhtenä päämääränä on säästää ja paastoamalla säästyvät varat on hyvä antaa tarvitseville. Kirkko on järjestänyt tänäkin vuonna paastokeräyksen, jonka tuotto suunnataan apua tarvitseville. Kaikilla ei kuitenkaan ehkä ole mahdollisuutta osoittaa taloudellista apua. Lähimmäisten auttaminen, eli yksinäisten ja sairaitten luona käyminen, on yhtä arvokasta kuin taloudellinen apu ja paaston henkeen sopivaa.
Paaston taival on kilpailu, jossa ikään kuin juoksemme kilpaa itsemme kanssa kohti hyveitä, kohti Jumalan rakkautta ja Hänen pyhän tahtonsa täyttämistä. Paaston tie ei saa jäädä vain päämäärättömäksi hyveitten tavoitteluksi. On tarpeen asettaa itselle ainakin yksi tietty päämäärä. Itsetutkiskelun kautta jokainen voi löytää itsessään puutteen tai syntiin johtavan ominaisuuden, jota paaston taipaleella voi pyrkiä Jumalan avulla korjaamaan. Pyhä Raamattu opettaa tästä:
”Kun teet Jumalalle lupauksen, niin täytä se viivyttelemättä.” (Saarn. 5:3)
Paaston alussa on hyvä tehdä lupaus Jumalalle. Jos emme jostain syystä jonakin päivänä jaksa antamaamme lupausta noudattaa, on seuraavana päivänä kuitenkin aloitettava kilvoitus iloisin mielin alusta, ettemme masentuisi ja kiusaaja näin voittaisi meitä. Tällä tavalla päivä päivältä kilvoitellen nöyrin mielin vajavuutemme tuntien voimme Jumalan apuun turvaten ja luottaen saavuttaa paaston kilparadan maalin, Herran Pääsiäisen.
Edessämme on vielä monta paaston viikkoa, joiden virstanpylväinä on eri teemoille omistetut sunnuntaipäivät. Päästäksemme paastomatkamme loppuun, meidän on ponnisteltava ja kilvoiteltava, jotta tämä aika koituisi sielullemme hyödyksi. Jatkakaamme nyt yhdessä tätä pyhää liturgiaa ja sitten myös paastokilvoitusta muistaen, mitä pyhä apostoli Paavali sanoo lähetyskirjeessään heprealaisille:
”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.” (Hepr. 4:16. Aamen.
Piispa Arseni
Viisas valinta
Katolinen kirkko Suomessa saa uuden piispan. Roomassa tapahtunut valinta kohdistui tällä kertaa poikkeuksellisesti suomalaiseen. Piispaksi valittu on pitkään Helsingissä pappina toiminut 62 -vuotias Teemu Sippo. Uuteen tehtäväänsä Sipon äänesti piispojen kongregaatio Roomassa viime kesäkuussa ja paavi Benedictus XVI vahvisti viisaan valinnan nimittämällä hänet välittömästi tehtävään. Teemu Sippo on ensimmäinen suomalainen katolinen piispa viiteensataan vuoteen. Häntä edellinen suomalainen piispa, Arvid Kurki hukkui vuonna 1522 Pohjanlahteen. Isä Teemun ensimmäinen virkapaikkansa oli pyhän Olavin seurakunta, jonka keskus on Jyväskylässä.
Edellinen Helsingin hiippakunnan piispa Jozéf Wrobel nimitettiin toiseen tehtävään Puolaan kesällä 2008. Moni katolinen varmaan pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja auttoi moraaliteologina tunnettua Wrobelia pakkamaan muuttokuormaa. Yhtenä auttajista oli arvattavasti - ainakin ajatuksissaan - isä Teemu Sippo, joka oli toiminut Pyhän Henrikin seurakunnan kirkkoherrana 17 vuotta. Pian Suomeen tultuaan piispa Jozéf siirsi hänet kirkkoherran paikalta Marian seurakunnan kappalaiseksi. Sippo on myöntänyt, että asiassa oli sulattelemista. Toki isä Teemun edeltäjää ei ole tarvetta mustamaalata. Hän teki paljon hyvää vetäessään hengellistä rimaa laumansa edessä korkeammalle. Sitä tarvittaisiin monissa muissakin kristillisissä yhteisöissä nykyään.
