Sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa 22.2.2009
Kristuksessa rakkaat isät, veljet ja sisaret!
Juuri toimitetun ehtoopalveluksen myötä olemme tulleet kirkkovuoden kierrossa suuren paasto alkuun. Paasto on, kuten palveluksen virrelmästikiirassa sanotaan, ”otollinen aika” ja ”parannuksen tekemisen aika”. Apostoli Paavali kehottaa meitä luopumaan pimeyden teoista ja pukeutumaan valon aseisiin, mutta ennen muuta pidättäytymään toisten tuomitsemisesta. Kirkkoveisussa meitä kehotetaan paastoamaan ei vain ruumiillisesti, vaan myös hengellisesti, katkaisemalla kaikki vääryyden kahleet, antamalla nälkäisille leipää ja saattamalla kodittomat koteihin.
Paaston, kuten kaiken muunkin kilvoittelun edellytyksenä on anteeksiantaminen ja sovinto. Herran rukouksessa pyydämme päivittäin Jumalaa antamaan velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme. Tässä kaikkien kristittyjen tuntemassa rukouksessa ihmisten keskinäinen anteeksiantaminen liitetään Jumalan ja ihmisen välisiin suhteisiin. Millä mitalla me mittaamme, sillä meitäkin mitataan. Viha, kauna, katkeruus ja kateus sydämessä on mahdotonta rukoilla, paastota tai kilvoitella. Emme lähde paaston taipaleelle yksin, vaan yhdessä; siksi keskinäinen anteeksianto ja sovinto, rauha ja rakkaus on kaiken lähtökohta. Viha, eristyminen ja jakautuminen ovat todistuksena synnin vaikutuksesta maailmassa. Kristus on kutsunut meidät uuteen elämään, vihan sijasta rakkauteen ja katkeruuden sijasta anteeksiantamiseen. Se, joka kantaa sisässään vihaa, katkeruutta ja kateutta, kärsii itse eniten. Anteeksiantaminen ja anteeksi pyytäminen vapauttavat meidät sisäisestä painolastista. Sovinto merkitsee paluuta yhteyteen ja rakkauteen.
Ei ole kuitenkaan helppo pyytää, eikä helppo myöskään antaa anteeksi. Väärä ylpeytemme estää meitä oma-aloitteisesta sovinnonteosta. Kirkon kokemus ja traditio tulevat tässä ihmisen heikkouden avuksi. Pian aloitamme kirkon tälle päivälle säätämän erityisen sovintomenon, jossa pyydämme toisiltamme anteeksi teoin, sanoin tai ajatuksin tekemiämme rikkomuksia. Näin tämä pyhän ja suuren paaston aattopäivä ei ole vain laskeutumista paastoon eli laskiaissunnuntai, vaan se on myös sovinnon ja anteeksiannon päivä eli sovintosunnuntai. Pyytäessämme ja antaessamme anteeksi me asetamme Jumalan kaikki peittävän, anteeksiantavan rakkauden keskinäisten erimielisyyksiemme, kaunojen ja katkeruuden väliin ja anomme Häneltä anteeksiantavaa mieltä, sekä voimaa voittaa ylpeytemme ja kärsimämme loukkaukset.
Tehtyämme sovinnon ja niin vapauduttuamme omantuntomme turhasta painolastista, me voimme lähteä paastomatkallemme iloisin ja keventynein mielin. Pyytäessämme toisiltamme anteeksi, kirkossa lauletaan samanaikaisesti pääsiäisen ylösnousemusveisuja. Näin jo heti matkan alussa meitä muistutetaan sen päämäärästä – ylösnousemisen kirkkaudesta ja ilosta, eikä se ole vain paastomatkamme päämäärä, vaan koko olemassaolomme täyttymys. Mitä vakavammin ja tunnollisemmin me vaellamme paaston tietä, sitä syvemmin ja aidommin me kykenemme ottamaan vastaan meille lahjoitettavan ylösnousemisen ilon.