Katolinen kirkko on Suomessa uskonpuhdistuksen jälkeen ollut pieni. Jatkuvana ongelmana on rahan puute. Kiinteistöjä pitäisi korjata, mutta varoja ei ole, eikä niitä hevillä voida kerätä omien pienituloisten jäsenten joukolta. Ja toisin kuin ajatellaan, tuskinpa rahaa virtaa tänne Roomastakaan. Suomen katolisten yhteisö on kuitenkin viime vuosina kasvanut maahanmuuton ansiosta. Noin 10 000 Suomessa elävästä katolilaisesta liki puolella on ulkomainen passi. Edustettuna on yli 70 kansallisuutta: vietnamilaisia, afrikkalaisia, eteläamerikkalaisia, puolalaisia.
Luterilainen kirkko antaa ekumenian osoituksena Turun tuomiokirkon uuden piispan vihkikirkoksi. Ele on myönteinen, mutta voi sille hymyilläkin. Moni ei varmastikaan muista, että Turun tuomiokirkko on alkuaan katolisten itselleen rakentama kirkko. Sehän itse asiassa kuuluisi nytkin heille, kuten myös muut tätä nykyä luterilaisten käytössä olevat keskiaikaiset kivirakenteiset kirkot.
Vasta valitun piispan ensimmäiset kuukaudet ovat koetinaikaa, jolloin henkilö nostetaan jalustalle. Ja katolisessa kirkossa Suomessa löytyy, jo ulkopuolisenkin silmin nähtynä, kosolti haasteita. Pian piispa Teemun jalustaa aletaan eri suunnista heilutella ja jos hän on vahva uskossaan sekä omaa hyvän itseluottamuksen ja -tunnon, niin hän jää kaikesta huolimatta seisomaan jalustalleen suorin jaloin. Sitä toivon ja toivotan kaikesta sydämestäni Turun tuomiokirkossa 5.9. piispaksi vihittävälle Teemu Sipolle.
Piispa Arseni
Sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa 22.2.2009
Kristuksessa rakkaat isät, veljet ja sisaret!
Juuri toimitetun ehtoopalveluksen myötä olemme tulleet kirkkovuoden kierrossa suuren paasto alkuun. Paasto on, kuten palveluksen virrelmästikiirassa sanotaan, ”otollinen aika” ja ”parannuksen tekemisen aika”. Apostoli Paavali kehottaa meitä luopumaan pimeyden teoista ja pukeutumaan valon aseisiin, mutta ennen muuta pidättäytymään toisten tuomitsemisesta. Kirkkoveisussa meitä kehotetaan paastoamaan ei vain ruumiillisesti, vaan myös hengellisesti, katkaisemalla kaikki vääryyden kahleet, antamalla nälkäisille leipää ja saattamalla kodittomat koteihin.
Paaston, kuten kaiken muunkin kilvoittelun edellytyksenä on anteeksiantaminen ja sovinto. Herran rukouksessa pyydämme päivittäin Jumalaa antamaan velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme. Tässä kaikkien kristittyjen tuntemassa rukouksessa ihmisten keskinäinen anteeksiantaminen liitetään Jumalan ja ihmisen välisiin suhteisiin. Millä mitalla me mittaamme, sillä meitäkin mitataan. Viha, kauna, katkeruus ja kateus sydämessä on mahdotonta rukoilla, paastota tai kilvoitella. Emme lähde paaston taipaleelle yksin, vaan yhdessä; siksi keskinäinen anteeksianto ja sovinto, rauha ja rakkaus on kaiken lähtökohta. Viha, eristyminen ja jakautuminen ovat todistuksena synnin vaikutuksesta maailmassa. Kristus on kutsunut meidät uuteen elämään, vihan sijasta rakkauteen ja katkeruuden sijasta anteeksiantamiseen. Se, joka kantaa sisässään vihaa, katkeruutta ja kateutta, kärsii itse eniten. Anteeksiantaminen ja anteeksi pyytäminen vapauttavat meidät sisäisestä painolastista. Sovinto merkitsee paluuta yhteyteen ja rakkauteen.
Ei ole kuitenkaan helppo pyytää, eikä helppo myöskään antaa anteeksi. Väärä ylpeytemme estää meitä oma-aloitteisesta sovinnonteosta. Kirkon kokemus ja traditio tulevat tässä ihmisen heikkouden avuksi. Pian aloitamme kirkon tälle päivälle säätämän erityisen sovintomenon, jossa pyydämme toisiltamme anteeksi teoin, sanoin tai ajatuksin tekemiämme rikkomuksia. Näin tämä pyhän ja suuren paaston aattopäivä ei ole vain laskeutumista paastoon eli laskiaissunnuntai, vaan se on myös sovinnon ja anteeksiannon päivä eli sovintosunnuntai. Pyytäessämme ja antaessamme anteeksi me asetamme Jumalan kaikki peittävän, anteeksiantavan rakkauden keskinäisten erimielisyyksiemme, kaunojen ja katkeruuden väliin ja anomme Häneltä anteeksiantavaa mieltä, sekä voimaa voittaa ylpeytemme ja kärsimämme loukkaukset.
Tehtyämme sovinnon ja niin vapauduttuamme omantuntomme turhasta painolastista, me voimme lähteä paastomatkallemme iloisin ja keventynein mielin. Pyytäessämme toisiltamme anteeksi, kirkossa lauletaan samanaikaisesti pääsiäisen ylösnousemusveisuja. Näin jo heti matkan alussa meitä muistutetaan sen päämäärästä – ylösnousemisen kirkkaudesta ja ilosta, eikä se ole vain paastomatkamme päämäärä, vaan koko olemassaolomme täyttymys. Mitä vakavammin ja tunnollisemmin me vaellamme paaston tietä, sitä syvemmin ja aidommin me kykenemme ottamaan vastaan meille lahjoitettavan ylösnousemisen ilon.
Pyhä Johannes Krysostomos opettaa: ”Paaston aikana kaikki tavallisesti kysyvät, montako viikkoa kukin on paastonnut. Mutta mitä hyötyä on, jos vietämme paaston ilman hyviä tekoja? Jos joku sanoo: Minä olen paastonnut koko 40:n päivän ajan, sano sinä: Minulla oli vihamies ja minä tein sovinnon, minulla oli tapana puhua pahaa ja minä luovuin siitä . . . Jos me paastoamme pidättymällä vain ravinnosta, niin 40 päivän kuluttua on paastokin kulunut. Mutta jos me pidätymme synneistä, niin tämän paaston mentyä se vielä jatkuu ja meille on oleva siitä jatkuvasti hyötyä.” – Pyhä ja suuri paasto on tarkoitettu meidän sielujemme ja ruumiittemme parhaaksi, meidän pelastustamme varten. Suokoon ihmisiä rakastava Jumala, että nyt alkavan paaston aikana me voisimme rauhassa ja rakkaudessa kulkea edes vähäisen matkan synnin pimeydestä kohti Jumalan tuntemisen valkeutta. Olkoon Hän itse siunaamassa paastokilvoitustamme, jotta siitä tulisi meille jokaiselle otollinen aika ja parannuksen tekemisen aika.
Aamen.
Piispa Arseni
(sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa Mikkelissä 22.2.2009 pidetty opetuspuhe)
Uusi johtaja haussa
Moskovan patriarkaatissa eletään jännittävää aikaa. Venäjän pääkaupungissa alkaa kirkolliskokous, joka valitsee 29. tammikuuta uuden patriarkan joulukuun alussa kuolleen Aleksei II:n tilalle. Kokoukseen osallistuu kaikkiaan yli 700 edustajaa patriarkaatin hiippakunnista, teologisista kouluista ja ulkomaiden edustustoista. Mukana on piispojen ja pappien lisäksi myös luostarien asukkaita ja maallikoita. Merkille pantavaa on, että maallikkojen joukossa on suurehko määrä liike-elämän edustajia. Huomionarvoista on myös se, että lähes puolet valitsijamiehistä tulee Venäjän ulkopuolella toimivista Moskovan patriarkaatin hiippakunnista. Kuten yleensä ennen vaaleja, käydään Moskovassa nyt kiivaita keskusteluja, tehdään kädenvääntöä, arvailuja ja arvattavasti myös sopimuksia. Siinä suhteessa kirkon vaalikäytäntö ei mitenkään eroa poliittisesta vaalista. Tämä siitä huolimatta, että edesmenneen patriarkan hautauspalvelusta seuranneella aterialla patriarkan virkaa Locum Tenens hoitava metropolitta Kirill vetosi paikalla olleisiin oman kirkkonsa piispoihin vireillä olevan vaalin tiimoilta. Hän pyysi harkintaa ja yksimielisyyttä, ettei uuden patriarkan valinnasta muodostuisi poliittisten vaalien kaltainen.