Pyhä Johannes Krysostomos opettaa: ”Paaston aikana kaikki tavallisesti kysyvät, montako viikkoa kukin on paastonnut. Mutta mitä hyötyä on, jos vietämme paaston ilman hyviä tekoja? Jos joku sanoo: Minä olen paastonnut koko 40:n päivän ajan, sano sinä: Minulla oli vihamies ja minä tein sovinnon, minulla oli tapana puhua pahaa ja minä luovuin siitä . . . Jos me paastoamme pidättymällä vain ravinnosta, niin 40 päivän kuluttua on paastokin kulunut. Mutta jos me pidätymme synneistä, niin tämän paaston mentyä se vielä jatkuu ja meille on oleva siitä jatkuvasti hyötyä.” – Pyhä ja suuri paasto on tarkoitettu meidän sielujemme ja ruumiittemme parhaaksi, meidän pelastustamme varten. Suokoon ihmisiä rakastava Jumala, että nyt alkavan paaston aikana me voisimme rauhassa ja rakkaudessa kulkea edes vähäisen matkan synnin pimeydestä kohti Jumalan tuntemisen valkeutta. Olkoon Hän itse siunaamassa paastokilvoitustamme, jotta siitä tulisi meille jokaiselle otollinen aika ja parannuksen tekemisen aika.
Aamen.
Piispa Arseni
(sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa Mikkelissä 22.2.2009 pidetty opetuspuhe)
Uusi johtaja haussa
Moskovan patriarkaatissa eletään jännittävää aikaa. Venäjän pääkaupungissa alkaa kirkolliskokous, joka valitsee 29. tammikuuta uuden patriarkan joulukuun alussa kuolleen Aleksei II:n tilalle. Kokoukseen osallistuu kaikkiaan yli 700 edustajaa patriarkaatin hiippakunnista, teologisista kouluista ja ulkomaiden edustustoista. Mukana on piispojen ja pappien lisäksi myös luostarien asukkaita ja maallikoita. Merkille pantavaa on, että maallikkojen joukossa on suurehko määrä liike-elämän edustajia. Huomionarvoista on myös se, että lähes puolet valitsijamiehistä tulee Venäjän ulkopuolella toimivista Moskovan patriarkaatin hiippakunnista. Kuten yleensä ennen vaaleja, käydään Moskovassa nyt kiivaita keskusteluja, tehdään kädenvääntöä, arvailuja ja arvattavasti myös sopimuksia. Siinä suhteessa kirkon vaalikäytäntö ei mitenkään eroa poliittisesta vaalista. Tämä siitä huolimatta, että edesmenneen patriarkan hautauspalvelusta seuranneella aterialla patriarkan virkaa Locum Tenens hoitava metropolitta Kirill vetosi paikalla olleisiin oman kirkkonsa piispoihin vireillä olevan vaalin tiimoilta. Hän pyysi harkintaa ja yksimielisyyttä, ettei uuden patriarkan valinnasta muodostuisi poliittisten vaalien kaltainen.
Tulevan torstain vaali on merkittävä ja kauaskantoinen koko ortodoksista maailmaa ajatellen. Uusi patriarkka osoittaa Venäjän kirkon tulevan suunnan joko uudistuksiin tai kohti konservatiivisuutta. Useissa venäläisissä tiedotusvälineissä on merkittävimmiksi patriarkkakandidaateiksi nostettu Smolenskin ja Kalingradin metropoliitta Kirill ja Kalugan ja Borovskin metropoliitta Kliment, jotka molemmat ovat Moskovan patriarkaatin synodin pysyviä jäseniä. Mutta myös jo 70 vuotta täyttäneiden metropoliittojen Filaretin ja Juvanalin ehdokkuutta on väläytelty. Lopullinen vaali tapahtuu viime sunnuntaina pidetyn piispainkokouksen asettamien kolmen ehdokkaan välillä. Ehdolle asetettiin odotetusti metropoliitat Kirill, Kliment ja Filaret. Äänestyksen ratkaisevat todennäköisesti Valko-Venäjän, Ukrainan, Moldovan sekä muiden Venäjän ulkopuolella monissa eri maissa toimivien hiippakuntien piispat ja maallikot, jotka muodostavat ainakin kolmanneksen valitsijoista.