Tulevan torstain vaali on merkittävä ja kauaskantoinen koko ortodoksista maailmaa ajatellen. Uusi patriarkka osoittaa Venäjän kirkon tulevan suunnan joko uudistuksiin tai kohti konservatiivisuutta. Useissa venäläisissä tiedotusvälineissä on merkittävimmiksi patriarkkakandidaateiksi nostettu Smolenskin ja Kalingradin metropoliitta Kirill ja Kalugan ja Borovskin metropoliitta Kliment, jotka molemmat ovat Moskovan patriarkaatin synodin pysyviä jäseniä. Mutta myös jo 70 vuotta täyttäneiden metropoliittojen Filaretin ja Juvanalin ehdokkuutta on väläytelty. Lopullinen vaali tapahtuu viime sunnuntaina pidetyn piispainkokouksen asettamien kolmen ehdokkaan välillä. Ehdolle asetettiin odotetusti metropoliitat Kirill, Kliment ja Filaret. Äänestyksen ratkaisevat todennäköisesti Valko-Venäjän, Ukrainan, Moldovan sekä muiden Venäjän ulkopuolella monissa eri maissa toimivien hiippakuntien piispat ja maallikot, jotka muodostavat ainakin kolmanneksen valitsijoista.
Vahvimpana kandidaattina pidetään 62 -vuotiasta metropoliitta Kirilliä, joka johtaa kirkon ulkomaanasiain toimistoa ja on hyvin aktiivinen yhteiskuntaan päin. Hyvänä puhujana tunnettu Kirill pitää esiintymisestä ja hänellä on oma ohjelma sekä radiossa että televisiossa. Uudistusmielinen metropoliitta on ottanut kantaa poliittisiin kysymyksiin ja kannattaa mm. pakollista ortodoksisen uskonnon opetusta kouluissa. Hän on myös ehdottanut kirkon toiminnan rahoittamista suomalaiseen malliin verotuksella. Metropoliitta Klimentiä pidetään puolestaan Kremlin päättäjien, presidentti Medvedevin ja pääministeri Putinin omana kandidaattina. Kliment on jäänyt lännessä tuntemattomaksi ja häntä pidetään nationalistina ja Kirilliä konservatiivisempana. Vanhan polven metropoliitta Filaret on paljon kokenut ja hyvä kirkkopoliitikko. Jos hänet valitaan, on luvassa hengähdystauko, joka jättää aikaa tulevien patriarkkakandidaattien kasvulle. Aleksei II:n viitoittama linja tuskin muuttuisi, ainakaan uudistusmielisempään suuntaan.
Piispa Arseni
Paikkoja avoinna
Moskovan patriarkka Aleksei II kuoli joulukuun viidennen päivän aamuna kesäresidenssissään Peredelkinossa. Päivä oli sama, jona vuonna 1931 Moskovassa hävitettiin Kristus Vapahtajan kirkko. Vielä edellisenä päivänä hän oli toimittanut Jumalanäidin temppeliintuomisen juhlan liturgian. Patriarkka Aleksein aikana Kristus Vapahtajan pyhäkkö jälleenrakennettiin ja siitä on muodostunut ortodoksisen kirkon mahdin näkyvä tunnusmerkki Moskovan keskustassa. Siellä toimitettiin myös Aleksei II:n hautauspalvelus, joka televisioitiin suorana lähetyksenä Venäjän pääkanavalla. Hautajaisia edeltäneinä kolmena päivänä 79-vuotiaana kuollutta patriarkkaa kävi hyvästelemässä sadattuhannet ihmiset jonotettuaan sitä ennen kadulla vesisateessa yli kilometrin pituisessa jonossa viitisen tuntia.
Venäläinen sananlasku sanoo, että vainajasta puhutaan vain hyvää tai ei mitään. Patriarkka Alekseista ei ole mitään syytä vaieta, sillä hän jää varmasti historiaan useastakin syystä. Jos tarkastellaan hänen elämäänsä kokonaisuutena, niin voidaan havaita hänen saaneen elää mielenkiintoisen, mutta vaikean elämän. Hän syntyi itsenäisessä Virossa saksalais-balttialaiseen Ridigerin perheeseen. Toisen maailmansodan vaiheissa Viro miehitettiin ja seuraavat viisikymmentä vuotta hän eli Neuvostoliitossa. Se merkitsi kirkollisen uran valinneelle vaikeuksia ja kompromisseja, joita ulkopuolisten ja ainakin ulkomaalaisten on helppo tuomita. Ilman Venäjän kirkon johdon myötäilyä valtion taholle ei kirkko tuskin olisi saanut toimia niissäkään rajoissa, joissa se toimi. Silloin valittiin viisaasti pienimmän pahan vaihtoehto.