Vahvimpana kandidaattina pidetään 62 -vuotiasta metropoliitta Kirilliä, joka johtaa kirkon ulkomaanasiain toimistoa ja on hyvin aktiivinen yhteiskuntaan päin. Hyvänä puhujana tunnettu Kirill pitää esiintymisestä ja hänellä on oma ohjelma sekä radiossa että televisiossa. Uudistusmielinen metropoliitta on ottanut kantaa poliittisiin kysymyksiin ja kannattaa mm. pakollista ortodoksisen uskonnon opetusta kouluissa. Hän on myös ehdottanut kirkon toiminnan rahoittamista suomalaiseen malliin verotuksella. Metropoliitta Klimentiä pidetään puolestaan Kremlin päättäjien, presidentti Medvedevin ja pääministeri Putinin omana kandidaattina. Kliment on jäänyt lännessä tuntemattomaksi ja häntä pidetään nationalistina ja Kirilliä konservatiivisempana. Vanhan polven metropoliitta Filaret on paljon kokenut ja hyvä kirkkopoliitikko. Jos hänet valitaan, on luvassa hengähdystauko, joka jättää aikaa tulevien patriarkkakandidaattien kasvulle. Aleksei II:n viitoittama linja tuskin muuttuisi, ainakaan uudistusmielisempään suuntaan.
Piispa Arseni
Paikkoja avoinna
Moskovan patriarkka Aleksei II kuoli joulukuun viidennen päivän aamuna kesäresidenssissään Peredelkinossa. Päivä oli sama, jona vuonna 1931 Moskovassa hävitettiin Kristus Vapahtajan kirkko. Vielä edellisenä päivänä hän oli toimittanut Jumalanäidin temppeliintuomisen juhlan liturgian. Patriarkka Aleksein aikana Kristus Vapahtajan pyhäkkö jälleenrakennettiin ja siitä on muodostunut ortodoksisen kirkon mahdin näkyvä tunnusmerkki Moskovan keskustassa. Siellä toimitettiin myös Aleksei II:n hautauspalvelus, joka televisioitiin suorana lähetyksenä Venäjän pääkanavalla. Hautajaisia edeltäneinä kolmena päivänä 79-vuotiaana kuollutta patriarkkaa kävi hyvästelemässä sadattuhannet ihmiset jonotettuaan sitä ennen kadulla vesisateessa yli kilometrin pituisessa jonossa viitisen tuntia.
Venäläinen sananlasku sanoo, että vainajasta puhutaan vain hyvää tai ei mitään. Patriarkka Alekseista ei ole mitään syytä vaieta, sillä hän jää varmasti historiaan useastakin syystä. Jos tarkastellaan hänen elämäänsä kokonaisuutena, niin voidaan havaita hänen saaneen elää mielenkiintoisen, mutta vaikean elämän. Hän syntyi itsenäisessä Virossa saksalais-balttialaiseen Ridigerin perheeseen. Toisen maailmansodan vaiheissa Viro miehitettiin ja seuraavat viisikymmentä vuotta hän eli Neuvostoliitossa. Se merkitsi kirkollisen uran valinneelle vaikeuksia ja kompromisseja, joita ulkopuolisten ja ainakin ulkomaalaisten on helppo tuomita. Ilman Venäjän kirkon johdon myötäilyä valtion taholle ei kirkko tuskin olisi saanut toimia niissäkään rajoissa, joissa se toimi. Silloin valittiin viisaasti pienimmän pahan vaihtoehto.
Leningradin ja Novgorodin metropoliitaksi kohonnut Aleksei valittiin vuonna 1990 Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi. Hän jää historiaan jo siksi, että oli ensimmäinen Moskovan patriarkka, joka ei ollut syntyperältään venäläinen. Hän oli myös ensimmäinen Neuvostoliiton aikainen patriarkka, jonka valintaa valtiovalta ei enää vahvistanut. Aleksein toimikaudelle ajoittuu Neuvostoliiton romahtaminen ja sen seurauksena kirkollisen toiminnan vapautuminen ja monitahoinen laajentuminen. Vuonna 1990 esimerkiksi Moskovan miljoonien ihmisten kansoittamassa hiippakunnassa oli vain noin 50 toimivaa seurakuntaa, mutta nyt niitä on jo liki tuhat. Neuvostoliiton romahdettua on avattu lukuisa joukko uusia hiippakuntia ja hengellisiä kouluja ja sadat luostarit ja muut kirkolliset kohteet on palautettu alkuperäiseen käyttöön. Patriarkka ei tietenkään yksin ole vastuussa kaikesta toiminnan vilkastumisesta, mutta hänen persoonallaan on kuitenkin ollut toiminnan elpymiseen suuri merkitys.
Patriarkan hautajaiset olivat kokopäivän kestänyt suurtapahtuma, joka jäi varmasti kaikille mukana olleille iäksi mieleen. Kahdeksalta alkaneen liturgian toimittivat Moskovan patriarkaatin omat piispat patriarkan viranhoitajaksi Pyhän synodin valitseman Smolenskin ja Kaliningradin metropoliitta Kirillin johdolla. Hautauspalvelus, johon myös vainajaa saattamaan tulleet eri paikalliskirkkojen edustajat osallistuivat, alkoi yhdeltätoista ja kesti puoli kahteen. Hautauspalveluksen johti Hänen pyhyytensä Konstantinopolin patriarkka Bartolomeos. Varmaankin väsymyksestä johtuen niin Locum tenens kuin myös eräs iäkäs piispa menetti tajuntansa kesken pitkän palveluksen.
Yli kaksi tuntia kestäneen hautauspalveluksen päätyttyä patriarkan arkku kannettiin Kristus Vapahtajan kirkon ympäri. Sen jälkeen vainaja kuljetettiin kymmenien henkilö- ja linja-autojen saattueessa Kristuksen kasteen katedraaliin. Siellä metropoliitta Kirill toimitti vielä litanian avoimen arkun äärellä. Sen jälkeen vainaja laskettiin kirkon eteläisen sivualttarin äärelle valmistettuun hautaan. Patriarkan kirjallisena jättämien ohjeiden mukaan arkku peitettiin kvartsimurskalla. Samaiseen pyhäkköön on haudattu myös toinen patriarkka, aiemmin Suomen arkkipiispana toiminut Sergei.
Saattoväelle tarjottu ateria aloitettiin viideltä. Sen yhteydessä käyttivät puheenvuorot ainoastaan metropoliitta Kirill, presidentti Medvedev, pääministeri Putin, patriarkka Bartolomeos ja kaupunginjohtaja Luskov. Viimeisessä puheenvuorossaan patriarkan virkaa Locum tenens hoitava metropolitta Kirill vetosi paikalla olleisiin oman patriarkaattinsa piispoihin tulevan vaalin tiimoilta. Hän pyysi harkintaa ja yksimielisyyttä, ettei patriarkan vaalista muodostuisi poliittisten vaalien kaltainen. Valinta on merkittävä ja kauaskantoinen koko ortodoksista maailmaa ajatellen. Patriarkan valinnan myötä nytkähtää liikkeelle sarja valintoja vapautuneille paikoille ja patriarkan lähipiirin moniin tehtäviin. Vanha hovi tuskin kelpaa uudelle tulokkaalle. Pian on lamasta kärsivässä Moskovassa muutamia erityisosaamista vaativia työpaikkoja avoinna.
Piispa Arseni
Kaksi kirjaa
Sain hiljattain käsiini kaksi toisiinsa nivoutuvaa kirjaa. Toinen niistä on luterilaisen piispainkokouksen nimissä laadittu ”Rakkauden lahja. Piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta”. Toinen puolestaan TT Hannu Pöyhösen eri aikakausien hengellisten auktoriteettien opetuksista kokoama ”Homoseksuaalisuus ortodoksisen perinteen valossa” -kirja. Ensin mainittua julkaisua on ehditty ruotia jo useissa tiedotusvälineissä. Pöyhösen kirjaa sen sijaan vain kirkkokahveilla käydyissä keskusteluissa. Erityistä huomiota luterilaisten piispojen kirja on saanut siitä, että Kuopion piispa Wille Riekkinen irtisanoutui teoksesta jo viime marraskuussa ja Turun arkkihiippakunnan piispa Kari Mäkinen juuri ennen sen julkaisemista.
Molemmat allekirjoittamisesta kieltäytyneet piispat pitivät teoksen julkistamisajankohtaa huonona. Luterilainen piispainkokous on asettanut työryhmän selvittämään parisuhdelain seurauksia kirkon kannalta. Riekkinen pelkää, että nyt julkaistu puheenvuoro vaimentaa luterilaisessa kirkossa käytävää keskustelua homoseksuaalisuudesta. Hän myös vierasti joitain kirjan muotoiluja, joissa vedotaan perinteiseen perhemalliin. Riekkisen mielestä teoksessa ei oteta perheiden todellisia olosuhteita riittävän todesta. Hän myös toivoi, että luterilaisessa kirkossa tehtäisiin selkeä ja myönteinen ratkaisu samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaamiselle. Mäkinen puolestaan olisi kaivannut perheeseen, lasten kasvuympäristöön ja lähisuhteisiin vaikuttavien muutosten selvittämistä. Hänen mukaansa on luonnollista, että piispat eivät esiinny ihmisten lähisuhteiden kaltaisten herkkien asioiden yhteydessä yksiäänisesti. Luterilainen kirkko on Mäkisen mielestä aidosti moniääninen.