Leningradin ja Novgorodin metropoliitaksi kohonnut Aleksei valittiin vuonna 1990 Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi. Hän jää historiaan jo siksi, että oli ensimmäinen Moskovan patriarkka, joka ei ollut syntyperältään venäläinen. Hän oli myös ensimmäinen Neuvostoliiton aikainen patriarkka, jonka valintaa valtiovalta ei enää vahvistanut. Aleksein toimikaudelle ajoittuu Neuvostoliiton romahtaminen ja sen seurauksena kirkollisen toiminnan vapautuminen ja monitahoinen laajentuminen. Vuonna 1990 esimerkiksi Moskovan miljoonien ihmisten kansoittamassa hiippakunnassa oli vain noin 50 toimivaa seurakuntaa, mutta nyt niitä on jo liki tuhat. Neuvostoliiton romahdettua on avattu lukuisa joukko uusia hiippakuntia ja hengellisiä kouluja ja sadat luostarit ja muut kirkolliset kohteet on palautettu alkuperäiseen käyttöön. Patriarkka ei tietenkään yksin ole vastuussa kaikesta toiminnan vilkastumisesta, mutta hänen persoonallaan on kuitenkin ollut toiminnan elpymiseen suuri merkitys.
Patriarkan hautajaiset olivat kokopäivän kestänyt suurtapahtuma, joka jäi varmasti kaikille mukana olleille iäksi mieleen. Kahdeksalta alkaneen liturgian toimittivat Moskovan patriarkaatin omat piispat patriarkan viranhoitajaksi Pyhän synodin valitseman Smolenskin ja Kaliningradin metropoliitta Kirillin johdolla. Hautauspalvelus, johon myös vainajaa saattamaan tulleet eri paikalliskirkkojen edustajat osallistuivat, alkoi yhdeltätoista ja kesti puoli kahteen. Hautauspalveluksen johti Hänen pyhyytensä Konstantinopolin patriarkka Bartolomeos. Varmaankin väsymyksestä johtuen niin Locum tenens kuin myös eräs iäkäs piispa menetti tajuntansa kesken pitkän palveluksen.
Yli kaksi tuntia kestäneen hautauspalveluksen päätyttyä patriarkan arkku kannettiin Kristus Vapahtajan kirkon ympäri. Sen jälkeen vainaja kuljetettiin kymmenien henkilö- ja linja-autojen saattueessa Kristuksen kasteen katedraaliin. Siellä metropoliitta Kirill toimitti vielä litanian avoimen arkun äärellä. Sen jälkeen vainaja laskettiin kirkon eteläisen sivualttarin äärelle valmistettuun hautaan. Patriarkan kirjallisena jättämien ohjeiden mukaan arkku peitettiin kvartsimurskalla. Samaiseen pyhäkköön on haudattu myös toinen patriarkka, aiemmin Suomen arkkipiispana toiminut Sergei.
Saattoväelle tarjottu ateria aloitettiin viideltä. Sen yhteydessä käyttivät puheenvuorot ainoastaan metropoliitta Kirill, presidentti Medvedev, pääministeri Putin, patriarkka Bartolomeos ja kaupunginjohtaja Luskov. Viimeisessä puheenvuorossaan patriarkan virkaa Locum tenens hoitava metropolitta Kirill vetosi paikalla olleisiin oman patriarkaattinsa piispoihin tulevan vaalin tiimoilta. Hän pyysi harkintaa ja yksimielisyyttä, ettei patriarkan vaalista muodostuisi poliittisten vaalien kaltainen. Valinta on merkittävä ja kauaskantoinen koko ortodoksista maailmaa ajatellen. Patriarkan valinnan myötä nytkähtää liikkeelle sarja valintoja vapautuneille paikoille ja patriarkan lähipiirin moniin tehtäviin. Vanha hovi tuskin kelpaa uudelle tulokkaalle. Pian on lamasta kärsivässä Moskovassa muutamia erityisosaamista vaativia työpaikkoja avoinna.
Piispa Arseni