Sekä kirja että sen ympärillä käyty keskustelu herättävät monenlaisia ajatuksia. Piispojen puheenvuoron aiheet ovat vaikeita monestakin syystä. Tämän päivän elämän todellisuus ei monelta osin vastaa Raamatun, kirkon opetuksen ja perinteen mukaisia ihanteita, vaan on pikemminkin ristiriidassa niihin. Kirkon tehtävä ei kuitenkaan ole muuttaa kristillisen elämän ihanteita toisiksi yhteiskunnan muutoksen vuoksi. Piispojen ja pappien tehtävä on sen sijaan tulkita perinnettä ja opastaa ihmisiä löytämään sopivia ratkaisuja ongelmiin. Kirkon opetusta ei kuitenkaan ole tarpeen muuttaa sen vuoksi, etteivät jäsenet pysty elämään kaikilta osin sen mukaan. Ihanteiden ja todellisuuden välillä on usein ristiriita, mutta ihanteet ovat tarpeellisia innostamaan meitä edes vajavaiseen päämäärien saavuttamiseen.
Vastikään ilmestynyt TT Hannu Pöyhösen kokoama kirja eri aikakausien hengellisten auktoriteettien homoseksuaalisuutta koskevista opetuksista jakaa lukijat arvattavasti kahteen leiriin. Tekijää voi kiittää rohkeudesta ottaa valtakirkkoa puhuttava aihe myös meidän oman kirkkomme keskusteluun, eikä ainoastaan kirjoittajan omana subjektiivisena mielipiteenä, mitä edustavat hänen tekstien selitykset, vaan myös Raamatun, pyhien isien ja oman aikamme hengellisten opettajien opetuksina. Joillekin kirja on arvattavasti ”punainen vaate” ja sen kokoaja nähdään fundamentalistina. Ortodoksisen kirkon näkökulmasta yhteiskunnan liberalisoituminen ei kuitenkaan muuta Raamatun, kanonien tai pyhien isien opetuksien sisältöä miksikään. Fundamentalismin ja liberalismin ääripäät kohtaavat jossain toisensa, ja se lienee kipeä leikkauspiste, jossa yksilön pastoraalisia ongelmia ratkaistaan. Piispat eivät voi olla vastausautomaatteja joilta saadaan yksiselitteiset ohjeet kaikkiin vaikeisiin eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Oman papistonsa tukijoita ja kannustajia heidän kuitenkin tulisi olla. Pappien puolestaan on etsittävä hengellisissä keskusteluissa ratkaisuja kaikkien seurakuntalaistensa ongelmiin, ja se ei ole helppo eikä julkinen asia.
Piispa Arseni
Matkalla Uudessa Roomassa
Ekumeeninen patriarkaatti järjesti 10.–12. lokakuuta Konstantinopolissa kirkon johtajien kokouksen. Suomen kirkon delegaatiota johti arkkipiispa Leo. Hänen lisäkseen mukana olivat tämän kirjoittaja ja arkkipiispan teologinen sihteeri diakoni Jyrki Härkönen. Kokousta seurasi pyhälle apostoli Paavalille omistettu symposium, joka jatkui viisi päivää kestäneenä ekskursiona apostolin saarnatyöhön liittyviin kohteisiin. Suomen delegaatio ei osallistunut matkaan, vaan palasi kokouksen jälkeen Konstantinopolista kotimaahan.
Kokousta on esitelty jo muun muassa kirkkomme internetsivuilla ja Aamun Koiton viime numerossa, joten kirjaan tähän vain niitä tunnelmia ja ajatuksia, joita kokous minussa herätti. Kirkon päämiesten kokouksessa oli mukana kuudentoista paikalliskirkon edustajia. Virallisten delegaatioiden koko vaihteli kahdesta viiteen ja oli suorassa suhteessa paikalliskirkkojen kokoon ja merkitykseen. Suurin yksittäinen ryhmä oli odotetusti Moskovan patriarkaatista. Mukana olivat patriarkka Aleksein ja Smolenskin metropoliitta Kirillin lisäksi muun muassa Kiovan metropoliitta Vladimir, Moldovan metropoliitta Vladimir ja Viron metropoliitta Kornili. Merkillepantavaa oli, että koska Konstantinopoli oli kutsunut kokoukseen omien autonomisten paikalliskirkkojensa päämiehet, niin myös Moskova oli valinnut delegaatioonsa sen alaisuuteen kuuluvien eurooppalaisten autonomisten kirkkojen johtajat.
Eräiden paikalliskirkkojen päämiehet eivät joko iästään tai terveydellisistä syistä johtuen kyenneet osallistumaan tapahtumaan, mutta he olivat lähettäneet Konstantinopoliin edustajansa. Kokouksen päätteeksi allekirjoitetun asiakirjan luonnos oli laadittu keväällä Rhodoksella pidetyssä valmistelukokouksessa. Konstantinopolissa asiakirjaan tehtiin kuitenkin useita konkreettisia lisäyksiä. Kuten tämäntyyppisille kokouksille on ominaista, aikaa kului varsinaisen sisällön muokkaamisen lisäksi kreikankielellä laaditun lopullisen tekstin tekniseen stilisointiin eli sanapainojen ja pilkkujen paikkojen korjailuun. Tavallaan tämä on kuvaavaa niin seurakuntien elämälle kuin myös kirkon ylärakenteelle: paneudutaan mieluummin pieniin ja itselle tuttuihin ja turvallisiin mutta toisarvoisiin asioihin, kun sen sijaan pitäisi pohtia ja ratkoa suuria ja kirkon elämälle tärkeitä asioita.
Leimallista Rhodoksen kokouksessa valmistellulle asiakirjalle oli ympäripyöreys ja vieraantuneisuus kirkon elämän arjesta. Tätä ei tarvitse hämmästellä, sillä asiakirjan valmisteluun osallistui monien paikalliskirkkojen edustajia ja lopputulos oli kaikkia tyydyttävä kompromissi. Toisaalta valmistelukokoukseen viedyn tekstipohjan olivat arvattavasti laatineet konstantinopolilaiset metropoliitat, joilla ei ole omia todellisia eläviä hiippakuntia seurakuntineen, papistoineen ja niiden arkielämän ongelmineen. Sen vuoksi Fanarin toimistohuoneissa unohtuu helposti, ketä varten seurakunnallista työtä tehdään ja minkälaisia ongelmia elävillä seurakunnilla ja hiippakunnilla on. Silloin kirkolliselle politikoinnille ja kommunikeoiden pilkkujen paikoille tulee arvaamattoman suuri merkitys.
Kirkolla on monia ongelmia, joista kokouksessa puhuttiin avoimesti ja joista autokefaalisten kirkkojen päämiesten allekirjoittamaan asiakirjaan kirjattiin muutamia. Eräät kokousväkeä niin Pyhän Georgios Voittajan katedraalissa pidetyissä istunnoissa kuin myös käytäväkeskusteluissa puhuttaneista kysymyksistä ovat arvattavasti lyhytikäisiä, mutta kesto-ongelmiakin löytyy. Vähäisimpiä niistä tuskin lienee kirkkojen välejä hiertävät kanoniset ongelmat. Myös lähetystyö puhutti. Amerikan autonomisen kirkon johtaja metropoliitta Demetrios totesi, ettei kristittyjen määrä ole kasvanut, joten sekä sisä- että ulkolähetystyötä tarvitaan.
Kokouksen henki oli rakentava ja myönteinen ja se valoi uskoa tulevaisuuden mahdollisuuksiin löytää ratkaisuja kirkon sisäisiin ongelmiin ja saada suuren ja pyhän synodin valmistelu uudelleen käyntiin. Ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella kirkon päämiesten kokoukseen osallistunut patriarkka Aleksei korosti ensimmäisessä käyttämässään puheenvuorossa kokouksen merkitystä ja tehtävää ortodoksien yhteyden todistajana maailmalle. Loppuasiakirjan nojalla kokous antoi nähdäkseni varsin hyvän todistuksen siellä vallinneesta yhteishengestä ja tavoitteiden priorisoinnista.
Piispa Arseni